Pikku Buddhan huutokonsertti

kun Topo oli reilu vuoden ikäinen, häntä kutsuttiin Pikku Buddhaksi. Ainoa asia, joka järkytti hänen elämäänsä, oli iltapuuron myöhästyminen. Jos iltapuuroa ei tarjoiltu pöytään tasan kello 20, Topolla kärtsäsi hihat. Ja Topon sisäinen kello oli hyvin hyvin tarkka. Tämän saivat huomata naapurit, joiden pihalle eksyimme iltapalalle eräänä kauniina kesäiltana. Kello 20.05 juostiin vauhdilla omaan keitttiöön hakemaan Topolle muksupuurot. Buddhalla oli nälkä, ja Buddha osasi kertoa asian. Kun Buddha sai puurot eteen, elämä oli taas leppoisaa.

Pikku Buddha lemppari jäi ajan myötä unholaan. Kuten buddhamainen leppoisuus.

Puheterapeuttimme varoitti, että kun ei ole keinoja kommunikoida, huudon osuus "kommunikointikeinona" tulee kasvamaan, ja kasvamaan. Olisi voinut varoittaa, että Topon huudon osuuden kasvaminen on suoraan verrannollinen muiden perheenjäsenten huudon osuuden kasvuun. Siis siitä kommunikointitavasta. Nimittäin; joinain päivinä koko viisipäisen perheemme joka ainoa jäsen ilmeisesti unohtaa, että kommunikointitapoja on muutakin, kuin huuto.

Yleensä homma lähtee käyntiin vaikkapa aamutoimista: Topo makoilee sängyssään. Huutaa lempeästi "ääitiiii" ja "haaoooo" (johon pitää tietenkin vastata lempeästi "haloo, täällä äiti, onko siellä Topo"). Kaikki on niin kuin frid och fröjd. Kunnes tulee aamupesun aika. Topo vetää liinat kiinni. Ei halua liikkua sängystä mihinkään. Alakertaan mennään miten päin sattuu, jalan ympärillä punnuksena parinkymmenen kilon painoinen Topo. Pikkuvessassa käydään pesumatsi. Topo huutaa. Vaikka kaikkina muina satoina aamuina aamupesut on huudosta huolimatta suoritettu alusta loppuun, niin kannattaahan sitä kokeilla, jos tänään huudon varjoilla saisi kulkea likaisin hampain, ja pesemättömin vaippa-aluein. Eli huudetaan vielä vähän lisää. Vaan nada; pesu suoritetaan.  Pesevällä aikuisella kärtsää ne hihat. Ja korviin sattuu. Ja tulee huudettua huutavalle Topolle, että älä Topo huuda. Johon jeesusteleva, ei pesuvuorossa oleva vanhempi huikkaa tasapuolisuuden nimissä "hei, älä viiti huutaa Topolle". Josta saadaan sen pesuvuorolaisen, ja jeesustelijan välille aikaseksi huutomatsi. Tähän saumaan on tietenkin hetkistä kultaisin ruveta puimaan sitä, miten tiistaina joku osti kaupasta ruisleipää, vaikka joku pyysi kauraleipää. Aiheesta saadaan mojovat bonushuudot aikaiseksi.

Tässä vaiheessa tehokaksikkoa Edward & Sampu alkaa yleinen hälinä, ja mölinä, ja noh; huuto harmittaa. Ja he tuovat harmistuksen ilmi;  he yhtyvät kuoroon. Edwardin huudellessa vinkuvalla äänellä, kuinka hän ei halua syödä. Eikä juoda. Eikä mennä ulos. Eikä mennä kouluun. Eikä mennä citytulppaaniin. Ja hän vihaa koulua. Ja heittää kouluun kiven. Sampu näkee elämänsä tilaisuuden tulleen, avaa jääkaapin; ja kolme vuotiaan päättäväisyydellä... Noh; ei osaa päättää mitä jääkaapista haluaa. Ja virittää pettymyksen vuoksi päälle mojovat huudot. Topoa huutavat perheenjäsenet alkavat ärsyttää siinä määrin, että hän rymistelee omaan huoneeseensa, paukkaa oven kiinni, heittelee muutamat lelut lattialle. Ja; huutaa.

Tässä vaiheessa olen yleensä ehdottelemassa miehelle vähemmän hyvässä hengessä yhteishuoltajuutta, ja kahta eri kämppää. Ja pääsemme taas käsiksi elämän peruspilareihin, kuten sen väärän leivän ostaminen. Kunnes tajuamme, mistä homma juontaa juurensa; hihat kärtsää Topon huutamisesta. Niin, siis tajuamme taas...

Miten siihen huutamiseen ei totu ikinä? Voisi kuvitella, että kun ensin katseli Edwardin huutamista parin vuoden ajan, ja sen jälkeen katsellut Topon kitapurjekonsertteja x-määrän vuosia perään, huutaminen olisi tuttua kauraa. Siihen osaisi suhtautua suurella tyyneydellä, hengitellä sisään. Ja hengitellä ulos. Hymyillä vienosti kanssaihmisille julkisilla paikoilla. Paijata Topon päätä, ja hymistellä "no, nyt vähän harmittaa, mutta kuule kulta rakas, kyllä se siitä". En tiedä puuttuuko minusta joku säätö, kun en ole oppinut toimimaan noin. Joinakin päivinä saatan olla hiljaa, hengitellä itsekseni, miettiä perhosia, ja uimavesiä, samalla kun raahaan päivän 12. konserttia pitävää Topoa käsipuolesta puistosta kotiin. Saatan ensimmäisenä reaktiona ottaa Topon syliin, tai laulaa pätkän biisistä "say something", se kun alkaa usein naurattaa Topoa. Toisina päivinä harkitsen jätkän jättämistä väärälle bussipysäkille kotimatkalla kaupasta kotiin. Tai sanon bussissa liian isoon ääneen ; nyt perkele. Ja saan kanssamatkustajien tuomitsevat katseet niskoilleni. Karmea merimiesversio äidistä, joka tolleen kiroilee.

Yksi on varma; joka huutosession jälkeen on yhtä paha mieli. Ja yhtä toivoton olo; eikö tämä ihan oikeasti lopu koskaan?

Kunnes onneksi tulee päiviä, kun näkyy taas vilahduksia pikku Buddhasta. Jota ei harmita mikään. Autossa Sampu, ja Edward matsaavat pillimehusta. Ja kirjasta. Ja; no tyyliin ihan mistä tahansa. Topo istuu rauhallisena. Hymyilee, kun hänelle hymyilee etupenkiltä. Ja sanoo "ääitiii" tai "haaooo".

Kesken leikkien Topo menee istumaan metsän reunaan, pihakeinuun, ja on niin levollisen ja onnellisen näköinen. Kun siihen viereen menee istumaan, hän katsoo odottavasti. Silloin pitää laulaa "kiikkuu kiikkuu, äitin Topo keinuu". Samalla Topo painaa pään syliin. Ja vain nauttii.

Kun Topo kömpii viereen, kun aamulla makoilemme viikonloppuna sängyssä; ei ole kiire mihinkään. Topo on onnellinen. Onnellisuusmittari pamahtaa punaiselle, jos viritämme vielä makuuhuoneen telkkarin esittämään episodia sarjasta hello kitty. Topo on taas pikku Buddha. Pyöreäkasvoinen, kirkas silmäinen, rauhallinen pikku-ukko. Jonka on hetken tosi hyvä olla.

Mistä sitä löytyisi itselle joku retriitti; jossa voisi opetella sitä buddhamaista käytöstä, kun käymme seuraavaa huutomatsia hampaiden pesusta, tai siitä, että auto liikahtaa väärään suuntaan. Että osaisi vaan ottaa rennosti, ja olla lähtemättä mukaan hommaan. Ja ei sotkisi hommaan ruis- ja kauraleipiä, ja muuta oleellista. Olisi niin kuin Äiti Buddha…