pienesti pessimisti

olen monesti puhunut ystävilleni siitä, että jos (ja kun) tilanteet kolmion kanssa rauhoittuvat, mitä meille kolmion huoltojoukoille tapahtuu. Keksinkö, että nyt alan keskittyä uraani? Vai murehdinko sitä, että se  urajuna meni jo. Loppuuko tekeminen, kun yhtäkkiä saakin ottaa relasti, ja vaikka kuoria pahvista sen kuukausia sitten kotiin tilatun ompelukoneen. Pitääkö ihan oikeasti ruveta keksimään jotain harrastuksia? Niinkuin vaikka valokuvaus, ja ruoanlaitto. Vai iskeekö turnausväsymys? Halu nukkua vuosien univelat pois. Vyöryvätkö menneiden vuosien tapahtumat niskaan, ja vievät päästä ne iloiset ajatukset? Osaako sitä olla aidon onnellinen? Osaako sitä arvostaa, että ollaan paremmassa paikassa, kaikkien toivottomalta tuntuvien jaksojen jälkeen? Ja; osaako sitä luottaa siihen, että tässä nyt ollaan. Synkkään kuiluun ei enää pudota. Elämä on ihanan tasapaksua.

Tänään Linnakeikalla osa jotakin, pääsimme näiden syvällisten kysymysten ääreen kolmion lääkärin kanssa. Päivän esittelyvuorossa oli Topo, ja Topon edesottamukset kuluneiden kuukausien varrelta. Topoa lainatakseni homma oli "ookoo". Ei suurempaa nokan koputtamista mistään. Veriarvot olivat niin hyvät, että uskallettiin tehdä pieni nosto yhteen Topon lääkkeistä. Jos saataisi poika vielä enemmän balanssiin. Lääkäri oli tyytyväinen kontaktissa oloon, ja rauhallisuuteen. Vaikka tutkimusten (ja Topon tutkimustenprotestoinnin) tuoksinassa tekikin huomion, että Topo on yhä periaatteen mies. Puhuttiin alustavasti siitä, että yritetään syksyllä ehkä, mahdollisesti, vähän purkaa lääkekuormaa pois. Jolloin tein suullisen huomion siitä, miten me emme oikein miehen kanssa uskaltaisi lähteä minkäänlaisiin toimenpiteisiin. Siis mitä tulee lääkkeiden kanssa venkslaamiseen. Koska tässä pätee se virvoitusjuomamainoksen slogan; been there, done that. Menty ojasta allikkoon sellaista vauhtia, että kaikki ylinopeusrajoitukset ovat ylittyneet. Reippaasti.

Tässä vaiheessa lääkäri alkoi puhua siitä, että jos olisimmekin saaneet selkäotteen poikien sairaudesta. Siis Topon kanssa. Että pahin kausi olisi takana. Että vieläkin elämä olisi vuoristorataa. Mutta että olisimme siirtyneet Jenkkilän hurjimmista vuoristoradoista Särkiksen lastenvuoristorataan. Nousut, ja laskut eivät enää ottaisi vatsanpohjasta. Eivät saisi aikaiseksi oksennusoloja. Ja ne pimeät tunnelit puuttuisivat elämän ajelumatkalta kokonaan. Että välillä olisi jopa puuduttavan tasaista ajelua. Kerkeisi katsella näkymiä.

Niin, enemmän kuin mitään haluaisin uskoa tähän. Että pahin on ohitettu. Mutta miten siihen pystyy? En voi suin surminkaan väittää eläväni elämääni asenteella "pessimisti ei pety". Mutta väitän vahvasti, että Topon kanssa pessimisti ei pety on se ainoa asenne joka kantaa. Kun niitä ylläreitä on tarjoiltu matkan varrella vasemmalta, ja oikealta. Pyytämättä, lupaa kysymättä. Kun pikku Buddhasta on tullut Herra Huutaja. Ja herra suursilmästä herra sirrisilmä.

Näin viime yönä unta, että tänään lääkäri kertoi, mikä pojillamme on. Elämä on opettanut kolmion spesialiteettien kanssa, että maltti on valttia. Joten lääkärin vastaanotolla en lähtenyt ensimmäisenä tivaamaan, että no; mikäs sällejä vaivaa. Kun esiin ei tullut edes puolella lauseella minkäänlaista faktaa, ja arvailua meneillään olevista tutkimuksista, en tuonut asiaa edes puolella lauseella minäkään esiin. Joten; mysteeri on ja pysyy.

Selvää pässinlihaa hommassa on vain ja ainoastaan se, että elämä jatkuu kuten tähänkin asti. Päivä kerrallaan. Tänään kirpputoria, ja pizzaa. Huomenna puistoa ja pastaa. Ylihuomenna kahvittelua, kun Topo on tilapäishoidossa. Viikonloppuna mökkiä. Jos ilmat ovat hyvät. Ja jos ei koko villerkullan väki kaadu kesäflunssan myötä sängynpohjalle. Perussettiä, ilman mysteereitä. Ja ainakin pikkaisen sillä pessimisti ei pety asenteella. Kai se positiivinen yllätyskin on sitten isompi juttu. Kuten se, että pihan kukat jaksavat kukkia porskuttaa kesästä toiseen. Tällaisen valehortonominkin käsissä…