kun isä lähti matkalle...

Eli miehen vuoro lomailla. Sai vielä ekstra"lomapäivän", koska aloitti lomailunsa vuorokauden mittaisella työmatkalla. Mies jaksaa aina muistuttaa, että hänen työmatkansa ovat TYÖmatkoja, mutta kyllä luulen, että hän salaa nauttii niistä aika täysillä Jos kesto ei ole joko liian lyhyt, tai vaihtoehtoisesti liian pitkä.

Viikonloppuisin olemme aikalailla auton varassa normiarjessa. Kolmio nukkuu hyvin päiväunet autossa (jos ovat nukkuakseen) kauppa-puistoreissujen yhteydessä. Me vanhemmat saamme keskellä päivää aikaa jutella rauhassa keskenämme. Kuten varmasti kaikki pienten lasten kanssa tekemisissä olevat tietävät, että heillä on jokin aisti, joka sanoo "minulla on aikuiselle asiaa" HETI jos aikuinen yrittää keskittyä johonkin muuhun, kuin pikkutyyppien viihdyttämiseen. Joten tuo hetken juttelurauha on suorastaan arjen luksusta.

Tuossahan se auto nytkin pihassa seisoskelee, mies vielä ystävällisesti kysyi laitetaanko auto katokseen, vaiko autopaikalle. Hommassa on vain pieni mutta; rouvan autokoulu on vielä ns kesken. Toisinsanoen aloitettu, ja olosuhteiden pakosta lopetettu vuonna 2006, jonka jälkeen aktiivisesti puhuttu, että pitäisi se ajokortti hommata. Ilmeisesti sitä ei pelkällä puhumalla saa? Ilmeisesti sen eteen pitäisi suorittaa muunlaisia toimenpiteitä?

Joten miettimään vaihtoehtolajeja autolla suoritettavien puistokauppareissujen tilalle. Jossain hetkellisessä häiriössä menin lupaamaan Edwardille, että menemme ravintolaan (ja tässä tapauksessa mäkkäri, sekä hese lasketaan ravintolaksi) syömään ranskalaisia. Aamulla aloin vimmalla miettiä, missä hampurilaispaikassa ei olisi tolkutonta hälinää lauantaina, ja vielä bonuksena; joulun alla. Koska Topon mielentila ei ole ihan sellainen (sanotaan nyt näin, että jos Topo kävisi pattereilla, pupu saisi nanosekunnissa kenkää duracellilta), että hänet haluaisi väkisin raahata ensin vartiksi jonottamaan sitä purilaista. Ja sen jälkeen vartiksi etsimään pöytää jossa sen syödä. Ja oma mielentilani ei ollut sellainen, että jaksaisin kolmio-showta joululahjashoppailijoiden keskellä. Enkä usko, että joululahjashoppailijoiden mielentila on sellainen, että jaksaisivat kolmio+äiti keskipäivän showtamme. Nopeasti pääteltynä moista hampurilaispaikka ei ole missään. Ainakaan bussimatkaetäisyydellä. Ja sellaisella bussimatkaetäisyydellä, että Topo ei hermostuisi, koska bussi ei menekään siihen suuntaan, jonne hän sen menevän oletti. Eli varasuunnitelmat käyttöön.

Edwardin jatkaessa juttua ravintolasta, ja ranskalaisista onnellinen hymy kasvoillaan, oli pakko keksiä jotain muuta kuin puistoon, kauppaan, sipsejä lauantaina kunniaksi, ja kotiin. Tämä ravintolajuttu oli nyt niin iso, että edellämainittu vaihtoehto ei olisi sitä ranskalais-ravintola jutustelua lopettanut. Siellä kaupassa olisi käyty, ostettu sipsit. Syöty ne. Ovelana poikana Edward ei olisi suoriltaan torpannut ideaa; vaan sipsien loputtua olisi jälleen otettu puheeksi ravintola, ja ranskalaiset. Ja olisin ainakin Edwardin mielestä ollut luomakunnan suurin luopioäiti, kun olisin luistanut lupauksestani.  Eli laajensin yhtälöä hommalla nimeltä piparkakun paisto. Ja voilá; Toimi! Ravintolat, ja isot ranskalaiset vilkkuvat yhä puheessa, mutta nyt lauseessa esiintyy myös "sitten kun isi tulee kotiin". Ja sen jälkeen onnellinen huokaisu "tänään me leivotaan piparikakkuja" (kyllä, ne ovat itsepintaisesti Edwardin puheissa piparikakkuja). Piparkakut siis tällä kertaa pieksivät ravintolan 1-0.

Eli puistoon, jonne pääsee bussilla joka ei Topon mielestä liiku väärään suuntaan. Ja jonka lähellä on kauppa. Helppoa kuin heinänteko. Pojille vaatteet niskaan (äidille myös) ja juoksujalkaa bussipysäkille. Epäilen muuten vahvasti, että lapsemme eivät tiedä, että kotiovelta voi oikeasti myös kävellä rauhassa bussipysäkille. Emme luultavasti ikinä ole lähtenee siinä määrin ajoissa, etteikö sinne bussille olisi juostu ns kieli vyön alla, minun huudellessa kannustushuutoja "nopeammin nopeammin". Puistossa, Edwardin ja Sampun viilettäessä ees-taas "jättiliukumäkeä", Topo tyytyi istumaan mäen huipulla, kiljahdellen tasaisin väliajoin tasaisen kiukkuisella äänensävyllä. Yritin leperrellä "mikäs nyt harmittaa", antaa äidillisiä ohjeita "älä viitsi huutaa, ollaan puistossa, kaikki hyvin". Ja antaa Edwardille ohjeita; ota Topoa kädestä kiinni, ja laskekaa yhdessä alas. Mutta Topo ei sieltä huipulta hievahtanutkaan. Meni hetki ennenkuin hitaalla käyvä äiti-ihminen keksi mistä kenkä puristaa; viimeksi kun laskimme ko mäkeä, menin jossain (jälleen) hetken mielenhäiriössä mukaan poikien laskutoimituksiin. Joten ei muuta kuin mäen päälle, Topo syliin, ja laskemaan. Noin sata kertaa. Sanonpahan vaan, että se mäelle kiipeäminen, ja alas laskeminen meni ihan jumppatunnista. Ja sanonpahan vaan, että tästedes puistoillessa Topon seurassa puistoissa, joissa on isoja liukumäkiä, varaudun hommaan toppahousuilla.

P.S mitä tulee pipareihin, eihän se ulkonäkö ole se tärkein juttu? Totuuden nimessä en noista väkerryksistä osaa kertoa mitkä ovat kolmion tuotoksia, ja mitkä äidin. Olemme tässä hommassa ihan samalla lähtöviivalla. Mutta hyvä-äiti pisteitä siitä, että ne nyt on tänäkin vuonna paistettu. Eikö?