plussan puolella

Topo on edellisenä iltapäivänä nukahtanut pihasohvalle iltapäiväunille, kesken ulkoilun. Teemme miehen kanssa pikaisen vuoronvaihdon ulko-ovella. Minä lähden, hän tulee. Sovitaan, että annetaan Topon nukkua. Kotiudun menoiltani juuri sopivasti silloin, kun viimeinenkin kolmion jäsenistä on nukahtanut (luksusta). Mies infoaa, että Topo oli tosi väsynyt. Nukkui pitkään, ja meni oikeastaan suoraan päiväuniltaan sänkyynsä. Aamulla tapahtuu taas maailman seitsemäs ihme; huushollissamme on yhä hiljaista, vaikka kello lähentelee puolta yhdeksää. Mutta me emme ole tyytyväisiä; liian hiljaista, kello on liian paljon. Pikaneuvottelu miehen kanssa: söikö Topo mitään, nukahtiko se illalla heti, ei tainnut olla edes yöllä hereillä. Miniahdistus; Topo ei nyt voi hyvin. Topon huoneeseen tarkistamaan tilannetta; Topo makoilee sängyssä pinaattiletun, ja pallon kanssa. Ojentaa iloisena pallon, ja sanoo "heiä". Minipaniikkitilanne ohi; Topon on hyvä olla. Jopa niin hyvä, että hän on nauttinut aamustaan ihan hiljaa. Omassa rauhallisessa ylhäisyydessään.

Näitä minipaniikkitilanteita, ja huolenaiheita tulee vastaan arjessa vähän väliä. Tuskinpa kukaan saa huoletta tätä elämänpolkua tallata. Välillä huolenaiheet ovat pieniä. Välillä niiden kokoa onnistuu itse väsyneenä kasvattamaan siitä kärpäsestä härkäseen. Joskus huolehdittavaa oikeasti on vähän enemmän. Ja välillä on suorastaan pieni paniikki.

Onneksi huolen vastapainoksi on välillä hervottoman hauskaa;

Normaali iltapäivä. Edward tulee koulusta, rojauttaa tottuneesti repun keskelle tuulikaapin lattiaa. Heittää hupparin, ja lippiksen eteisen lattialle. Miten-meni-koulupäivä-keskustelun sijaan käymme seuraavanlaisen keskustelun:
Edward: äiti, missä isi on"
minä: "no, missä isi on?"
Edward: "hän on kaupassa".
minä: "ei, isi on töissä".
Epäilevä katse "äiti, älä viitsi, ei isi ole töissä. Hän on kaupassa".
Niih… Mitäpä ne isät muutakaan puuhastelemaan.

Sateisena päivänä vietämme leffatuokiota (Edward voisi kernaasti luultavasti elää koko elämänsä viettäen leffatuokiota...). Reippauspalkintona saatu uusi Rio leffa laitetaan pyörimään. Ensimmäisenä lävähtävät ruudulle Rio de Janeiron rannat Selitän innoissani, miten äiti on ollut tuolla rannalla joka näkyy elokuvan alussa. Ja Mummi&Vaari ovat asuneet lähellä sitä alussa näkyvää rantaa. Erittäin epäilevä katse, ja tuhahdus "äiti, älä viitsi". Kun yritän avata suuni puolustautumista varten, tiukka katse Edwardilta, joka kertoo, että nyt kandee tukkia kita. Nuo sun tarinasi eivät oikein uppoa.

Edward keksi kerran joulupäivänä, että hän haluaa vappuna muumipallon. Ja hän puhui sen jälkeen 100 kertaa päivässä siitä muumipallosta. Nyt Edward keksi kesäkuun ensimmäisinä päivinä, että hän haluaa joululahjaksi Tuomas veturi-lelun. Ja hän on puhunut asiasta tuosta päivästä lähtien vähintään 30 kertaa päivässä. Tässä käy joko niin, että joulupukki tekee yllätysristeilyn Tallinnalaiseen lelukauppaan, ja poikkeuksellisesti tuo ensimmäisen joululahjan jo heinäkuussa. Tai vaihtoehtoisesti vanhemmilta palavat hihat totaalisesti, kun ennen lounasaikaa käydään kymmenettä kertaa rakentavaa keskustelua aiheesta; koska joulupukki tulee. Jouluna. Tuoko joulupukki Tuomas veturi-lelun. Tuo jos olet kiltisti. Onko joulu talvella. On.

Topon bravuuri on moikkailu. Kun "moi" sanaa on opittu käyttämään, ja vieläpä oikeissa asiayhteyksissä, niin sitä sitten kanssa käytetään. Bussipysäkillä Topo parkkeeraa kyyditystä odottavan naishenkilön viereen. Naisen käytös, ja habitus antavat viitettä siitä, että naisen mielestä 70-luku oli ja on vuosikymmenistä kultaisin. Topo menee istumaan ihan naisen viereen, katsoo häntä iloisena silmiin ja sanoo moi. 20 kertaa peräkkäin. Nainen näyttää hämmentyneeltä. Ei vastaa. Keskittyy tuijottamaan tiukasti ajotietä. Yritän kiinnittää Topon huomion muualle. Ei onnaa. Bussi pelastaa. Topo huikkaa bussin ovelta vielä viimeiset moit.

Kahvilassa Topo huikkaa ohitsemme kulkevalle tyylikkäälle rouvashenkilölle "moi". Ja saa vastauksena "nej men moi, ooh vad du är söt". Samassa kahvilassa Topo huikkaa moin suomalaiselle näyttelijättärelle. Ottaa tätä vielä pikaiseen käsipuolesta kiinni. Ei saa vastausta. Se ei onneksi Topoa muserra. Bussissa Topo moikkaa kaikki hänen ohitseen kulkevat. Juna-asemalla muut junan odottelijat. Ja annas olla jos et vastaa moikkaukseen. Joudut Topo-stalkkauksen uhriksi. Hymy kasvoilla Topo hokee moita kuin papukaija, kunnes on saanut vastakaikua. Tehtävä suoritettu.

Päiväkodissa Topo huomaa kauhukseen kiinalaisen lihapadan seasta pilkoittavan herkkusienen. Syömisoperaatio keskeytyy. Topo tyhjentää suunsa sisällön kädelleen, ja käy tyrmistyneenä sisältöä läpi. Ei herkkusieniä. Homma selvä. Ruoat takaisin suuhun. Topo joka syö kotona nakkeja-lihapullia-makaronilaatikkoa-pinaattilettuja, syö päiväkodissa hyvällä ruokahalulla okraa, ja kanaviillokkia. Ja pyytää kolmatta kertaa lisää täysjyväriisiä. Ja osaa pukea itse kengät jalkaansa. Meitä naurattaa miehen kanssa; kehitysaskelia. Topo vie meitä kuin pässejä naruissa.

Sampu sitten… Ulkoiluaika. Edwardin kanssa on käyty asiaankuuluva "en mene-menetpäs ulos"-matsi. Kova äänisesti elämän kurjuuksia sadatellen (äiti on tyhmä, minä en halua mennä ulos, minä haluan leikkiä sisällä, minä olen väsynyt) Edward pukee vaatteitaan päälleen. Itse jahtaan Topoa, ja yritän siinä jahtaamisen lomassa laitella vaatetta Topon niskaan. Homma hoidettu, Topo pation ovelle. Pation ovella odottaa Sampu; pipo on päässä miten sattuu. Saappaat väärissä jaloissa. Takki puoliksi nurinpäin. Mutta; se puki itse. Huokaan pöydän ääressä istuvalle Topon musiikkiterapeutille; tämä on niin ihmeellistä. Meilllä on kolmevuotias joka pukee itse. Seuraavassa hetkessä se kolmevuotias laskettelee kolmipyöräisellään alas takapihan pikkukalliota. Sydän tykyttää. Yritän toistaa mielessä miehen ohjetta "älä kato, ei tunnu niin pahalta jos sattuu jotain". Yritän ehdotella pipoa. Tai kypärää. Sampu kikattaa "ei pipo ei" "ei kypärä ei". Homma selvä.

Välillä tökkii isosti. Mutta onneksi kolmion kanssa ollaan huolten vastapainoksi usein myös selkeästi plussan puolella.