kovaksi kasvamisen pitkä oppimäärä

jos joutuisin kuvaamaan itseäni yhdellä lauseella, se olisi ehkä "sinisilmäinen tuuliviiri". Sivuhuomautuksena voin kertoa, että minulla on oikeasti siniset silmät. (ja mieheni osannee vahvistaa minun olevan tuuliviiri…). Mutta liittyen asiaan; olen koko elämäni elänyt periaatteella "kiltteydellä pötkii pitkälle". Ei-sanan käyttö, muussakin yhteydessä, kuin lasten komentamisessa, on pitänyt opetella pitkän kaavan mukaan. Elämä on kuitenkin opettanut, että ei se kiltteys kanna ihan aina. Eikä metsä ihan aina vastaa, kuten sinne huutaa.

Erityislasten vanhemmuudessa on se ikävä puoli, että juttuja ei saa olemalla kiltti. Ja odottamalla, että joku tarjoaa niitä juttuja. Homma ei toimi kiltteyskisa periaattella "kun tuo Edwardin, ja Topon äiti on niin mahdottoman kiltti tapaus, niin palkintona tarjoamme koko perheelle vuoden palvelusetelit lastenhoitoon". Tämän olen oppinut viimeisen parin vuoden aikana. Vasta. Meillä kun kävi niin, että erityislapsivanhemmuutemme alkutaipaleella meitä sattui hoivaamaan maailman ihanin, ja paras, ja sympaattisin "vammaisosastotäti". Hän kertoi mitä oikeuksia meillä on. Mitä apuja, ja palveluita meidän kannattaa hakea. Mistä niitä kannattaa anoa. Hän toi mukanaan lomakkeet, ja varmisti jälkikäteen, että olen ne täyttänyt ja lähettänyt oikeaan paikkaan. Kuuntelin muiden erityislasten vanhempien vääntöjä milloin mistäkin asiasta ihmeissäni. Ei meillä vaan. Kaikki sujuu kuin tanssi. Mikä tässä vammaisvanhemmuudessa on muka niin hankala?

Noh, sanonta "Siperia opettaa"on (myös) aunnuet minulle suht laajasti menneiden vuosien aikana. Siperia opettaa, tarkoittaa esimerkiksi sitä, että hoitavat lääkärit, vierailevat lääkärit, terapeutit, päiväkodinhenkilökunta ehdottavat, ja suosittelevat tilapäishoitoa. Kaupungin suunnalta todetaan, että juu; se saattaisi olla aiheellista. Onhan lapsenne suht vaikeasti hoidettava. Ja perään todetaan, että ei me nyt kuule kuitenkaan sitä tilapäishoitoa myönnetä. Tässä taistossa Siperia opetti puolessatoista vuodessa kovaksi kasvamisen kandin verran opintoviikkoja. Ja osasin jo osallistua erityislasten vanhempien välisiin keskusteluihin, palveluiden saamisen vaikeudesta, syvällä kokemuksen rintaäänellä. Kyllä on juu vaikeaa.

Tämän puolentoista vuoden aikana opin myös sen, että ein ei aina tarvitse tarkoittaa eitä. Sain kolme kieltävää vastausta. Sähköpostitse, ja puhelimitse. Ei myönnetä tilapäishoitoa. Piste. Ilmoitin, että en nyt jätä asiaa tähän. Piste. Ja en jättänyt. Soitin uudestaan, ja kirjoitin lisää sähköpostia. Välillä, kun meinasi iskeä turnausväsymys, mahtava puheterapeuttimme tsemppasi "oot jaksanut näin kauan, älä luovuta". En luovuttanut. Ensimmäinen erävoitto tuli, kun jossain palaverissa todettiin, että kaupunki ei näe mitään syytä, miksei tilapäishoitoa myönnettäisi. Tällä kertaa sitä ei kuitenkaan vielä myönnetty. Homma ei etene ihan näi jouhevasti. Joten: jatkoin taistoa vielä hetken verran. Ja lopulta: sain kotiin kirjalliset liput, ja laput, joissa todetaan, että Topolle on myönnetty kolme vuorokautta tilapäishoitoa kuukaudessa. Ja Edwardilla saman verran joka toinen kuukausi.

Eilen kävimme miehen kanssa perus hyvä-paha-poliisi-keskustelumme eräästä to-do-listalla olevan hoidettavan asian tiimoilta. Olemme siis kasvaneet tähän erityisvanhemmuuteen myös hyvä-paha-poliisi tiiminä. Minä olen se kiltti tyyppi, joka soittaa, ja aloittaa reklamoinnin asiasta, kuin asiasta, tyyliin "kiitti ihan hirveästi tästä, ja tästä jutusta. MUTTA". Vuosia sitten en olisi osannut hoitaa edes hyvän poliisin roolia. Tiimimme olisi ollut puolikas; mies = hyvä JA paha poliisi. Muutama kovaksi kasvamisen oppimäärän opintoviikko, ja osaan sujauttaa kiitoksen perään sujuvasti moitteen. Tarvittaessa. Listallamme olevan hoidettavan asian tiimoilta sovimme, että hyvä poliisi ottaa ensin yhteyttä, ja tekee kiltin reklamoinnin. Jos ei homma etene, paha poliisi jatkaa. Tällä kertaa hyvän poliisin taktiikka puri, asia hoidettu. Kaikilla asianosaisilla hyvä mieli. Ja sain ehkä taas yhden kovaksi kasvamisen-opintoviikon hyväksytyksi.

En usko, että ikinä tulen suorittamaan kokonaisuudessaan kovaksi kasvamisen maisterin tutkintoa. Minussa asuu yhä liikaa sitä sinisilmäistä tyyppiä. Joka uskoo, että kiltteys loppupeleissä voittaa. Ja ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä. Mutta se kuuluisa äidinrakkaus on pistänyt opinnot suht hyvään vaiheeseen. Edward, Topo, Sampu, kiitos että olette opettaneet minut pitämään puolianne. Ja puoliani.