tosi teeveetä

Edwardin, ja Topon ollessa pienempiä, kuuntelin kateudesta vihreänä juttuja lapsista, jotka leikkivät. Jotka toivoivat joululahjoiksi duploja, ja legoja, ja jotain ninjahässäköitä. Saivat ne. Ja leikkivät niillä. Juttujen kuuntelu oli vähän samaa, kuin ne urbaanilegendat. Leikkivistä lapsista olin kuullut, tuttujen kautta. Mutta omalle tielleni niitä ei ollut sattunut. Kehitysvammaisuuden yksi ikävä piirre kun sattuu olemaan normaalia huonompi mielikuvitus. Ja kun ei ole mielikuvitusta ammennettu isolla kauhalla, ei niitä leikkejä oikein osaa yksin viritellä. Toki veljeksillä oli leluja. Kehitin harrastuksekseni surffailla kaikki maailman "opi ja leiki samalla" sivustot. Ja voin vakuuttaa, että kotimme seinien sisältä löytynee vakuuttava arsenaali "opi ja leiki samalla"-krääsää. Joiden kanssa yritettiin oppia, ja leikkiä. Tyyliin kaksi kertaa.

Tästä samaisesta leikkimättömyys-syystä olin oppinut, että puistoissa turvaväli Edwardiin ja Topoon saa olla noin 80 senttimetriä. Korkeintaan. Turvavälin ylittyessä todennäköisyydet huutokonserttien suhteen kasvavat. Dramaattisesti. Pitkään jouduimme puistoilemaan ns epäpuistomaisiin aikoihin. Eli aikoihin, jolloin muut lapset vaikkapa nukkuivat päiväunia. Opin kartoittamaan lähitienoon joka ainoan epäsuositun puiston. Ja; meidät löysi puistoista aivan takuuvarmasti silloin, kun räntää satoi vaakasuorassa, ja tuuli vihelsi korvissa. Syy tähän; Topon keinuaddiktio.

Topo oli vakaasti sitä mieltä, että puistot on tehty keinumista varten. Kaikki muut härpäkkeet ovat puistoissa vain maisema-arkkitehtuurisista syistä. Jos Topo ei päässyt keinuun, Topo keskitti kaiken energiansa keinun alle juoksenteluun. Ja huutamiseen. Itse keskityin jahtaamaan Topoa. Ja katselamaan maata, tai horisonttia. Topo kun oli söpön näköinen pieni lapsi. Joka sai riivatun piirteet, kun hän ei siihen keinuun päässyt. Tai joutui luovuttamaan keinumisvuoronsa seuraavalla jonossa olevalla pikkupiltille. Tämän ominaisuuden, tai addiktion, myötä saimme ties minkälaisia katseita niskaamme kanssapuistoilevien tenavien vanhemmilta. Puistoilu alkoi olla aikamoista piinaa. Ei ollut kerta, eikä kaksi, kun reissulta kotiutui kaksi itkevää lasta. Ja yksi salaa itkevä äiti. Vanhemmat osaavat olla yllättävän julmia. Tai yllättävän epätietoisia erilaisuutta kohtaan.  Sain puheterapeutiltamme neuvon käyttöö kuvia, tai viittoa, kun olemme puistossa. Muut vanhemmat ymmärtäisivät, että tuo riivattu tyyppi ei ole ihan normitapaus. Eikä edes riivattu. Hän ei vain toimi "kuten me muut". Muutamaan kertaan jaksoin kokeilla kuva-viittomakomboa. Kunnes tulimme miehen kanssa siihen johtopäätökseen, että kaikkien mielenterveyden kannalta on helpoin hoitaa ne keinuhommat omassa rauhassa. Ja jatkoimme puistoilemista epäsuosituissa puistoissa. Omituisiin kellonaikoihin. Ja epäpuistoimaisilla keleillä.

Sitten tuli kuvioihin Sampu. Ja saimme elävän todisteen siitä, että lapsi voi rakastaa leikkimistä. Menimme ääripäästä toiseen; entisen "ei ne leiki" sijaan nyt kuulemme ihasteluja siitä, miten nätisti, ja pitkäjännitteisesti lapsemme osaakaan leikkiä.  Kun Sampu saa syntymäpäivälahjaksi smurffitalon, hän hihkuu "funffu", ja alkaa leikkiä. Leikit eivät lopu ensimmäisen kahden minuutin sisään. Jonka jälkeen funffu-talo hylätään hylättyjen lelujen hautausmaalle. Ei; se kaivetaan leikkeihin päivä toisensa jälkeen. Sampulla on ehkä 300 osaa puista junarataa. 30 junaa. Ja niillä leikitään. Viikko toisensa jälkeen. Kuukausi toisensa jälkeen. Olohuoneestamme on tullut pienoisrautateiden luvattu maa. Ja kaupasta saattaa yllättävän helposti tarttua mukaan lisäosia junaleikkeihin.

Ja se puistoilu... Kun pääsemme puistoon, Sampu kirmaa etsimään pyörää, jolla potkitaan huimaa vauhtia menemään ympäri puistoa. Se missä päin äiti päivystää; ei voisi vähempää kiinnostaa. Hiekkalaatikolla kehitellään pitkät leikit; milloin traktoreilla, milloin muovisen ankkaperheen parissa. Olen kehittänyt puistoissa uudenlaisen ongelman itselleni "mitä mä nyt teen". Siskoni ehdotti, että otan mukaan lehden. Pitänee testata ideaa, kun jonain päivänä uskaltaa heittäytyä ihan rajuksi. Toistaiseksi tyydyn vahtaamaan Sampun edesottamuksia pienen välimatkan päästä. Typerä hymy kasvoillani... "siellä se nyt leikkii, täähän on kuin telkkaria kattois".

Ja hei; aivan mahtavaa pyöriä kirppiksillä, joissa on lasten leikkitila. Ongelmaksi ei suinkaan käynneillä muodostu se, että paikasta pitäisi suoriutua sisään ja ulos ennätysajassa. Vaan se, että uusista leikkipaikoista innostunut lapsi pitää aina kantaa sieltä pihalle. Niska-takapuoli otteella. Sama pätee lääkäriasemien odotustiloihin. Äidin sydän pamppailee vähän turhan nopeaan tahtiin, kun Sampu autuaana leikkiruokailee lääkäriaseman jokaiselta pikkukeittiön kipolta, ja kupilta. Hartaana nuoleskellen joka ainoaa muovihaarukkaa.

Tällä loputtomalla suurella mielenkiinnolla ympäristöä kohtaan on myös varjopuolensa. Kun pitää katsella taivaalla lentäviä lintuja, ja juosta samaan aikaan, ei aina huomaa kadussa olevaan kuoppaa. Ja tulee "piiiipiii". Tai sitten vain sopivasti kulkureitille osuva ilkeä liikennepylväs hyökkää kimppuun. Aiheuttaen otsaan mojovan kuhmun. Tai; sunnuntaiaamuna kummitäti etsii YouTubesta ohjeita punkin poistoon. Päästä. Ja mies, ja minä pidämme neuvottelua siitä, kumpi pitää pojasta kiinni, ja kumpi yrittää poistaa sen punkin. Siitä päästä. Punkkeja saa, kun keksii hauskan leikin, jossa kieritään nurtsirinnettä alas pensasaitojen uumeniin. Näiden leikkihaavereiden suhteen päästiin isoveljien kanssa huomattavasti helpommin. Mutta siinä missä leikkimättömyyttä oli surullista kestää, niin kestämme suuremmin vikisemättä haaverit, ja punkit. Ne ovat vain elämää. Ja Sampun leikkien seuraaminen on kuin loputon tosi teevee sarja. Ei voi odottaa, koska näkee seuraavan osan. Ja bonuksena isoveljien opettaminen; teevee sarjan parasta antia on se, kun kaikki kolme istuvat vierekkäin sohvalla, kirjat käsissä. Tai tekevät taikahiekasta kakkuja. Tositeeveen huipentumaa.