KotiÄidin PerusPäivä

olen yrittänyt aina välillä tuoda esille sitä pointtia, että vaikka täällä kotosalla vilisee noita erityislapsiksi luokiteltavia tyyppejä, niin elelemme kuitenkin suht normaalia arkea. Siis lapsiperhearkea. Ja tämän myötä olen tullut johtopäätökseen, että kotiäidit; niillä täytyy olla maailman pisimmät hermot. Ja kultaisin sydän. Ja epäitsekkäin luonne. Ja sitä rataa.  Nostan hattua ihmiselle, joka vapaaehtoisesti päättää pyhittää elämästään x-määrän vuosia vain, ja ainoastaan kasvattaakseen pikkupilteistään koulukelpoisia. Minusta kun ei nimittäin i k i n ä olisi siihen. Hups; nielaisen sanani. Olisi jonkun aikaa, jos meillä olisi; autonkuljettaja, kokki, siivooja, ja eritoten joku risteilyemännän tapainen apuvoima tekemässä lasten viihdyttämisestä hieman iisimpää. (niin, ja ehkä joku ulkoistettu lasten viihdytyskeskus)

Meillä kun peruspäivä on jotakuinkin tällainen:

Edward ja Topo hoidetaan taksivalmiiksi. Yleensä suostuttelun, lahjonnan, ja uhkailun saattelemana. Joskus, hyvin harvoin, kaikki sujuu ilman edellämainittuja toimenpiteitä. Tuolloin annamme miehen kanssa itsellemme vuoden vanhempi- palkintoja. Ja rehvastelemme miten: "täällä meillä tehdään aamutoimet silkassa harmoniassa".

Tänään jouduttiin käyttämään aseita suostuttelu, ja uhkailu. Ketään ei hotsittanut palata päiväksi arkeen, arkipyhän jälkeen.

Reissuvihkoon raapustettiin pari riviä hätäisesti "Aurinkoista viikonloppua! Toivottavasti Topo on sinne päästyään leppoisampi. Ei oikein haluaisi lähteä päiväkotiin, ja aamuisin vähän harmituttaa.". (vähän harmittaa tarkoittaen oikeasti: harmituttaa niin, että desibelirajat rikkoutuvat, ja vanhemmilla on tinnitystä ). Tältä aamulta oli harmitukset onneksi jo harmiteltu, ja Topo odotti leppoisasti dagisreppunsa kanssa pian pihaan kaartavaa taksia. Hetkosen kuluttua Edward raportoi, että taksi tuli. Ehdin jo huokaista; aamusta selvittiin suht kunnialla. Jos sitä ottais kupin kahvia…

Kunnes ilman täytti jättikarjaisu, a la Topo. Syy; tutun kuljettajan liene lomaillessa, pihaamme oli suhannut väärän värinen taksi. Ja ilmeisen väärä kuljettaja. Siis ainakin Topon mielestä. Viimeistään tässä vaiheessa Topo päätti, että hän ei totta maar tuon tyypin kyytiin lähde. Ja että pitää tänään vapaapäivän. Onneksi vanhemmilla on veto-oikeus, ja diktaattorin määräysvalta aika monissa asioissa, mitä tulee pieniin lapsiin… Joten ei kun takki niskaan. Kengät jalkaan. Keskimmäistä pikku-ukkoa käsipuolesta kiinni, ja tyyppi taksiin. Uuden kuljettajatuttavuuden varmistellessa, että kumpi pojista pitikään viedä kouluun. Ja kumpi dagikseen. Selvitin; keltapipoinen kauniisti, ja hiljaa istuva tyyppi, joka osaa puhua, menee kouluun. Vihreäpipoinen söpöliini, jolla ei nyt ole ihan paras mahdollinen hetki, ja joka ei muuten sitten puhu, päiväkotiin.

Kahdeksan sekunnin kuluttua sedällä on menneet jo tyypit sekaisin. Ja hän tuskaili sitä, miten ikinä ei voi tietää, minne puolelle taloa pitäisi parkkeerata. Että tulevatko lapset niinkuin etu-ovesta, vaiko takaovesta ulos. Tässä vaiheessa olen pudonnut kärryiltä; meidän tönömme kohdalla on kääntöpaikka, ja talon takana metsä. Ja ulko-oviakin tasan yksi. Tyydyn vain nyökkäilemään, toivottamaan päivänjatkot, ja kirmaamaan sisälle. Samalla pohtien, että pitäisiköhän varulta soitella kouluun, tai päiväkotiin; että onko perille saapunut veljeksistä oikea tyyppi. Todeten, että luultavasti sieltä ainakin soitellaan perään, jos pihaan jätetään väärä nassikka.

Sisällä; täytä tiskikone-tiskaa tiskattavat tiskit-imuroi (koska Topo murensi aamupuhteena keittiöön, ja vessan edustalle paahtoleivän, ja oli viimeistellyt sotkun ottamalla käsin makaronilaatikkoa jääkaapista. Ja tiputtamalla samalla lattialle, sievästi siroteltuna, kauhallisen verran niitä makaroneja, ja jauhelihoja). Laita pyykkikone pyörimään.  Askareideni kanssa puuhastellessa Sampu on löytänyt vappukarkkien jämät. (mistä??? Ei mitään tietoa).  Jäbä tulee hyvin velmun näköisenä, vihreä-musta-keltainen kuolavana suusta valuen, hengailemaan äidin lähistölle. Annan ukaasia: "mistä sä olet löytänyt karkkia. Nyt sylkäiset suun tyhjäksi. Ja syöt tuon leivän mikä sulle on tehty". Sylkemisen kanssa tehdään työtä käskettyä. Loppua protestoidaan; karjumalla. Leipää viskotaan lattialle. Äiti noukkii leivän. Ja antaa uuden ohjeistuksen; syö leipä. Sitten saat kattoa Tomi Traktoria. Sampu tuhahtaa jotain "ei syö. Sä oo tymmä" suuntaista…

Leipä on syöty. Tai ainakin se on kadonnut jonnekin ruokapöydältä. Ja Sampu kovasti vakuuttaa syöneensä sen. Ei keksineensä koiruuksia sen kanssa (satunnaisesti leipiä löytyy sohvan alta, tv-tason alta, patterin välistä, tai sohvan takaa…) Tomi Traktori viritetty olohuoneen telkkariin. Saan otettua kupin kahvia, ja pinon laskuja. Huikkauksen "Sampu, äitin pitää nyt hoitaa pari hommaa, kato rauhassa Tomi Traktoria" saattelemana kipuan yläkertaan. Asettaudun tietokoneelle. Ja teen huomion; netti ei toimi. Laittamaan wlan boxia päälle, ja pois päältä, ja uudelleen päälle. Ja tekemään tietokoneella taikoja. Kahden minuutin jälkeen; netti toimii. (ehdin huutaa suihkussa olevalle miehelle "sä käyt sitten tänään ostamassa uuden boksin. Ihan oikeasti". ) Pääsen takaisin koneelle: "Yllättäen" Sampulla on asiaa äidille. Hän haluaa katsoa Madagascarin pingviiniä Eetun, ja hänen huoneessaan. *voi huokaus* ; Dvd päälle. Perään napakka pyyntö "Sampu, äitin pitäisi nyt tehdä tietokoneella niitä hommia. Katso rauhassa tv:tä". Sampu katsoo. Minuutin. Ehdin saada verkkopankin auki.  Kunnes Sampu tulee ehdottelemaan junarataleikkejä. Ja haluaa käydä läpi työpöydän laatikoiden sisällöt. Ukaasia "Sampu, et vie sun astmalääkkeitä mihinkään. Äitin pitää tietää missä ne on, jos sulle tulee yskä". Ukaasi otetaan vastaan karjumalla. Ja heittelemällä sitä astmalääkettä. Ja niitä junia. Ja toteamalla perään jotain "sä oo tymmä"-suuntaista. Mikä loistava perjantai. Ja hei; kellokin on jo 9.05. Onneks kohta on ilta… Samalla muistan; tänään on siis perjantai. Kerhopäivä. Jes! Siellä Sampu viihtyy. Ja äiti kans.

Kello 9.48 Sampu on kylpenyt. Työpöydän laatikot on jätetty rauhaan. Telkkaria ei ole katsottu hetkeäkään. Äiti-ihminen on ehtinyt maksaa yhden laskun. Alamme tehdä lähtöä kerhoon. Kyllä tästä ihan hyvä päivä vielä tulee. Heti kun saan gasellin lailla äitiään karkuun juoksevan Sampun kiinni. Yritän selittää jotain siitä, miten bussi lähtee kohta. Ja jos ei ehditä bussiin, ei päästä kerhoon. Sampu kuittaa kikattamalla, ja piiloutumalla sohvatyynyjen alle. Ei ainakaan hauku äitiään "tymmäksi". Hyvä hyvä.

Kerhossa on leppoisaa. Sampukin on hyvin yhteistyökykyinen. Luultavasti osaltaan kiitos allergialääkkeiden. Ne kun väsyttää. Joten Sampu tyytyy; makaamaan lattialla, ja leikkimään traktorin kanssa. Tai istumaan äidin sylissä. Kaupassakin menee hyvin. Itseasiassa; kaupassa menee aina hyvin. Sampu on ruokakauppamiehiä. Ilman ongelmia, ja shownumeroita työntelee tyytyväisenä kärryjään. Ja yleensä niihin ei edes eksy ylimääräisiä ostoksia (mitä nyt kerran ostosten seasta löytyi ylimääräinen appelsiinijogurtti. Ja kerran kilo kanafileitä…) Postissakin menee suorastaan loistavasti.

Se kyllä tiedetään x-vuosien äitikokemuksella, että hyvä flow ei voi jatkua ikuisesti. Eikä jatku nytkään. Bussissa alkaa väsyttää. Väsymys kulminoituu kotipysäkilllä siihen, että bussista ulostauduttuamme pitää vähän viskoa pipoa maahan. Ja heittäytyä pyörimään kuraisen-siitepölyisen-märälle kadulle. Ja huutaa lujaa. Karata rattaista, ja heittäytyä uudestaan sille kuraisen-siitepölyisen-märälle kadulle. Jollain ilveellä pääsemme kotiin asti, kuten aina. Vaikka satunnaisesti meinaa usko loppua projektiin "50 metriä bussilta kotiovelle, kyllä tää klaarataan". Kotona Sampu pyytää anteeksi kiukutteluaan. Ensimmäinen kerta! Meinaan haljeta ylpeydestä, ja onnesta. Kunnes; tarjoilen vääränlaista ruokaa väsyneelle 90+ senttiselle tyypille. Jolla palaa hessu aivan täydellisesti. Muutaman minuutin huutokonsterin jälkeen 90+ senttinen Sampu päätyy kuitenkin takaisin ruokapöydän ääreen, syö ruokansa, ja juo maitonsa edes jossain määrin tyytyväisenä.

Onneksi tyyppiä väsyttää yhä. Hän kömpii hauva kainalossaan sänkyyn. Ja nukahtaa päikyille. Ah; hetki rauhaa. Kunnes, mieleen hiipii ajatus "ihan kuin Kela ei olisi maksanut mulle kotihoidontukea". Ei kun verkkopankkiin. Toteamus; Kela ei ole kahteen kuukauteen maksanut kotihoidontukea. Maksamattomuudelle löytyy myös hyvin looginen selitys; Kelan papereiden mukaan olin ilmeisesti yhä menossa töihin maaliskuussa 2014. Pää meinaa räjähtää; ei hemmetti, taas lomakkeiden täyttelyä. Maksaakohan ne edes niitä kahden kuukauden rahoja takautuvasti? Ei hemmetin hemmetin hemmetti.. Mä en ala.

Äkkiä hakemus netin kautta Kelalle. Lisätietokohtaan selvitys; en muistanut ilmoittaa, etten mene töihin. Niin, ja riittäähän teille kaupungilta viime elokuussa saatu päätös kotihoidon kuntalisästä (joka huh: on voimassa!). Ettei tarvitse sitäKIN ruveta hakemaan TAAS erikseen.

Sopivasti, kun hakemus on täytetty, taksi kurvaa pihaan. Edward ja Topo kotiutuvat. Hyväntuulisina. Kuljettamassa heitä on jälleen uusi tuttavuus, uuden näköisellä autolla. Uusi tuttavuus manailee "mun papereissa luki, että osoite on 21. Täähän on kaks ii" Nyökkään, mumisen "juu, niin, ne saattaa hyvinkin mennä papereissa sekaisin". Hymyilen, kiitän, ja toivotan hyvää viikonloppua. Ja ohjaan sällit sisälle.  Riisutaan Edward, ja Topo. Pestään kädet. Tarjoillaan ruokaa. Kysellään menneestä päivästä. Laitetaan dvd pyörimään; Sampun yhä nukkuessa. Hetki rauhaa!

Sampu täyttää kolme vuotta suht pian. Toisin sanoen; olen myös ollut poissa työelämästä kolme vuotta. Kun Sampu täyttää kolme vuotta, hoitovapaani päättyy  (asia josta ei tarvitse edes tehdä Kelalle erillisiä ilmoituksia, se vaan on niin). Äitini kanssa tulevaisuudesta jutellessani, hän heitti ilmaan ajatuksen; mikset ole vielä vuotta kotona. Makustelin ajatusta ehkä kolme sekuntia. Todetakseni, että ei onnistu. Sampu alkaa tarvita oman ikäistään seuraa. Tarpeen tyydyttämiseen eivät riitä enää kerho- ja puistoreissut. Ja se, että saa veljien kanssa peuhata kaikki iltapäivät. Hänelle tekee hyvää päästä viettämään päiviä ikätovereiden kanssa. Ja apinoida heiltä vahvistusta taidoilleen, jotka eivät kaikilta osin vastaa taitoja, joita Sampun ikäisellä pitäisi olla.  Ja hei; ihan oikeasti äitikin alkaa tarvita oman ikäistään seuraa.  Sitä, että joku juttu on minun oma juttuni. Että olen taas muutakin, kuin äiti. Odotan innoissani sitä, että puen ehkä välillä mekon päälle. Opettelen ehkä taas kulkemaan korkkareissa. Otan ehkä käyttöön kaapissa kolmisen vuotta "parempia aikoja" odottaneet "paremmat käsilaukkuni". Käytän ihan varmasti joka päivä huulipunaa. Ja : ihan eniten odotan sitä, että pääsen oikeasti tekemään töitä. Miettimään muutakin kuin "lapsellisia" juttuja.

Samalla tiedostan, että tämä oli tässä. Ei enää aamupäiväkylpyjä.  Ei enää rauhallisia kävelyreissuja läheisille heppatalleille.  Extempore bussiajeluita kauppakeskuksiin. Puistopäiviä.  Päiviä vanhempien luona. Iltapäiväkahveja ystävän kanssa. Salaisia jäätelöhetkiä kävely- ja kauppareissujen lomassa. Ei enää suunnittelematonta arkea.

Hetkellisesti tulee ihan hirveän haikea olo. Mutta samalla tiedän, että aikansa kutakin. Minulle se aikansa kutakin oli tällä kierroksella aika tasan tarkkaan tuon kolme vuotta. Sen jälkeen totesin, että tyydyn ihastelemaan kotiäitiyttä kaukaa. Harjoittamatta sitä itse. Se kun on oikeasti ihan järkyttävän rankkaa puuhaa. Vaikka kuinka pääsisi välillä istumaan puiston penkille jätskin kanssa.