kadoksissa; luonteenlujuus

lähtökohta; reilun parin viikon tehokkaan tautiepidemian, ja jälkitautirumban jälkeen annan miehelle ukaasia; otat pojat, ja teet jotain niiden kanssa. Mä tartten omaa aikaa. Niin, ja soitat jonkun avuksi kokoamaan grilliä. Mä kokosin sen kerrossängyn, EN koske grilliin. Niin, ja mä en nyt oikeasti jaksa lähteä mökille tänä viikonloppuna. Tartten omaa aikaa ihan oikeasti.

Lopputulema;

Lauantaina hyppäämme virkoamaan päin olevan Edwardin kanssa bussiin. Äidin oma kirppiskierros on vaihtunut Edwardin, ja äidin kirppiskierrokseksi. Kirppis ei kerro Edwardille mitään siitä, mitä tulemaan pitää. Otan käyttöön sanan kirpputori. Ja kerron, että paikassa on paljon tavaraa myynnissä. Bussista sinne kirpputorille talsiessa Edward toteaa, että häntä pelottaa. Ja varmistelee, että eihän Muumilaakson Mörkö vain asu kirpputorille. Juu, ei asu.

Paikan päällä; Edward ja äiti syynäävät hyllyn toisensa jälkeen haukan silmin. Edward bongaa Sami Paloautosta tutun helikopterin erään hyllyn päältä. Hyllyrivistön päästä raikaa aarteenmetsästäjän innostunut karjaisu "äiti äiti, voimmeko ostaa helikopterin Sampulle.". Voidaan. Mies tulee Topon, ja Sampun kanssa noutamaan aarteenmetsästäjät kauppareissulle. Josta suunnataan kotiin. Jossa mies alkaa repiä pihalla nököttävän uuden grillin pakkauspahveja auki. Totean suht äkäiseen "ole hyvä, kokoa se vaan, mä en tohon hommaan osallistu". Menen lauantaikarkkieni kanssa sängyn päälle, ajatuksena "hetki omaa aikaa". Viiden minuutin jälkeen pihalta raikaa miehen puoli-epätoivoinen huudahdus "voiksä tulla ihan hetkeksi jeesaamaan". Ilmeisesti grilli ei kasaa itse itseään. Karkit piiloon, raahautuminen pihalle lausahduksen "no ihan minuutin autan"-höystämänä. Kaksi tuntia myöhemmin ihailemme uutta grilliämme, ja annamme toisillemme läpsyjä "me ollaan aika hyvä tiimi"-hengessä. On ilta, ja aika ohjata kolmio nukkumatin kavereiksi.

Seuraavana aamuna huomaan pakkaavani kasaan tavaroita päivän mökkireissua varten. Miten tässä näin kävi? A) joko perheeni on hyvä suostuttelemaan B) minulla ei ole tahdonvoimaa. Ja luonteenlujuuden kanssa on vähän niin, ja näin. Oli miten oli; karavaani autoon, ja nokka kohti mökkiä.

Mökillä muistamme taas, miksi se on perheellemme paras paikka ikinä, missään. No tietty; kodin lisäksi. Koko mökillä olo aikana emme joutu kertaakaan karjaisemaan normaalisti kymmenen kertaa tunnissa raikuvaa "ei saa kiusata veljeä"-fraasia. Saatikka "Topo, älä huuda"-pyyntöä. Sampu kirmaa pihalla metsästäen perhosta. Topo hengaa laiturin päässä katsellen kaihoisasti järvelle. Edward odottaa, että traktori-ruohonleikkuri käynnistyy, ja hän pääsee isin kanssa ajelulle. Me olemme ihan normaaleja. Mökillä kun luemme itse puitteet sille, mikä on normaalia, ja mikä ei. Siellä metsikössä ei tarvitse välittää muiden asettamista normeista.

Siirryn laiturille kaihoisan Topon kaveriksi. Vihjaan, että on ihan ok mennä uimaan. Olemme todenneet, että on helpointa antaa lapsen itse todeta, että vesi ei ole vielä uimakelpoista. Sen sijaan, että käymme "uin"-"et ui"-matsia rannassa kolmen tunnin ajan. Jonka päätteeksi Topo kahlaa kuitenkin järveen, se matkalla ainoa mukana oleva vaatekerta päällään. Nyt Topo ottaa vihjeestä vaarin. Antaa merkin, että auta ottamaan vaatteet pois. Ja painelee järveen. Kahden minuutin kahlailun jälkeen tulee kiire päästä maihin. Itsetehty havainto: vielä ei voi uida. Ei karjumisia, murinoita, ja kiukkuamisia. Vain rauhallisen hiljainen Topo-toteamus. Ja perään merkki "auta pukemaan vaatteet päälle".Tämän jälkeen Topo aloittaa avustushommat; kottikärryjen lykkiminen äidin kanssa antaa elämää suurempia onnistumiseniloja "tässä mä vaan jeesin äitiä"-hengessä. Välillä käydään haikeina taas notkumassa siellä laiturin päässä. Josta siirrytään sujuvasti uudelleen avustushommiin.

Kolmen tunnin haravointisession jälkeen (jes, ranteessa keikkuva aktiveettimittari pläjäyttää näytölle ilotulitusnäytökset jo kahden tunnin haravoinnin jälkeen; päivän aktiviteettitaso saavutettu) mies saa sen ruohonleikkuritraktorin vihdoin käyntiin. Ja Edward pääsee vihdoin ajelulleen. Äiti käy heittämässä talviturkin. Topon naureskellessa laiturilta käsin. Sampu tyytyy pelkäämään traktoria. Ja hetken kuluttua taas jahtaamaan perhosta. Kaikki ovat tyytyväisiä. Äiti-ihminenkin, jonka oma-aika jää seuraavalle viikonlopulle.

Luultavasti en puolen vuoden, saatikka vuoden kuluttua enää muista sitä, miten kävin yksin kirppiksellä. Ja luin yksin puoli päivää lehtiä kotona. Mutta muistan varmasti sen, kun kävimme Edwardin kanssa kirppiksellä. Löysimme helikopterin. Ja heitin talviturkin, Topon kanssa, huhtikuun puolella.

Mutta ensi viikonloppuna otan ihan takuulla sitä omaa aikaa. Siis ihan varmasti. Onneksi on maksetut, ja lukkoonlyödyt suunnitelmat valmiina. Kun sen luonteenlujuuden kanssa on vähän niin, ja näin…