kahvinkeittimen hyvästit

mies kyselee, että kattelitko jo niitä kahvinkeittimiä. "lähetin sulle pari linkkiä, kato onko ne hyviä". Nyökkäilen vain, joo joo. Ja heitän perään kysymyksen; eikö me sittenkin voitaisi ostaa vaan varaosa keittimeen. Kuulemma ei. Keitin on palvellut monta vuotta, ei siihen kannata enää varaosia ostella. Hyvä ettei pääse itku. Mies lohduttaa "ei heitetä sitä pois. Jätetään jemmaan. Kai sillä jotain voi keitellä, jos se uus keitin ei toimi tai jotain". No, vähän helpotti surutyötä tämä lupaus.

Niin, siis surutyötä kahvinkeittimestä? Ei kai siihen voi kiintyä noin? Ilmeisesti voi. Tai sitten enemmänkin muistoihin, joita siihen liittyy.

Ensimmäisen kerran bongasin samanlaisen kahvinkeittimen naapuriemme luona. Se näytti aika päheältä, ja osasi keittää tosi hyvää kahvia. Tuolla visiitillä he olivat vain naapureita. Pikkuhiljaa naapurin rouvasta tuli kahvikaveri (joskin, hän juo vain teetä). Iltakahvi/tee hetkien lisäksi juoksukaveri. Ja lopulta yksi elämäni parhaista ystävistä. Vaikka he pakkasivat kimpsunsa, ja kampsunsa, kahvinkeittimineen, ja muuttivat kauas pois, ystävyys on pysynyt. He eivät enää juo kahvia. Mutta kun vierailemme heidän luonaan, masiina kaivetaan kaapista esille.

Kahvinkeittimemme keitti pehmeää, juuri sopivan vahvaa kahvia, jota pystyin juomaan silloinkin, kun kirosin raskaana olemisen jatkuvine oksetuksineen jälleen kerran sinne, minne aurinko ei niin suoraan paistele. 30 viikon ajan pohdin pari-kolme kertaa viikossa ns laatoitushommia tehdessäni, että onkohan minulla byyttatauti, vai voiko tuo mahassa kasvava itu oksetuttaa näin paljon. Mitään ei voinut syödä, mutta aamukahvi oli keitettävä. Joka aamu. Orjallisesti. Raskauden alusta loppuun asti. Yhdeksän kuukauden hautomisen jälkeen syntyi Sampu. Meidän linnunpoikanen. Ihmeemme.

Kahvinkeitin on keittänyt kolmen kotona vietetyn vuoden ajan orjallisesti aamukahvit joka ainoa aamu. Välillä sitä kahvia on pitänyt juoda kaksi isoa kuppia, ennen kuin unihiekka on karissut silmistä. Välillä on riittänyt yksi kuppi. Sitä kahvia on juotu sängyssä, läppäri sylissä, milloin mitäkin asioita hoidellen, tai vain aivot narikassa surffaillen. Kahvi on tarjonnut mammalomilla oleville ystäville päiväkahvit. Olemme Kaisankodista löytyneen ystävän kanssa nauraneet, ja itkeneet vuoronperään elämää, ja elämän nallekarkkeja iltapäiväkahvien äärellä. Terapeutin tapaamisissa keskustelujen lomaan on särvitty kahvit. Ja mietitty, että millä ilveellä se Topo alkaisi osoittaa jotain kommunikoinnin tapaisia elkeitä. Fiilistelty sitä, miten Topo on yrittänyt sanoa jotakin. Osoittanut oikeaoppisesti jotain kuvaa. Ja miten katsekontakti on parantunut. Olen lahjonut Edwardin syömään ruokansa vinkumatta, ja vauhdilla; ruoan jälkeen keitetään kahvit. Se tarkoittaa sitä, että Edwardille on tarjolla jotain hyvää. Kun olen ollut väsynyt, tai surullinen, olen keittänyt kahvit. Mennyt istumaan pihalle. Tai parvekkeelle. Ja ollut hiljaa, yksin, sen kahvikupillisen ajan. Jokainen, joka ikinä on täällä käynyt kahvilla, on ihmetellyt, miten siitä termoksesta sitä kahvia oikein kaadellaan.  Ja olen sotkenut taloutemme joka ainoan pöytäliinan, ja tabletin kahvinkaatohommissa.

Kahvinkeitin on palvellut kaikki lasten syntymäpäiväjuhlat. Kun kerrankin mummit, kummit, sisarukset, ja poikien serkukset ovat saman pöydän ääressä. Olkoonkin tilanne elämässä mikä tahansa; ne juhlat ovat aina olleet iloisia.

Olemme miehen kanssa käyneet ostamassa leivoksia, ja keittäneet kahvit, kun olemme saaneet lapsiin, tai työelämään liittyviä hyviä uutisia. Ja keittäneet kahvit, ja pohtineet elämää, kun ei ole pyyhkinyt ihan yhtä loistavasti. Olemme suunnitelleet tulevia lomia. Ja hankintoja, ja pakollisia ostoksia kahvin äärellä. Olemme tarjoilleet ystäville illallisten jälkeen kahveja.

Keitin on ollut mukana kaikessa, viimeiset kolme vuotta. En koe samanlaista haikeutta esimerkiksi sen suhteen, että näinä päivinä huusholliimme muuttaa uusi sohva. Vanha on jo ihan rotjake. Näyttää rumalta. Ja siinä on tahroja. Hyvä vaan, että lähtee. Mutta tuo keitin; miten voi olla näin haikea olo.

Ehkä siksi, että se hajosi juuri nyt. Ennalta arvaamatta. Samaan aikaan, kun Edward lähtee viimeistä päivää kouluun. Ennen syksyä. Ennen kuin palaan työelämään. Samaan aikaan, kun Sampu täyttää kolme. Ja hoitovapaa on eittämättä loppu. Ei ole enää vaihtoehtoja; jäädäkö kotiin, vai mennäkö töihin. Töihin on mentävä. Ihan oman pääkopankin vuoksi. Ja tuolle variksenpelätintukkaiselle pikku-ukolle tekee erittäin hyvää hengailla päivät pitkät suurin piirtein oman ikäistensä kanssa.

Tänään käymme muistamassa maailman parhaan dagisryhmän aikuisia. Ei; he eivät suinkaan pääse vielä eroon meistä. Meillä kävi elämää suurempi mäihä, kun saimme kuin saimmekin Sampun samaan ryhmään seuraavaksi kolmeksi vuodeksi. Tänään käymme kiittämässä heitä siitä, miten tärkeitä he ovat olleet perheellemme. Mikä tuki, ja turva he ovat olleet, kun Topon vointi on heitellyt, ja elämä tuntunut välillä sitä myöten kovin raskaalta. Jopa epätoivoiselta. Ja miten he ovat jaksaneet riemuita mukana, kun Topon vointi on tasaantunut. Osoittanut merkkejä paremmasta. Kun Topo on oppinut sanomaan äiti, ja isi, ja ottanut taas käyttöönsä kuittauksen "ookoo".

Aikakauden loppu. Kahvinkeittimen loppu. Toivottavasti mies löytää meille keittimen, joka osaa keittää yhtä pehmeää kahvia. Ja jonka keitosten äärellä saamme taas luoda monen monta mahtavaa, iloista, haikeaa, muistoa. Mutta minun siemens porsche-jotakin; säilyt aina muistoissani.