2013

jokaisen tulee varmasti ainakin jossain määrin kelattua mielessään mennyttä vuotta, vuoden lähestyessä loppuaan. Samaa harrastettu täälläkin ajoittain. Eritoten viimeisen viikon aikana. Kuinka paljon taas mahtuikaan vuoteen. Huolta, ja murhetta, iloa ja riemua. Vuotta 2013 tulen muistelemaan hyvin rankoista, ja raskaista asioista huolimatta lempeän positiivisella kaiholla. Vuonna 2013...

Sampu kasvoi pikkutaaperosta isommaksi taaperoksi. Vuosi sitten näihin aikoihin lähdettiin juuri piiiiiiiiiitkä odottamisen jälkeen kävelemään. Sen jälkeen ei olla paljon pysähdeltykään. Sampu pojistamme eniten "taviksena" hämmästyttää meitä vanhempiaan joka päivä. Pikkuihmisen älynväläykset, jatkuva oppiminen, oman tahdon, ja päättäväisyyden määrä, sekä sydäntätykyttäviin kiipeleihin ajautuminen aiheuttavat niiden sydämentykytysten lisäksi verenpaineen nousua, ja jatkuvia naurunpyrskähdyksiä. Sampu tekee mahdottomasta totta. Kuten päätyy takan, ja seinän väliseen noin 15 senttiä leveään rakoon hakiessaan sinne juuttunutta lelua. Ei liene tarvitse mainita, että sinne rakoon juuttui myös Sampu. Onneksi irrotushommiin ei tarvittu palokuntaa, ja puskutraktoria... Sampu on tyyppi, joka saa vain hyväntahtoisia hymistyksiä todetessaan vanhempiensa sängyssä, murukasan keskellä, että "Sampu söi sisin sissit". Prodigy osaa puhua! Ei sille voi olla vihainen. Sampu on ikuisesti vähän meidän vauva. Ja valitettavasti osaa käyttää hyvin asemaansa hyväksi haluamisautomaattina. Sampun kikatus... no se alkaa kikatuttaa itseäänkin.

Topo... Topo omistaa maailman kauneimmat harmaat silmät. Ja käsittämättömän pitkät, tuuheat, mustat ripset. Se minkä joku tyyppi on ottanut Topolta ymmärryksessä, on kyllä yltäkylläisesti korvattu ulkonäön suhteen. Kun Topo oli pieni piipero, puistossa äidit tulivat ihastelemaan erityisen kaunista pientä tyttöäni. Erityisen kaunis ainakin meni oikein. Topo on oppinut ammeessa ankkansa kanssa leikkiessään (ankka jonka Sampu suurella hartaudella valitsi omin kätösin veljensä nimipäivälahjaksi) sanomaan "kvaak kvaak". En osaa sanoa onko Topo, vai hänen vanhempansa ylpeämpiä tästä taidosta. Topo on kesämiehiä. Topo nautti sydämensä kyllyydestä siitä, kun kesällä sai istua järvivedessä, tai kahlata aina vain syvemmälle ja syvemmälle ilkikurinen ilme kasvoillaan. Topon kesän lempijuttu oli seistä vyötäröä myöten järvivedessä; mökin järvivedessä. Mökillä Topo heräsi rankan talven jälkeen henkiin. Silmät alkoivat tuikkia, yöt nukuttiin hyvin. Ja Topoa ei kiukuttanut mikään tässä maailmassa. Topo oppi tänä vuonna pelaamaan iPadilla. Edward, ja Sampu ovat oppineet, että iPad on Topon juttu. Ja siihen kosketaan vain Topon luvalla. Topo haluaa kylpeä joka ilta kaksi kertaa. Ja mikä ihaninta; Topo on oppinut halaamaan. Halaus on kömpelö; Topo tulee ja painaa päänsä äidin, tai isän vyötärölle, ja ottaa nopeasti toisella kädellä vyötäröltä kiinni. Hetki on nopeasti ohi, mutta se on maailman sydämen sulattavin hetki.

Edward voisi jälleen kerran saada vuoden isoveli palkinnon. Vaikka elämä ei ole Edwardiakaan kohdellut silkkihansikkain, ei Edward valita. Ei sitten kuuna päivänä mistään. Ainakaan oleellisesta. Joskin muumilaastari-fanina etsii illat pitkät naarmuja, joita mahdollisesti pitäisi paikata uudella laastarilla. Jos niitä ei löydy intensiivisistä etsinnöistä huolimatta, kertoo ääni vapisten siitä, kuinka elokuun kolmannella viikolla (suurinpiirtein) kaatui koulussa. Ja tähän vedoten pyytää laastarin. Edward käy salaa aamuisin tekemässä itselleen kaakaota. Sylttytehtaalle johtavat jäljet ovat seuraavat;  puoli naamaa suklaassa, puoli tiskikonetta kaakaotöhnässä, puoli tiskipöytää "suklaakaakaojauheessa". Kun Edwardia ristikuulustelee asiasta, hän vakuuttaa ensin, että ei ole tehnyt salaa suklaakaakaota, jonka jälkeen kapsahtaa kaulaan, vuolaasti anteeksipyydellen. Edward sanoo vähintään kymmenen kertaa tunnissa "rakastan sinua". Ja se isoveliys. Edwardin saadessa suklaapatukan, hän jakaa sen yhtään hermostumatta, vieressä taukoamatta kiekuvan "anna anna sä anna anna " Sampun kanssa. Edwardin saadessa sipsejä, hän jakaa ne tasan kolmeen osaan Topon, ja Sampun kanssa. Topon voidessa huonosti Edward lohduttaa. Halaa antaumuksella, ja sanoo "älä huoli".  Sampun satuttaessa (jälleen kerran) itsensä kiipeily, tai muissa huseeraustoimissa, Edward lohduttaa. Ja muistaa pyytää vanhemmilta Sampullekin laastaria, mikäli näkee laastaritarpeen. Ja kun äidillä on migreeni, halaa äitiä, ja sanoo "älä huoli äiti, kyllä se pääkipu menee pois".

Vuoden 2013 minulle tunteikkain juttu oli Topon päiväkodin äitienpäiväaamiainen. Me menimme sinne kaksin. Bussilla. Topo hyppi matkalla bussilta päiväkodille, pitäen minua kädestä kiinni. Ja samalla kikatellen. Aamupalan syömisestä ei meinannut Topon ykkösherkusta, sämpylästä, huolimatta tulla mitään. Koska Topon kaikki energia meni siihen, että hän kikatti onnellisena, kiehnäsi sylissäni, kikatti uudestaan, ja katsoi minua syvälle silmiin. Se taisi olla yksi elämäni parhaista hetkistä. Tai ainakin yksi elämäni parhaista aamiaisistaj (yksi parhaista ihan siitä systä, että Topo on aamun lapsi. Olen siis syönyt reilu kuusi vuotta sitten, synnytyssalissa aamupalaa, pieni kaunis nyytti kainalossani). Mietin pitkään miksi olin niin liikuttunut tästä hetkestä. Kunnes sen tajusin; ensimmäisen kerran ikinä Topo osotti vilpittömästi onnellisuutta, ja välittämistä. Taka-ajatuksena ei ollut saada yhtä pullaa lisää, tai pahoitella aiempaa turhaa kiukkukonserttia. Ei ollut taka-ajatuksia. Oli vain onni siitä, että äiti oli kosketusetäisyydellä.

Monesti saan kuulla kysymyksen "miten sä jaksat". Kyllä; välillä on niin raskasta. Ja äidin sydän itkee krokotiilinkyyneliä, huoli melkein lamauttaa hengityksen. Mutta; sitten on kaikkea tätä mistä kirjoitin. Miten tällaisten asioiden, ja pikkutyyppien kanssa voisi olla jaksamatta?

Onnellista loppuvuotta, ja vieläkin onnellisempaa ensi vuotta!