s i s k o t

Minulla on yksi ihan ihkaoikea verisukulais-sisko. Sisko ei ole pelkästään sisko, vaan paras ystäväni. Kun olin kaksi vuotta sitten syksyllä murskana Sampun sairastuttua, sisko pakotti minut kuntosalille. Ja pysyin järjissäni. Käymme yhä kerran-kaksi viikossa yhdessä siellä salilla. Ja hommaa tasapainottamassa, jumpan jälkeen juomassa lasit viiniä, ja puhumassa läpi viimeisen kahden vuorokauden tapahtumat. Sisko on tullut missä kelissä tahansa, minkälaisen työpäivän jälkeen tahansa, aina, joka ilta, moikkaamaan kulloinkin sairaalassa osastohoidossa ollutta kolmion jäsentä, ja minua.  Tuoden sen perussetin jota sairaalassa selviämiseen aikuinen tarvitsee; limua, ja suklaata. Sisko on se, jonka kanssa saan myös (miehen lisäksi) muhevimmat riidat aikaiseksi, jos sille päälle satutaan. Sille päälle satutaan noin kerran vuodessa. Maksimissaan kahdesti.  Siskon kanssa emme osaa vihoitella toisillemme. Meidän vihoitteluennätys taitaa tällä hetkellä olla noin kaksi vuorokautta. Kun sisko laittaa viestin "koira jaksaa", minua alkaa aina naurattaa. Sisko muistaa joka ainoan menoni, ja lasten jokaikisen lääkärireissun. Ja muistaa aina toivottaa hyvät menot, tai tsempit matkaan. Itse hyvin harvoin huonomuistisena (tai lähinnä muistikapasiteetin täyttyessä kaikesta muusta) muistan iloisesti toivottaa siskolle "hauskaa teatteri-iltaa".Ja yleensä aina vastaus on "kiitti, mutta se on ens viikolla", muutama naurava hymiö viestin perässä. Sisko tietää…

Sen lisäksi minulla on miehen kautta saatu sisko. Me jaamme mm samanlaisen kammon vatsapöpöjä kohtaan. (ihan oikeasti, kyllä). Ja saatamme illan pimeinä tunteina käydä tekstiviestein läpi Uudenmaan tautitilannetta. Me ymmärrämme tässä pöpöasiassa toisiamme täydellisesti. Kun siippamme vihjailevat jotain ongelmakäytöksestä, me vain pyhäyttelemme heille, ja toteamme, että emme tod ole ainoita tässä maailmassa jotka kärsivät ko pelosta. Ja laittelemme taas viestiä kulloinkin päiväkodeissa, ja kouluissa, tai vaikkapa 600 kilometrin päässä jylläävistä pöpöistä, jotka pahimmassa tapauksessa löytävät meidät. Me käymme ihanilla illallisilla, ja suunnittelemme uraa yksityisyrittäjinä, yhdessä. Suunnitelmat tehdään siis niillä illallisilla, sen jälkeen kun alkumaljat, ja ruokajuomat on juotu. Noin kello 00.30 illallisten jälkeen, kotiin päin poistuessa, huikkaamme aina "ei sitten jätetä tätä yrityshommaa tähän, aletaan tosissaan miettiä sitä". Niin teemmekkin; kun menemme taas illalliselle.

Ja sen lisäksi minulla on lauma 12 kuukautta elämässäni olleita siskoja:

Reilu vuosi sitten sain eräänä lokakuun aamupäivänä soiton kolmion polilta. Tällä kertaa soitto ei koskenut lapsia, vaan äitiä. Sain kutsun viettämään pitkää viikonloppua Kaisankotiin (http://www.kaisankoti.fi/www/fi/) 15 muun pitkäaikaissairaan lapsen äidin kanssa. Omat huoneet, ruokailu neljä kertaa päivässä, lillumista porealtaassa, ja toivottavasti hyvää seuraa. En kahta kertaa miettinyt mitä vastaan kutsuun. Jos en nyt ihan kiljunut riemusta "kyllä", niin läheltä liippasi. Viikkojen kuluessa homma alkoi arveluttaa minua. Tuli viikonlopun ohjelma, jonka teemana oli "väsyneet äidit". Aloin nähdä painajaisunia neljän päivän itkukarnevaaleista, jonka jälkeen tulen kotiin oikeasti todella väsyneenä äitinä. Suurinpiirtein elämäniloni menettäneenä. Mies kuitenkin kannusti lähtemään, ja lupasi, että jollain verukkeella tulee kyllä hakemaan minut pois sieltä Kaisankodista, jos homma mene täysin ranteet auki-puolelle. Se ei kuitenkaan ole missään toisella puolella Suomea.

Ei tarvinnut miehen tulla. Vietin kolme loistavaa vuorokautta elämää suuremmassa seurassa. Nauroin kolmessa vuorokaudessa useamman kuukauden edestä. Tulin kotiin suurinpiirtein uudesti syntyneenä. Elämä oli saanut hyppysellisen uudenlaista perspektiiviä. Tai siis; minä olin saanut elämämääni uudenlaista perspektiiviä. Koska kyseessä oli äitejä joiden lapsilla oli hyvin erilaisia diagnooseja, ei tullut puhuttua lapsen oloista. Ja lapsen lääkityksistä. Ja lapsen sairaalareissujen määrästä. Tuli puhuttua siltä, miltä tämä kaikki meistä, äiteinä, vaimoina, ystävinä, siskoina, ihan vain minuna, tuntui.  Sai sanoa suoraan, että välillä meinaa pää hajota, ja kukaan ei katsonut kieroon. Kaikki vain nyökkäilivät, ja totesivat yhdestä suusta "mä niin tiedän mitä tarkoitat".

12 kuukautta tuon ensitapaamisen jälkeen me pidämme yhä yhtä. Me juttelemme somessa ainakin kerran viikossa. Ja tapaamme porukalla pari-kolme kertaa vuodessa (jos olisi pelkästään meistä kiinni, tapaisimme varmasti kerran kuussa). Kun jollain on kriisi, siskot ovat tsemppaamassa. Kun kirjoitat siskoille; nyt menee hermo, he tajuavat. Kun kirjoitat, mä olen niin väsynyt, he tajuavat. Ja kun kirjoitat mä olen niin onnellinen, he todellakin tajuavat. Kaiken huolen jakamisen lisäksi iloitsemme isosti, aina kun toistemme elämässä tapahtuu ihania, hyviä, ja onnellisia asioita. Ihan siis vilpittömän iloisesti, eikä sillä tavalla salaa kateutta tuntien.

Me käymme pari kertaa vuodessa ns todellakin-viihteellä, ja emme ole mitään muuta kuin lauma keski-ikää lähestyviä (mutta sydämessä ah ikinuoria), kaakattavia, hysteerisesti nauravia tavallisia naisia. Naisia vailla huolen häivää huomisesta. Meikkisudit heiluu, ja hiuslakka pöllyää. Yllättäen tämän porukan kanssa tulee tehtyä ne vuoden ainoat rehelliset baarireissut, jotka venyvät reilusti aamuyöntuntien puolelle. Kun ei siis ole huolta huomisesta.  Jos jostain "siskosta" ei kuulu hetkeen mitään, huhuillaan perään, ja varmistetaan, että kaikki on hyvin. Jokainen meistä nimittäin tietää, että muiden siskojen mielenrauhan vuoksi on hyvä ilmoittautua tasaisin väliajoin, vaikka olisi kuinka muita kiireitä.

Tänä vuonna(kaan) emme lähetä joulukortteja. Aiemmin en saanut niitä lähetetyksi koska olen nyt vain kertakaikkisen saamaton. Parina viimeisenä vuotena olemme antaneet rahaa erinlaisiin hyväntekeväisyysprojekteihin. Vaikka minusta on ihana saada joulukortteja, haluan itse muistaa toisella tapaa. Niin myös tänä vuonna. Tänä vuonna laitamme joulukorttirahamme Kotilieden kummikerholle (http://kotiliesi.fi/lehti/kummikerho/kotilieden-kummikerho-auttaa) : nämä ihanat ihanat vanhat rouvat olivat osaltaan toteuttamassa minun, ja minun vertais-siskojen viikonloppua. Ja siitä olen heille ikuisesti kiitollinen.

Ja ihan hurjan kiitollinen olen kaikista siskoistani. Tämä kirjoitus on suurella rakkaudella omistettu heistä jokaiselle.