kolme vuotta

kauppareissun jälkeen, tavaraa kiukulla laatikoihin tunkiessa kävi mielessä, että jos vähän raivaisi laatikoita. Heittäisi vaikka vuonna 2012 vanhaksi menneet "kuivamuonat" huitsin nevadaan. Josko niin saisi laatikohin lisää kipeästi tarvittavaa tilaan. Tuumasta toimeen. Kesken kaiken sain totaalisen villin idean; taidanpa laittaa parit mausteet maustekaappiin! Tästä näin vain, suit, sait. Röyhkeästi tyhjäsin maustekaapin ensimmäisen hyllyn, ja laitoin sinne, kyllä: mausteita.

; siinä vaiheessa, kun purimme kimpsujamme, ja kampsujamme nykyisessä osoitteessamme muuttolaatikoista, oli Edwardin, ja Topon lääkeralli alkumetreillään.Tarkoittaen sitä, että kokeiltiin yhtä epilääkettä. Kun se ei oikein näyttänyt tehojaan (tai näytti miinusmerkkisiä tehoja yöllisten kauhukohtausten, tai kestämättömien raivareiden muodossa), kokeiltiin seuraavaa. Ja seuraavaa. ja seuraavaa. Ja sitten kokeiltiin sen ensimmäisenä, ja neljäntenä kokeiltujen lääkkeiden koktailia. Jonka jälkeen siirryttiin sujuvasti koktailiin, joka sisälsi annoksen lääkettä numero kolme ja kuusi. Osa lääkkeistä oli pulloissa, osa purkeissa, osa pahvilaatikoissa.  Lääkkeet piti saada pikkukätösiltä piiloon. Saimme miehen kanssa ahaa elämyksen; mikäs sen loistavampi paikka, kuin maustekaappi. Varsinkin kun taloudessa asui kaksi toivottoman huonoa kokki-aikuista. Ei mitään mausteita edes tarvita. (vuosien saatossa olemme kuitenkin tässä asiassa tulleet toisenlaiseen johtopäätökseen).

Nyt, reilu seitsemän vuotta myöhemmin, niitä mausteita laittaessani paikoilleen sinne, minne niiden oikeasti kuuluukin joutua, tuli mieleen ajatus; Emme tarvinneet yhtään maustekaapinhyllyä Sampun lääkkeille. Ainakaan millekään vakituisille sellaisille. Se on hassu ajatus. Se tuntuu samalta, kuin kymmenen kilon painonpudotus. 10 sekunnissa. Tulee kevyt olo. (tältä ainakin uumoilisin pikapainonpudotuksen tavallaan tuntuvan).

Huomenna Sampu täyttää kolme vuotta.  Meillä ei ole enää vauvaa. Eikä taaperoa. Meillä on apinan, ja ihmislapsen risteytys. Joka osaa olla maailman lempein, ja ärsyttävin. Ja kiivetä jokapaikkaan. Ja laskea potkuautolla mäkeä alas tuhatta ja sataa, niin että niskakutrit vain vipattavat viimassa. Sampu voisi kernaasti elää vain hedelmillä. Kun Sampu vetää kilarit keskellä kirjastoa, menee hermo. Äidillä, Sampun lisäksi. Samalla mietin, että kah; meillä on lapsukainen joka menettää hermonsa puhtaasti siitä syystä, että on uhma. Tai että ei olisi vielä halunnut lähteä kirjaston leikkipaikalta pois. Kyseessä ei ole muksu, joka ehkä vetää kilarit kun ärsyttää. Tai ehkä koska lääkkeet oksettaa. Tai mahdollisesti koska perussairaus tekee olosta niin hirveän. Ei tarvitse arpoa. Syy on päivänselvä.

Kun lauma japanilaisia turisteja jää tuijottelemaan herra ihan just kolme veen edesottamuksia laivalla, syy siihen on päivänselvä; hän leikkii puuautoilla. Pieni eurooppalainen, blondihko, poika leikkii puuautoilla. Tavattoman eksoottista. Siis niille japanilaisille. Ei tarvitse miettiä, että jäivätkö he tuijottamaan siksi, että olemme laivan aamupalapöydässä kaivaneet lapsen repusta kuusi erilaista purkkia lääkkeitä, joista alamme tarjoilla nappeja yksi toisensa jälkeen. Tai että lapsi pitää outoa ääntää. Tai käyttäytyy oudosti. Tai hän yrittää varastaa pullan pahaa aavistamattoman kanssakahvittelijan lautaselta. Sampua tuijotetaan, koska hän leikkii. Niillä eksoottisilla puuautoilla.

*******

Kun Sampu syntyi, mies ei uskaltanut ottaa häntä kunnolla syliin. Hän pelkäsi, että tuntisi pienen käärön nytkähtelevän ihan liian tutun oloisesti. Minun korvissani kaikuivat lääkärin sanat "mikään ei periydy sataprosenttisesti". Olin huoleton nytkähtelyasian suhteen. Meillä oli vauva. Täydellinen, pieni vauva. Jos Topon vointi ei olisi ollut kertakaikkisen kaamea tuohon aikaan, olisin luultavasti kulkenut ympäriinsä 24/7, typerä hymy kasvoillani. Jotain onnenauraa säteillen. Nyt säteilin, kun otin sen vauvan syliin silloin kun talossa muut pikkumiehet nukkuivat, tai olivat muuten vain hetken rauhassa. Muutoin olotilani oli jossain välimaastossa; onnenaura, ja syvä epätoivo, Topon vuoksi. Mutta; vauvan suhteen en kantanut edes nanoprosentin verran huolta sydämessäni.

********

Kun Sampu vauvana sai todistettavat ensimmäiset nytkynsä olin varma, että se pieni täydellinen käärö kuolee. Ennenkuin hän täyttää edes vuotta. Tässä oli jonkun ikävän tyypin langettama rangaistus minulle siitä, että kehtasinkin olla niin onnellinen pikkutyypistä. Kehtasinkin olla niin huoleton. Olisihan minun pitänyt ymmärtää; eivät asiat vain mene näin mutkattomasti. Olin surusta, ja huolesta murtunut. Yksi lääkäri vakuutti, että Sampu saa ehkä vain osan oireista. Toinen lääkäri vakuutti, ettei näe tilannetta sellaisena, että olisimme menettämässä Sampua. Kävin juttelemassa psykiatrisella sairaanhoitajalla. Ja tulin hänen luotaan vielä tuskaisempana. Mikään, tai kukaan tässä maailmassa ei pystynyt lohduttamaan. Sampu sai korvatulehduksen toisensa perään. Ja ne laukaisivat aina nytkyt. Sampu kirkui, kun hänen kroppansa säpsähteli, kuin sähköiskun saaneena. Hän yritti nukahtaa, mutta ei pystynyt, koska pieni kroppa nytkähti juuri kun uni oli tulossa. Olin toivoton. Odotin kauhuissani, koska Sampu saa sen infektion, joka laukaisee sairauden kaikessa karmeudessaan…

Sitä sairautta ei kuulunut. Aloin huokaista helpotuksesta. Sampu kasvoi. Täytti vuoden. Oppi istumaan. Kävelemään. Sanomaan ensimmäiset sanat. Rakasti leikkiä hiekkalaatikolla. Ja potkutella potkuautolla. Sampu oli onnellinen, tyytyväinen pikkumies. Ajatus hiipi päähän; ehkä kaikki menee kuitenkin hyvin.

*********

Helmikuun lopussa, vuonna 2013, olemme neuvolassa. Sampu saa rokotuksen. Ja rokotuksen jälkeen meillä on aika neuvolalääkärille. Kaikki ovat tyytyväisiä tyypin edesottamuksiin, kehitykseen, ja yleisesti ottaen vointiin. Sampu on infektiokierteinen pikkutyyppi, ja "hänen taustoillaan" saamme kehotuksen vältellä avoimia päiväkoteja, ja kerhoja. Eritoten pahimpiin tautiaikoihin. Mutta muuten; kaikki loistavasti. Teemme lähtöä kotiin, kun Sampu yhtäkkiä lysähtää syliini. Taputtelen Sampua poskelle. Ei tapahdu mitään. Neuvolalääkäri taputtelee Sampua poskelle. Ei tapahdu mitään. Sampu ei reagoi omaan nimeensä. Paikalle huudetaan neuvolantäti, meidät ohjataan odotustilaan, ja lääkäri sanoo soittavansa puhelun. Olen hämmentynyt. Ja pelästynyt. En tajua mitä on tapahtunut. Sampu on lattialla. Neuvolantäti huutaa lääkärin huonetta kohden "nyt tulee toinen". Menee hetki, ja hän huutaa "nyt tulee kolmas". Hiljaa sanon neuvolantädille, että nuo näyttävät ihan joltain pitkiltä poissaolokohtauksilta. Neuvolantäti komppaa. Ja kertoo, että lääkäri on soittamassa neurologille, Lastenklinikalle. Pyydän, että voisiko joku neurologi, joka tuntee Sampun isoveljet, ottaa kantaa tilanteeseen. Tunti tästä eteenpäin astumme Lastenlinnan ovista sisään. Samalla ovenavauksella ovesta tulee tuttu hoitaja, ja pari tuttua lääkäriä. Selitän tilannetta heille. Hoitaja ja lääkärit katsovat rattaisiin.Alkavat läpytellä Sampua poskille. Yrittävät nostaa hänet istumaan. Mitään ei tapahdu. Yksi kohtaus lisää.

Tämän neuvolareissun jälkeen manaan itseni taas jonnekin hyvin alhaiseen paikkaan. Että piti ruveta huokailemaan helpotuksesta. Tämä oli ihan sarjassamme, kuin kaivaisi verta nenästään. Olen vakuuttunut, että nyt tästä ei enää hyvää seuraa. Pari kuukautta myöhemmin neuropsykologi arvioi Sampun kehityksen viivästyneen. Olen entistä enemmän vakuuttunut, että nyt oikeasti tästä ei enää todellakaan hyvää seuraa. Mietin mielessäni minkälaista on kasvattaa kolmea kehitysvammaista lasta.

************

Vuosi ja kolme kuukautta myöhemmin laitan mausteita maustekaappiin. Sampu leikkii. Kuinkas muuten. Ja kiusaa välillä Edwardia. Ja jatkaa leikkejään. Voisin katsella Sampun leikkejä aamusta iltaan. Ne ovat jotain ihmeellistä. Ilmankos lauma japanilaisia turistejakin halusi katsoa niitä.

Sampu sai epikriisin viimeisimmältä Linnareissulta: siinä ei lukenut enää kehitykseviivästymää. Siinä luki puheenkehityksenviivästymä.

Sydämessä ei enää asu epävarmuus, eivätkä pelko. Ainakaan Sampun suhteen. Olkoot, että puhe tulee vähän myöhässä. Sillä ei ole minkään valtakunnan merkitystä. Merkitystä on sillä, että Sampu on onnellinen. Ja voi hyvin. Leikkii. Ja ymmärtää.

Huomenna, 4.6, vietetään Sampun kolmosia. Kakkua leipoessa leivinjauheet otetaan esiin maustekaapista. Ja kahvit juodaan ilman pelkoa huomisesta.

Niin, ja olen ihan satavarma, että Sampu tulee rakastamaan lahjojaan. Joka ainoaa niistä. Liene leikkii uusien lelujensa kanssa aamusta iltaan. Ja me muut fiilistelemme puuhia katsoessa. Minä huokaisen helpotuksesta. Kolmen vuoden pelon edestä. Liene kuitenkaan turha toivoa, että paino tippuisi sillä huokauksella sitä kymmentä kiloa?