päivän käyttökokemus hommasta nimeltä talvi

Tässä alkuviikosta kävimme taas piipahtamassa Töölön suunnalla ah niin tutuksi tulleessa osoitteessa. Kyseessä oli Sampun ihan kontrollikäynti, ja emme asiasta ottaneet suurempaa stressiä. Läpihuutojuttu. Siis ihan oikeasti läpihuutojuttu. Lääkäri oli tyytyväinen kaikkeen; kohtaustilanteeseen, siihen ettei vakituista epilääkettä tarvita, Sampun kehitykseen. Ja eihän siinä voinut, kuin itse myhäillä mukana. Jottei kaikki olisi ollut liian ruusuista, kävimme lopuksi vielä läpi Topon asioita. Sellainen pieni realitycheck; ei nyt sentäs ihan loistavasti pyyhi joka saralla. Pääasia kuitenkin, että emme saaneet millään tapaa, mihinkään suuntaan järkyttäviä uutisia tällä kertaa. Eli keikka jäi selkeääkin selkeämmin plussan puolelle.

Koska olimme suht lähellä erästä kirpputoria, jonne kirppisaddiktina olin hetken hinkunut, päätin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ja suunnata siis lekurikeikan jälkeen kirppistelemään. Tässä päästään siihen talvikuvioon.

Ensimmäisen kerran sitten viime talven, pakkasasteita oli hieman reilummin, lähempänä kymmentä, kuin viittä. Luntakin oli sen kaksi senttiä maassa. Joten luonnontilaa ihan oikeasti sai tuona päivänä kutsua talveksi.  Olin ylittänyt itseni äitihommassa, ja saanut otettua trikoopeiton mukaan reissullemme. Sampulle rattaisiin lämmikkeksi. Mukamas. Todellisuudessa lämmittämiseen siitä ei pakkaskeleillä ole. Se söpö peitto soveltuu korkeintaan lapsen nenänaluksen pyyhkimiseen Suomen talvessa.  Joka tapauksessa, olimme Sampun kanssa mielestäni jopa kiitettävästi talvivarustautuneita parin kilsan kävelylenkille lääkäristä kirppikselle.  Niin; nimenomaan mielestäni.

Ensimmäinen kilometri siitä pyöreästi kahdesta kilsasta, sinne kirppikselle, käveltiin rauhassa. Ehdin hetken jo fiilistellä tulevaa talvea, ja nähdä pesueemme sieluni silmin pulkkamäessä, jonka jälkeen olisimme punaposkisina kahvilassa nauttimassa kuumaa kaakaota. Kuvitelmissa luultavasti taustalla vielä lauloi joku enkelikuoro. No; kilometrin jälkeen ajattelin, että Sampun olisi hyvä nousta rattaista välillä jaloittelemaan, ettei tule kylmä. Ja tästä, jälkeenpäin ajateltuna kuningasideasta, alkoi seuraavat kaksi tuntia jatkunut kitarisojen tuuletustuokio a la Sampu. Sampu ei kertakaikkiaan voinut sietää kylmyyttä. Käveleminen oli syvältä. Ja rattaat jostain vielä syvemmältä. Keli niin syvältä, ettei Sampulla enää kertakaikkiaan riittäneet sanat, ja metafoorat syvyyteen. Piti ottaa esiin järeät aseet, eli ääni.

Olen poikien kanssa julkisilla paikoilla tottunut, että saatamme joskus (tai tyyliin aina)  kerätä katseita. Joinain päivinä kestän sen "kuin mies", joinain päivinä en niin hyvin. Mutta noin lähtökohtaisesti olen tätä nykyä asennoitunut siihen, että Topon käytös, jodlaus, ja Edwardin kovaääninen ihmettely milloin mistäkin saattaa kerätä katseita. Siihen en ole varautunut, että minun hyväkäytöksinen kuopukseni olisi se katseiden kerääjä. Sehään on se tyyppi jota ihastellaan kylillä, ja kaupoissa.

Nimittäin; kun Sampu aloitti huudon, sille ei tullut loppua. Siellä kirppiksellä maata röhnötettiin lattialla, ja huudettiin. Sitkeästi kiersin kirppiksen (suht pikaiseen), kun sinne asti oli tultu. Eräs ensikertalaisäiti kävi innokkaasti keskustelemassa muiden paikalla olleiden äitien kanssa, ihastelemassa heidän pikkupilttejään, ja tiedustelemassa pilttien ikää. Meidät hän jostain kumman syystä ohitti. Meni varmaan kotiin katumaan sitä, että oli ikinä alkanut toivoa jälkikasvua.  Kassalla pahoittelin häiriötä. Kiitos mukavalle kassaneidille, joka oli sitä mieltä, että Sampu oli kuitenkin käyttäytynyt suht ok. Kun lähdettiin kirppikseltä Sampu huusi, koska halusi rattaisiin. Ja sitten sieltä pois. Todetakseen vaan, että missään nimessä hän ei aio tässä kirpakassa pakkassäässä kävellä sitten metrin metriä. Kun se 91 cm pitkä (jep, nyt on tuoreet mitatkin tyypistä) lapsi yritettiin istuttaa rattaisiin, kasvoi hän jollain tapaa ainakin henkisesti vähintään metrin lisää pituutta, ja en saanut poikaa menopeleihin vaikka kuinka puliveivasin. Homma meni ihan äiti-lapsi-jumpaksi.  Lopulta väännön jälkeen pääsimme kirppikseltä bussipysäkille todetaksemme, että bussin perävalot senkun vain vilkkuvat edessä olevissa liikennevaloissa. Huippua!

Seuraavat puoli tuntia siis vietimme laatuaikaa odotellen siinä ihanassa talvi-ilmassa seuraavaa bussia. Sampun huutaessa. Ja ihmisten katsoessa. Hytkytin rattaita, hytkytin Sampua sylissä, pyysin, rukoilin, pyysin, ja rukoilin uudestaan. Mutta huuto ei loppunut. Laitoin miehelle viestiä, että ei tuu mitään; me emme tuntia tule ruuhka-aikaan bussissa huutaen kuin palosireenit. Mies yritti tsempata; jos sillä on joku vaate huonosti päällä, eihän sen korvat ole kipeät, eihän sen ole kylmä.  Minun mielestä miehen olisi vähintään pitänyt taikoa itsensä, ja auton siihen paikan päälle tyyliin minuutissa, ja hoitaa meidät sieltä pakkasesta pois. Sain kuitenkin pidäteltyä itseäni kirjoittamasta mitään "NYT HETI TÄNNE HAKEMAAN MEIDÄT"-viestejä.

Vihdoin, ikuisuuden jälkeen se uusi bussi tuli. Bussi oli tietenkin suht tupaten täynnä. Ja Sampu jatkoi huutoaan. Ja kaikki katsoivat (näin ainakin uskoisin… ). Muutama ystävällinen täti-ihminen kysyi kauniisti Sampulta mikä harmittaa. Sampu ei edes kyselyitä huudoltaan huomannut. Aloin vajota jonkinasteiseen toivottomuuteen. Meidän on pakko hypätä bussista pois, ja seisoa pakkasessa tien varressa niin, että poika rauhoittuu. Kerkesin jo laittaa miehelle viestin, että me ei sitten oikeasti tulla tällä bussilla kotiin, kun kesken näpyttelyn huuto hiljeni. Ja Sampu nukkui. Ja nukkua posotti kotiovelle asti. Heräten iloisena, ja täysin elämäänsä tyytyväisenä. Oltiinhan me kotona, sisällä, lämpimässä, takkatulikin loimusi olkkarissa. Onneksi seuraavana päivänä talvi oli jotakuinkin poissa.

P.S koska saan jotain ilmeisesti naisrotuun kuuluvaa mielihyvää hommasta nimeltä shoppailu, jäi reissu kirppislöytöineen kuitenkin plussan puolelle. Mitä sitä ei olisi valmis kestämään ostosreissun takia…