toivon ilotulitus

Kun Edward oli kahden, kuulimme, että hänellä tulee aina olemaan ongelmia kehityksen kanssa. Ja vähän niin kuin joka saralla. En muista minkä ikäinen Topo oli, kun kuulimme samat ennustukset. Kummankin kohdalla ennustukset ovat pitäneet enemmän, tai vähemmän, hyvin paikkansa. Joten kun Sampu alkoi selkeästi oireilla kolmen kuukauden ikäisenä pikkunyyttinä, ei tarvinnut olla avaruusinsinööri jotta osasi päätellä, mitä ehkä tuleman pitää.

Väitin kiven kovaan aamulla autossa, että ei; en ole ollut eilen, enkä tänään äkäinen siksi, että meillä on tiedossa osa yksi Sampun vuosihuollosta. Osa yhden pitäen sisällään puten, eli puheterapeutin, arvion Sampun sanallisen arkun sisällöstä. Sampu ei ihan puhu kuin puheenpitäjät, tai muut puhetieteen- ja taiteen ammattilaiset. Mutta osaa kyllä pääsääntöisesti sanoin selvittää aikeensa, ja asiansa. (jos siis aikeet eivät ole salaisia koiruus-aikeita). Joskin selvitystä ei välttämättä ulkopuolinen ymmärrä, ilman tulkin = äidin, tai isän, apua. Suu vaahdossa selvitin miehelle autossa, että olen ehkä hieman kireä siksi, että meillä kukuttiin, enemmän kuin nukuttiin menneinä parina öinä. Ja ärsyttää, että lähdemme aina liian myöhään liikkeelle. Sen luonnollisesti ollessa miehen vika. Aina. Ihan joka kerta. Ja lisäsin perään jonkun yritähän ehtiä ajoissa-kannustuksen, jonka saatoin muotoilla tyyliin: "jos me ollaan minuuttikin myöhässä, sä hoidat sitten tän keikan". Emme olleet myöhässä. Melkein Linnan oven kohdalla mies kysyi "pitäskö tässä nyt jännittää jotain". Tuskaisena vastasin "emmätiedä, en mä ole mikään arvioita tekevä terapeutti". Ja jälleen kerran valistin, että ei minua kyllä jännitä kuitenkaan.

Sampulla(kin) alkaa olla tässä vaiheessa aika selvät sävelet sen suhteen mitä tarkoittaa vuosihuolto. Ei ehkä ihan suoranaisesta tuota sanaa käytettäessä. Mutta hän tietää mitä tarkoittaa vanhempien selitys: Menemme linnaan. Jossa tapaamme tädin. Tädin kanssa askarrellaan/leikitään/luetaan kirjoja. Sampulla on myös selvät sävelet sen suhteen, että ensimmäisen 43 minuuttiin 60 minuutin ajasta, ei kannata hirveästi niitä taitoja vilautella. Antaa äidin kertoa mitä poika osaa. Pojan tyytyessä katselemaan kulloinkin vuorossa olevaa terapeuttia, alta kulmain, "älä kato mua, tajuutsä"-ilmeellä. (Sampulla ihan oikeasti on sellainen ilme). Ja tätä samaa, tutuksi tullutta rataa sessiomme eteni myös tänään. Joskin jo noin 23 minuutin kohdalla Sampu innostui siinä määrin terapeutin leikkiviritelmistä, että lähti niihin mukaan. Luoden kuitenkin sinnikkäästi "älä kato mua, tajuutsä"-silmäyksiä. Ihan vain varmuuden vuoksi. Ettei naikkonen ala liian tuttavalliseksi… Ja ettei kukaan vaan vahingossa luule, että täällähän on suorastaan mukavaa.

Olin etukäteen valmistautunut siihen, että aletaan puhua jostain puheentuoton viivästymästä. Ja heitellään ilmaan ehdotusta puheterapiasta. Fine; maailma ei noihin kaadu. Ei edes siirry kauheasti radaltaan. Eletään sen asian kanssa. Ja sitä rataa. Ja puheterapeutin kanssa Sampun puhekin varmasti selkiintyy suht sutjakkaan. Kyllä tää tästä. Ei jäädä asiaa sen kummemmin suremaan.

Kun lähdimme linnasta, mieheltä oli tullut viesti. Tiedusteli miten meni. Tiesin hänen olevan tärkeässä paliksessa, mutta näpyttelin heti vastauksen "puhe vähän epäselvää. Muuten kaikki tosi hyvin. Ymmärrys pelaa hyvin. Ei tartte aloittaa putea vielä. Tavataan taas 6 kk kuluttua. Ja kehui meitä, kun tehdään niin paljon juttuja poikien kanssa. Me mennään nyt kahville".

Tuntia myöhemmin istuimme mies, Sampu, ja minä kahvittelemassa. Mies lounastunnillaan, me palkintokahveillamme.  Mies kertoi, että hänen oli kesken sen tärkeän paliksen pitänyt salaa vilkuilla puhelinta aina välillä. "Kun jännitti niin kamalasti". Myönsin, että kyllä minuakin, ehkä, vähän, jännitti. Sampu leikki palkintoleluillaan; muovitraktorilla, ja neljällä maatilan eläimellä. Mies ehdotti, että ostettaisiin minulle mini pullo kuoharia päivän kunniaksi. Teimme niin. Tuskailimme hetken kahvilan ryöstöhintoja, mutta hönkäisimme seuraavassa lausessa "no, tällaisia päiviä ei kovin montaa tule elämässä eteen". Ja jatkoimme tyytyväisenä annostemme tuhoamista.

Siellä kahvilassa, vessassa käydessä minun teki mieli samaan aikaan itkeä, ja nauraa. Sama olo oli bussissa matkalla Linnasta keskustaan. Ja kotona pitkin iltapäivää. Miksi? Kyseessä oli kuitenkin vain toteamus, että tavataan kuuden kuukauden kuluttua. Puhe epäselvää, mutta "teidän taustoilla, kyllä se varmasti siitä". Ymmärrys pelaa. Vähän kehumista siitä, miten Sampu osaa leikkiä hienosti. Ja todella pitikiä aikoja. Ei mitään meille puskista tullutta infoa. Miksi siis päässä oli tunteiden myrsky, ja ilotulitukset samaan aikaan?  Siksi; että jälleen kerran, salaa, sydämessä, heräsi toivon kipinä siitä, että kaikki menee Sampun kanssa tosi hyvin. Että hän menee normaaliin kouluun. Hän opiskelee, menee töihin. Ajaa ajokortin. Menee naimisiin. Ja ties vaikka minusta joskus tulisi mummi. Noiden asioiden ajatteleminen edes viiden sekunninkin verran on itselläni takuuvarma kyynelhanojen avaamisase. Ne ovat asioita, joista aika pitkälti on joutunut jo kahden lapsen kanssa luopumaan. En ajattele noita asioita päivittäin. En välttämättä edes viikottain. Koska  luopumisen tuska siitä, mitä meillä ei ole edes vielä ollut, on liian raju. Se, että pute toteaa, että nähdään kuuden kuukauden kuluttua, ilman jatkotoimenpiteitä nyt, juuri, tänään; se herättää taas toiveet eloon. Ja ne salaiset, tukahdutetut toiveet, aiheuttavat sellaiset tunteiden ilotulituksen, etten tiedä miten ne parhaiten purkaisi. Itkeä, vai nauraa? Bonuksena vielä fakta, että kohta meillä on kolmevuotias lapsi, joka ei käy puheterapiassa. Hassua suorastaan!

Uskon, että moni tuttavapiiristämme (ystäväpiiristämme tuskin kukaan) on miettinyt aikanaan, miksi nuo hemmetin hullut menivät hankkimaan lisää lapsia. No me hullut menimme hankkimaan lisää lapsia siksi, että haaveilimme aina kolmesta, tai neljästä lapsesta. Ja vielä enemmän siksi, että haaveilimme terveestä lapsesta. Toiveet eivät ihan 100 % täyttyneet. Mutta välillä on näitä pilkahduksen päiviä, kun ajattelen, että ehkä kaikki järjestyykin. Jos eivä Sampun ekat vuodet olleet ihan terveyttä täynnä, niin ehkä jatkossa kaikki menee tosi hyvin? Ehkä 15 vuoden kuluttua Sampun osalta kohtauksien kyttääminen, ja vuosihuolto ovat vain muisto haalea? Ja kiroamme sitä, miten "normiteinit osaavatkaan olla niin hemmetin hankalia"? Se olisi aika mageeta…