älyvapaalla

Olen aiemminkin narissut siitä, että tällaiselle höttöpäiselle naishenkilölle, jonka mielestä maailman parasta viihdettä ovat ruotsalaiset, ja englantilaiset juorulehdet, ja jonka vuoden ainoa kirjalukuelämys sisältää yleensä Anna-Leena Härkösen uutuuden (ne vaan ovat aina niin hyviä!) kaavake-miittinki-ralli ottaa välillä vähän koville. Siis sillä tavalla koville, että väsyttää. Ja eritoten sillä tavalla koville, että aivot joutuvat käymään ylikierroksilla. Käyvät siis ylikapasiteetilla.

Kun siihen kaavake-miittinki-ralliin lisätään perus arjen pyöritys, pimeä talvi, vaihtelevalla tasolla kolmion terveydentilasta huolehtiminen, työasioiden mietintä, ja siipan reissuduuni, niin ei ole kummakaan, että tarvitaan kesälomaa. Että aivot huutavat lepoa. Ja ei meinaa kirjoittaminenkaan enää onnistua. Kertakaikkiaan päässä lyö jopa minulle epätavallisen paljon tyhjää.

Mitään erityistä ei ole nyt juuri tapahtunut. Topon lääkkeennosto meni pieleen. Topoa harmitti, nälätti, ja uni oli hakoteillä. Ei mitään uutta; ei ensimmäinen kerta kun näin käy. Eikä takuulla viimeinen. Tiputettiin lääkeannos, palattiin entiseen, ja homma suht ookoo. Sampulta löytyi labroissa streptokokki, joka oli hassulla tavalla positiivinen juttu; kolmiolta ei kuuna päivänä ole löytynyt labroissa juurikaan mitään omituista. Kerrankin löytyi jotain. Löytyi helposti hoidettava syy omituisille oireille. Joskin epäilen Sampun olevan hieman allerginen streptokokin häätölääkkeelle. Mutta kai niitä on muitakin lääkkeitä, joita testailla. Tarvittaessa.

Edward on yhä väsynyt. Mutta maitokaakao (kaupasta ostettava kaakaotetra) houkuttimena hän seisoo vaikka päällään. Joten sinällään loma-arki soljunut eteenpäin ookoo. Edward vetelee busseissa powernappeja, joiden avulla jaksaa puisto-kauppa-kirjastokeikat. Ja jos halutaan nostaa tsemppauskierroksia, hiljainen lupaus maitokaakaosta kauppareissulla; ja Edwardhan tsemppaa.

Joku suuremman luokan ihme on tapahtunut sen suhteen, että häthätää pystyttämälläni kasvimaalla tadaa; kasvaa kasviksia! Olemme syöneet oman penkin retiisejä. Niitä kasvoi jopa sen verran, että voisin puhua pienimuotoisesta retiisisadosta. Ja ensi viikon ruokalista koostuu; salaatista. Salaatista. Salaatista. Ja salaatista. Eli salaattikin on ottanut ja kasvanut siellä kasvimaalla. Epäilen, että luopio äiti- yhdistyksemme toinen perustajajäsenistä on minuun pettynyt. Meidän piti pärjätä äitiyden ihmeellisessä maailmassa sillä, että itseleivottu tarkoittaa pakastetta lämmitettynä. Ja mikrossa lämmitettyä perunamuussia ei lasketa einekseksi. Mutta; mitäs itse läksit opettelemaan jotain sämpylänleipomista. Niih! Pakkohan minun oli perustaa kasvimaa!

Saattaa olla, että työhuoleni ovat historiaa. Jonkun mr.murphyn-vastakohdan merkki siitä, että vaikka kaikki ei aina mene ihan putkeen, niin yhtäkkiä joku asia meneekin ihan älyttömän putkeen.

Eli kaikki on oikeastaan tosi ookoo. Mutta epäilin kärsiväni päiväkirjanpitäjänblokista. Ehdin pohtia, johtuuko se siitä, että olen kirjoittanut jo kaiken kirjoitettavan. Onko minulla ylipäänsä enää mitään fiksua kirjoitettavaa arjestamme. Toistanko vain itseäni. Ja teen siinä toistellessa itsestäni lopullisesti naurettavan. Lipsunko siihen, että alan kirjoittaa uusimmista aleostoksistani, ja resepteistä. Onneksi aleostos- ja reseptiblogeja on olemassa. Me emme vain taida sointua siihen kategoriaan. Tällaista tuli mietittyä. Kunnes…

Välillä saan näitä idioottivarmoja idiksiä kuten; lähdetäänpäs kauppakeskukseen koko lössin (miinus töissä oleva mies) kanssa syömään. Ja tehdään isommassa marketissa samalla kauppareissu. Koska se autokoulu on yhä "hieman vaiheessa" (lue: mitään ei ole asiaan eteen tehty sitten vuoden 2006), liikuttamme itseämme tietenkin bussilla. Ensimmäisen haasteen osasin ennakoida; bussi ajaa ohi yhden Topon lempipuistoista. Topon oletusarvo on tietenkin, että tiedossa on puistoreissu. Jonka jälkeen menemme kauppaan. Hän saa ostaa nakkeja. Ja sitten mennään kotiin. Näin kun ei tapahdukaan, Topo takuulla ns korottaa ääntään.

Varauduin hommaan kommunikointikansion kanssa; näytin 10 kertaa kauppakeskus kuvaa. Topoa koko kansio kyrsii, ja hänen vastaus äidin kommunikointiyritykseen oli: huutaminen. Ja kansion viskely. Seuraavaksi googlasin äkkiä puhelimeen hampurilaisen kuvan. Tämän, ja youtube&Puuha-Pete yhtälön kanssa koroteltiin vain hieman ääntämme puiston kohdalla olevalla bussipysäkillä. Jonka jälkeen saavuimme suht tyylikkäästi kauppakeskukseen. Topo oli saanut jo juonenpäästä kiinni, joten ruokailuhomma sujui kivasti . Ruokailun jälkeen kaivoin jälleen esiin sen kansion, ja yritin näytellä ruokakaupan logon kuvaa. Reaktio tähän oli sama, kuin reaktio kauppakeskuskuvaan. Ärjynää, ja kansion pois työntämistä. Joten ei kun Sampu rattaisiin, Edward yhteen käsipuoleen, Topo toiseen, ja karavaanin kanssa kohti ruokakauppaa. Kyllä se Topo jossain vaiheessa saa taas kadonneesta juonenpäästä kiinni.

Tässä vaiheessa kuulin takaani äänen "hei anteeksi". Käännyin, ja kohtasin iloisen naishenkilön. Jota en ollut ikinä aiemmin tavannut. Joka tiedusteli kirjoitanko sitä kolmioblogia. Ja kertoi lukevansa juttujamme, ja että me olemme hänen mielestään ihania. Olin niin hämmentynyt, että en tiennyt pitäisikö itkeä, nauraa, vai miniseurustella sivistyneesti. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Pikaisen juttutuokion (Topoa paikallaan hengailu alkoi jo harmitti) jälkeen jatkoimme matkaamme. Olin pitkään pöllämystynyt; joku ihminen, joka lukee meidän juttujamme, tulee juttelemaan meille. Niin mahtavaa. En ikinä unohda tuota tapaamista.

Samalla tajusin, että kyllä sitä tekstiä, ja juttua riittää. Nyt vain olen saanut asetettua itseni niin täysin lomamoodiin, ajatustyövapaalle, että runosuoni ei vaan syki. Mutta kyllä se sykkii taas. Ehkä ensi viikolla, ehkä heinäkuun puolessa välissä. Tai ehkä elokuun ensimmäisellä viikolla.

Siihen asti; ihanan fiksulla tavalla älyvapaata kesää teille kaikille!