särkynyt kupla

Yritän vähän niinkuin joka saralla noudattaa kupla-politiikkaani. Eletään tässä, ja nyt. Yritetään olla turhaan murehtimatta huomista. Ja miettimättä eilistä, paitsi siinä ehkä-opittiin-jotain-eilisestä mielessä. Antaisin itselleni arvosanan tyydyttävä miinus kupla-onnistumiselleni. Olen aika hyvä unohtamaan eilisen. Mutta se huomisen murehtiminen; sitä tulee harrastettua säännöllisin väliajoin. Ja hyvistä yrityksistä huolimatta, välillä kupla poksahtaa rikki.

Kolmion viettäessä "leppoisaa" kotipäivää räkätaudin merkeissä, pääsin hetkeksi lepuuttamaan hermojani aikuisten ihmisten pariin. Kaupungille "hoitamaan asioita". Sekä käymään kirppiksellä (en ymmärrä miten onnistun aina hassaamaan ihan turhan paljon rahaa kirppiskeikoille? Missä ne euron ja kahden löydöt luuraavat?). Hyvin ansaitun asioidenhoito- ja kirpparireissun ajan "leppoisan" kotipäivän pyörittämistä jatkoi isi-ihminen. Yrittäen samalla tehdä töitä. Oli kuulemma aika haasteellista. Uskoiskohan tota? Topo ei kuulemma ollut ihan kunnossa. Saman huomion oli allekirjoittanut tehnyt aamupäivän aikana. Samoin öiset, tunteja kestävät joikusessiot, antoivat osviittaa siitä, että planeetat eivät nyt olleet aivan oikeissa asennoissa. Loppu päivä meni kuitenkin skaalalla hirveä - mielettömän hyvä, jossain suht ookoo tietämillä.

Illalla alkoivat Topolla kierrokset nousta. Hypittiin. Hakattiin telkkaria. Hakattiin lasikaapin ovea. Ja hypittiin lisää. Itkettiin lohduttomasti. Josta siirryttiin sujuvasti hysteeriseen hihitykseen. Ja pienen normiolotilahetken jälkeen, jälleen lohduttomaan itkuun. Ookoo; alkoi näyttää siltä, että oli aika tarjoilla iltapala, iltakylpy, ja iltalääkkeet, sekä johdattaa poikanen sänkyyn. Tuumasta toimeen. Sänkyyn siirryttäessä Topoa alkoi taas itkettää lohduttomasti. Aluksi veikkasimme miehen kanssa itkun johtuvan silkasta harmistuksesta; jääkaapista löytyi kaksi nakkia, ja äärimmäisen räkätautinen Sampu sai nauttia ne iltapalaksi. Ruokasaldo kun hänen kohdallaan oli muutoin kiitos sen räkiksen suht lähellä nollaa. Eli kyse liene nakki-itkusta. Sängyssä kuitenkin itkun lomasta alkoi kuulua lohdutonta "aijai" nyyhkinää, ja Topo paineli silmiään jatkuvalla syötöllä. Ja nyyhki, ja uikutti lisää.

Migreeni.

Mies lähti hakemaan lääkettä, ja johdattamaan touhukaksikkoa E&S omiin sänkyihinsä (anteeksi; yhteen ja samaan sänkyyn. Vierekkäin sitä yleensä nukahdetaan). Äiti-ihminen jäi paijaamaan Topoa. Hieromaan päätä, ja lohduttamaan. Lääkkeen annon jälkeen mieskin aloitti paijaus-, hieronta-, ja lohdutuspuuhat. Mutta itkusta ei vain meinannut tulla loppua. Topo narskutti. Ja niiskutti. Ja hoki "ai ai ai". Kalpeat kasvot olivat kyynelien kastelemat. Silloin se panssarinen kupla taas särkyi.

Mikä hemmetin kohtuus tässä elämässä on, kun pieniin lapsiin pitää sattua noin paljon? Olisin siltä istumalta ottanut kivun itselleni. Osaisin ainakin sanoa, että hiero ohimolta/takaraivolta, siellä kipu tuntuu pahimmalta. Ja sano huushollin muille ihmisille, että ovat hiljaa. Koska äänet tekevät kivusta pahemman. Osaisin sanoa, että minun tekee mieli syödä suolaista, ja juoda vettä. Tai olla syömättä, ja juomatta. Ylipäänsä; osaisin sanoa, että minä olen kipeä. Pieni mies ei osaa sanoa. Hänen pitää odottaa, että joku tajuaa hänen käytöksestään, että hänen on huono olla. Ja osaa käytöksen perusteella arvella johtuuko huono-olo siitä, ettei olla syöty tarpeeksi. On liikaa nytkyjä. Tai että on karmea päänsärky. Ja toivoa, että vaivaa lääkitään oikein. Ja toivoa, että lääkitys, olkoon se sitten tetra päärynämehua, tai päänsärkylääke, tepsisi pian.

Hiljaa paijasimme, ja pussasimme, ja silitimme, ja hieroimme Topoa unten maille. Pikkuhiljaa nyyhkytys vaimeni, uikutus hiljeni, kipua huutavat silmät painuivat kiinni. Ja Topo nukahti. Unipupu tiukasti yhdessä kainalossa, suosikkipallo toisessa. Raajat pienesti nykien. Pieni, kaunis Topo. Kun voisin laittaa hänet panssarikuplaan, ja puhaltaa ympäriltä kaikki maailman huolet, ja kivut pois. Ja tehdä ainakin siitä kuplasta särkymättömän.