Itse tein tänään ryhtiliikkeen, ja neljän päivän jälkeen vaihdoin vihreät yogapantsit (tai mitkä lie) ruskeisiin. Ja totesin samalla, että eilinen riemu siitä, että 30 päivän vatsa-kyykkyhaaste olisi kiinteyttänyt alatorsoa oli ennenaikaista; kyse oli lähinnä siitä, että ne pöksyt venyvät ahkerassa käytössä. Mikä pettymys! No onneksi projektia on vielä reilu kymmenen päivää jäljellä. Ja ehkä sen jälkeen olen lähestulkoon bikinimissi kunnossa?
Olen kuitenkin skarpannut, ja vaihtanut joka päivälle puhtaan virittyneen t-paidan päälle. Muistan hämärästi tässä väsymys-jumppahousukoomassa, että olen kuluneen viikon sisään pukeutunut farkkuihin, ja villapaitaan. Niinkin tärkeää hommaa, kuin lekurireissua varten. Sen villapaidan päälle Sampu oksensi, kun Topon tauti siirtyi potilaasta Topo, potilaaseen Sampu. Heitin muuten sen villapaidan surutta pesukoneeseen muun pestävän puklupyykin seassa, vielä en ole uskaltanut tehdä tarkempaa tuttavuutta pestyn villapaidan kanssa. Mutta epäilen vahvasti, että vaatekaappini villapaitavarasto näyttää miinus yhtä. Ja uskon entistä vahvemmin pesumerkintöihin; joissa vihjaistaan, että villavaatteet eivät kestä 60 asteen pesua.
Aamulla tein huomion, että projektini "pese hiukset vain joka toinen päivä" on kyllä ottanut tuulta alleen. Tukka oli sen näköinen, että sitä ei olisi tarvinnut pestä tänään. Mutta kun nyt skarppasin, ja otin kaapista puhtaat pöksyt, niin pitihän niiden seuraksi saada puhdas tukka. Hyvä minä!
Aurinkolasit voisi laittaa päähän ihan siitä syystä, että en pelästy omaa kuvaa, jos satun vilkaisemaan peiliin. llmeisesti muutaman vuorokauden 24/7 palveluksessa oleminen pikkupotilaille verottaa äiti-ihmistä siinä määrin, että tätä katastrofia ei enää valokynillä meikata piiloon. Ja harmi, ettei talosta löydy edes ensimmäistäkään vappunaamaria.
Huulipuna… joo; se varmasti toisi kivaa kontrastia muuten harmaille kasvoille. Olisi niinkuin kiintokohde tässä rusehtavan-harmahtavassa massassa. Ja eikö harmaa, ja punainen sovi aika hyvin yhteen? Joulunvärit; kyllähän tässä on ihan joulufiilikset. Miettii mitä mukavaa paketista "ensi yö" avautuukaan.
Niin ne yöt… Jokunen yö sitten arvoimme yöllä, että pitääkö Topoa lähteä viemään ensiapuun, NYT HETI. Raasu oli kuumeesta pökkyrässä, paikat hytkyivät ja nytkyivät ilman pienintäkään taukoa. Ja hengitys oli konitohtorin (tai kotitohtorin) sanoin kuvattuna; omituista. Topo viereen, kuumelääkettä lisää naamariin, ja potilaan paijailua. Jossain vaiheessa uni voitti. Äidillä siis. Siinä vaiheessa Topo suoritti ihmeheräämisen kuumekoomastaan. Nanosekunnissa ponkaisi pystyyn, paineli uinuvien veljiensä huoneeseen, läväytti valot päälle, ja telkkarin volumelle täysi. Hienoa oma-aloitteisuutta. Tuossa vaiheessa kello oli arviolta nollaneljä. Aloimme nukkua uudestaan arviolta nollakuusi.
Seuraava yö meni vähän rauhallisemmin. Topo ainoastaan tyytyi yskimään 85% yöstä, ja Sampu karjumaan vain kerran. Huokaisimme helpotuksesta; helpotusta näköpiirissä. Mutta ah kuinka osasimme ollakaan väärässä.
Seuraavaa yötä seuraava yö; Topo yskii. Ja on tulikuuma. Lääkkeiden, ja juomien tarjoilu. Takaisin sänkyyn. Unimasa alkaa jo olla matkalla kohti äiti-ihmistä, kunnes viereisestä huoneesta kuuluu rääkäisy. Sampu. Sampu kömpii viereen. Koni/kotitohtorin huomio: poika on kuuma, ja hengittää omituisesti. Varttia myöhemmin; kahden litran puklu. Petivaatteet koneeseen (ja se villapaita), poika pesulle, takaisin sänkyyn. Loppuyö meni luultavasti jotenkuten. En muista tarkalleen.
Kerkesin aamulla hihkaista, että ei ainakaan voi pahempaa seurata. No eipä… Topo alkoi alkuillasta osoittaa tervehtymisen merkkejä. Hyppien telkkarin edessä non-stoppina. Siinä samassa Sampu vajosi siihen kuumekoomaan. Ja makasi sängyllä pari tuntia aivan kanttu vei. Mietimme miehen kanssa, että onko ihan ookoo, jos lapsi kuumeessa ns käy hitaalla. Koni/kotitohtorit päätyivät siihen, että luultavasti. Perään sairas helpotuksen huokaus; jos se on noin poikki, niin ainakin se nukkuu yöllä. Niinhän sitä luulisi. Kellon lyötyä 21.30 Sampulle iski "joku vaiva" (lainatakseni koni/kotitohtoria); ja se vaiva herätti hänet kirkumaan kolmen viiva viiden minuutin välein. Ja tuntitolkulla. Haettiin kuumelääkettä, ja kipulääkettä. Ei auta. Haettiin epilepsialääkettä; auttoi jossain määrin. Loppuyö herättiin kirkumaan vain puolen tunnin välein. Ne väliajat nukuttiin jotenkuten. Äidin päällä.
Mutta hei; ainakin lasten kaapista löytyy paljon söpöjä päivänasuja, joita voi pukea toipilaillekin. Ja sairastaville. Kivempi niitä on katsella, kuin virittyneitä yöpukuja. Lapsiraasut vain saavat yhä katsella sitä jumppahousu-harmaanaama-silmäpussi-virittynyt-t-paita äitiään. Mutta väliäkö sen, jos mehutarjoilu pelaa, ja äidin päällä saa nukkua, kun vaan siltä tuntuu. Ja kai tää tilanne tästä tasaantuu? Joskus… Ja eikö pääsiäisen hujakoilla itseasiassa olekin jotain piinaviikkoja?
Sampun päivän asu: mehu + loputon määrä tipoille immuunia silmärähmää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti