aakkoshommia

Eräänä lauantai-iltapäivänä istumme miehen kanssa nauttimassa aakkoshuoltiksen gourmetlounaasta (tai noh, ainakin syömme sitä). Aurinko paistaa, kevät on täällä. Taas. Ei enää takatalvia kiitos. Kolmio peuhaa sen aakkoshuoltiksen leikkipaikalla. Analysoituamme sapuskan "joo, pihvi on vähän paksu. Ja muussi jotenkin omituista. Ihan ok" "joo, sama täällä. Musta tuntuu, että noi ei oikein tiedä mitä ne ajaa takaa tällä annoksella", ja hetken ruokailtuamme, huomautan miehelle "kato, nyt just noi on ihan kuin kaikki muut". Katsomme kolmion perään. Niin ovatkin. Yksi tulee pää edellä alas kiipeilypaikan portaikkoa (huom! : hallitusti pää edellä). Toinen huutelee moi kiipeilypaikan korkeimmalta kohdalta. Ja kolmas tyytyy tekemään perässä kaikkea mitä isoveljet tekevät edellä. Kolme pikkuapinaa, jotka eivät muusta apinamassasta erotu.

Pienen ihailutauon jälkeen jatkamme miehen kanssa gourmet-lounaamme nauttimista, tai siis syömistä. Hetken kuluttua havahdumme toteamaan, että "vuosi sitten tämä ei olis onnistunut". Tämä tarkoittaen sitä, että ne apinanpoikaset suhaavat ees-taas kiipeilypaikalla, ja me syömme ruokamme rauhassa. Ei totta tosiaan olisi. Topon voidessa huonosti tämä ei onnistuisi tänäänkään. Edwardin ollessa liian väsynyt tämä ei onnistuisi tänäänkään. Ja Sampun ollessa kipeänä tämä ei onnistuisi tänäänkään. Mutta nyt ovat planeetat puolellamme. Ja onnistumme: ihan täydellisesti. Jätämme ruokailun kesken, vain koska pahin nälkä on turrutettu sillä gourmetsapuskalla. Enempää ei tee mieli. Emme siksi, että kolmiosta yksi, tai useampi tyyppi vetelee sen laatuisia kilareita, että on pare liikkua ovea kohti.

Autossa, kotimatkalla, mietimme miehen kanssa ääneen, että olikohan tämä päiväretki yksi niistä virikkeistä, mitä Edwardin open mukaan olemme kiitettävästi tarjoilleet jälkikasvullemme. Tuo lause oli yksi lämmittävimmistä koko äitiysurani aikana. Siis opettajan toteamus, että Edwardista, ja hänen jutuistaan voi päätellä, että lapselle tarjoillaan paljon virikkeitä. Huonoina päivinä, ikävien uutisten jälkeen vellon nimittäin aina normia syvällisemmin "olen maailman surkein äiti"- aallonpohjalla. Ja olen jo päässäni kehittänyt valmiiksi teoriat siitä, että kolmion kehitysongelmat johtuvat virikkeettömästä lapsuudesta. Heille on luettu muutama kirja liian vähän. Heidän kanssaan on askarreltu liian harvoin. Ja duploilla on rakennettu mittareiden mukaan juuri, ja juuri hyväksytysti. Kruunatakseni kurjuuteni, näen vielä perään painajaisunia siitä, miten lääkäri sanoo ,että ei pojilla ole mitään sairautta. Olen kuulemma vain pilannut heidät. Ja herään aamulla miettiessäni, että saakohan vuoden epä-äiti jonkunlaisen oikean kunniakirjan. Kunnes mies toteaa, että a) internet, lehdet ja tv, sekä radio ovat kohdaltani kiellettyä maata. Koska onnistun niistä vain saamaan älyttömiä ajatuksia päähäni (olen tässä vaiheessa ehtinyt siis infoamaan miestä tekeillään olevasta tutkmiuksesta virikkeettömän lapsuuden, ja kehitysvammaisuuden yhteydestä) sekä, b ) jos niin olisi, että emme olisi rakennelleet tarpeeksi legoilla, niin sehän olisi maailman paras juttu. Hirveät legoleirit vaan päälle, ja voilá ; meillä on kolme tervettä lasta.

Yleensä tämän jälkeen onnistun rauhoittumaan. Ja ainakin hieman vaimentamaan sisäisen "mitäs et lukenut lapsillesi tarpeeksi"-soimausäänen.

Tänään ei tarvitse miettiä tuollaista. Tänään me autoilemme, puistoilemme, ruokailemme, ja leikkipaikalla mellastamme, kuin kaikki muut. Kukaan ei yritä istua vieraisiin pöytiin, ja katsele himoiten vieraiden pöytien pullia. Kukaan ei rähise, kun jatkamme retkipäiväämme, ja siirrymme kohti autoa sieltä aakkoshuoltikselta. Eikä kukaan saa kovaäänistä jumitusjankkauskohtausta keskellä sitä gourmetraflaa aiheesta äidin syntymäpäivät/tänään ei ole koulupäivä/en syö illalla puuroa/minä en tykkää koulusta. Olemme vain isä, ja äiti, joilla on kolme pikku sälliä.

Karavaanini siirtyessä autolle, Edward ihastelee, mikä ihana retkipäivä meillä on ollutkaan. Ja tavaa kahden parkkipaikalla olevan auton rekkarit aakkoselleen oikein. Loistavaa! Tuokaan ei olisi onnistunut vuosi sitten. Ei sinnepäinkään.