leppoisaa isänpäivää, ehkä ensi vuonna

Jos maailma antaa ennusmerkkejä tulevasta, olisi meidän ehkä pitänyt lauantai-iltana tajuta, että isänpäivä ei välttämättä ole pelkästään aurinkoista rantakävelyä, ja leppoisaa aamupalaa-lounasta-välipalaa-illallista. Harmonista perhemeininkiä.

Lauantai-iltana noin kello 22 manaamme suurinpiirtein alimpaan tiettyyn paikkaan babyhalerilla hengitettävät astmalääkkeet. Sampu pyörii maanisena ympäri alakertaa, ja yläkertaa. Miehen kanssa vaihdamme vuoronperään paikkoja; toinen olohuoneeseen, toinen makuuhuoneeseen katsomaan tv:tä. Jotta saisi olla edes viisi minuuttia rauhassa, kun prime-time Sampu show alkaa kertakaikkiseen tulla korvista. Sampun iloisesti laukaten ylä- ja alakerran väliä, varmistaen ettei kumpikaan vanhemmista jää paitsioon. 

Huokailen tuskastuneena, että ei se nukahda ikinä. Ei voisi olla karmeampaa lauantai-iltaa (oikeasti tiedän että voisi, mutta siltä nyt vaan juuri nyt tuntuu). No, mitäs sitä kaivaa verta nenänästään. Suurinpiirtein seuraavassa hetkessä myrskytuulen laulaessa lauluaan takapihan metsikössä; "räks" ; tv menee pimeäksi. Nopea huomio; tv ei hajonnut, vaan koko kämppä on pimeänä. Sähkölasku ei ole maksamatta, koska koko naapurusto on pimeänä. Tämän huomion teen siis makuuhuoneesta käsin. Sampu vieressäni.  Mies sytyttelee alakerrassa kynttilöitä, ja huutelee "tulkaa tänne". Maanisena ventolinehöyryissään huseeravalle Sampulle komento "alakertaan". Kunnes kuuluu "räks", ja mies huutaa "älkää tulko tänne, täällä räjähti tuikku". Maaniselle Sampulle stop; älä mene alakertaan. Koska lapselle, ja eritoten uhmaikäiselle älä-sana on lähinnä maailmanloppua, Sampu puhkeaa hirveään parkuun. Yritän hyssytellä pimeässä, ei onnistu. Sampu kuitenkin tyytyy rääkymään sängynpäällä, yrittämättä alakertaan, joten kaivan puhelimen esiin. Tapetaan sitten aikaa surffailemalla. Ei onnistu; puhelinverkkoa ei löydy. Alan jo miettiä mielessäni, että seuraavaksi varmaan jotkut panssarivaunut (vieraanmaanarmeijan tottakai) alkavat kyntää pitkin talomme vieressä avautuvaa metsikköä. Ei voi olla sattumaa, että sähköt JA puhelimet lopettavat toimintansa. Miehellä on loogisempi selitys; olisiko sähkökatkos verottanut jotain tukiasemaa. 

25 pitkän pitkän pitkää minuuttia vietämme laatuaikaa yön pimeydessä, ilman toimivia puhelinverkkoja. Sampu esitellen höyryissään sirkustemppuja sänkymme päällä. Klo 23 mennessä  sähkö on palannut, puhelinverkko toimii, ja Sampun maanisuus laskenut uniasteelle.

Isänpäivän aamuna muistan ensimmäisen kerran päivän juhlakalua klo 04.30 kun totean, että menen työhuoneeseen nukkumaan. En jaksa enää selkeästi unissaankin ylikierroksilla käyvää Sampua, joka on sitä mieltä että ainut hyväksyttävä tyyny tässä maailmassa on äidin vasen käsivarsi. Kuulen, että viereisessä makuuhuoneessa on aamuyöntuntien Topo-show käynnissä. Kerran huoneen ovi pysyy kiinni, päättelen, että Topolla ei ole mitään suurempaa hätää, ja raahaudun sinne työhuoneeseen. 

Klo 07.15 huushollissamme on täysi ralli päällä. Topo hyppii, ja hihittää. Ja hihittää, ja hyppii. Ja jossain välissää pomputtaa palloa. Sampu karjuu (ilmeisesti kahdeksan tunnin pätkissä nukutut yöunet eivät ole riittävät kaksivuotiaalle). Edward jakelee isoveljellisiä komentoja "Topo ole hiljaa. Sampu mene nukkumaan. Ota hauva, mene nukkumaan". Päätän jäädä vielä hetkeksi makoilemaan sänkyyn. Kun nyt kukaan ei yritä päästää ketään päiviltään. 

Klo 10 yritän paistaa croissanteja, ja munia samaan aikaan. Koska en ole mikään kokkikolmonen, tehtävä olisi ihan tarpeeksi vaativa ilman kolmea alle 135 senttistä "tehtävänvaikeutinta". Topolla on kierrokset katossa. Sampulla jossain pakkasen puolella kiitos niiden yöunien. Edwardia alkaa riepoa pikkuveljet. Tarttisi kuulosuojaimet... 

Klo 10.15 leikin rauhantuomaria. Edward haluaa katsoa Madagascarin pingviinejä. Yliväsynyt Sampu Tuomas Veturia, ja olemuksesta päätellen jollain piristetripillä-ilman paluuta oleva Topo Nalle Puhia. Laitan Nalle Puhin, seuraa hirmuinen huuto. Laitan Madagascarin pingviinin, seuraa vielä hirveämpi huuto. Laitan Tuomas Veturin, voitte arvat lopun. Uhkaan laittaa telkkarin kiinni jollei olohuoneeseen laskeudu hiljaisuus. 

Palaan croissantien, ja munien (niin ja pekonin; en syö pekonia joten mistä ihmeestä voin tietää milloin se on ns valmista???) pariin. Totean, että paras isänpäivä lahja päivän juhlakalulle liene se, että saa nauttia aamiaisen sängyyssään. Ja trio saa tiukan komennon KUKAAN EI HÄIRITSE ISIÄ. 

Klo 11.00 Edward käy viskaamassa juhlakalulle sänkyyn itsetehdyt kortit, ja paketin. Itse kiikutan perässä tarjottimen aamupaloineen. Ylikierroksilla käyvä Topo, ja alikierroksilla käyvä Sampu huseeraavat omiaan. Mies ei "yllättäen" ole saanut nukuttua älämölömme keskellä. Säälii minua, ja konkkaa kipeän jalkansa, ja tarjottimen kanssa alakertaan. "Syödään yhdessä". Yritys hyvä; mies ehtii syödä aamupalan yksin ruokapöydän ääressä. Sillä aikaa minä olen vaihtanut vaipan, leikkinyt rauhantuomaria. Tarjoillut yhdelle maitoa, toiselle mandariinia, ja kolmannelle leipää. Ja leikkinyt taas rauhantuomaria. Syön kylmäksi menneen aamupalan minuutissa puoliksi seisaallaan. Komennan miehen takaisin sänkyyn "nyt on sun päivä, nauti siitä". 

Klo 12.00 Topo on yhä sillä tripillään. Käymme lääkekaapilla; homma on sen verran ns ei-lapasessa, että Topo tarvitsee ylimääräisen epilääkkeen. Tuskailemme miehen kanssa vuoronperään, että ei tästä nyt tule mitään. Meinaan avata suuni ehdottaakseni puistoreissua, kunnes totean, että tuuli tuivertaa jälleen myrskylukemissa. Ja jätän ehdotukset ehdottamatta. 

Klo 14.00 Trio on autossa. Kaikki ovat hengissä. Isä, ja äitikin ovat hengissä. Vaikka totuuden nimissä aika voipuneita. Nokka kohti isovanhempia, ja isänpäivälounasta. 

Klo 15.00 Isovanhemmat asuvat rannassa. Taustalla pauhaa melkein-vuosikymmenen-syysmyrsky. Se ei paljon Topoa pitele. Topo haluaa ulos. Rantaan. Heittelemään kiviä. Yritämme selittää "tuulee, puuh puuh. Lennät mereen". Ei auta ei. Mummi kantaa pöytään pullaa. Ja pillimehua. Ja nakkeja. Ja ranskalaisia. Ne kaikki kiinnostavat Topoa minuutin. Jonka jälkeen hän muistaa rannan. Ja kivet. Edward jankkaa "ei minä en halua syödä ranskalaisia. Minä en halua syödä kanaa. Minä heitän isiä kivellä, ja vaaria ranskalaisilla". Sampu sentäs leikkii rauhassa leluillaan. 

Klo 15.15 puuskahdan "noh, lähdetään kuule sitten heittelemään niitä kiviä sinne rantaan". Ja ei kun ulos. Edward selittää yhä, että hänellä on kurkkuyskä, hän ei aio syödä. Eikä mennä kouluun. Hän myöskin heittää äitiä ruoalla, ja isiä pepsillä. Kaiken tämän äärimmäisen narisevalla, epäselvällä äänellä. Olen todella ylpeä lapsistani. 

Klo 16.30 tilanne suurinpiirtein sama, kuin klo 15.15. Paitsi että Topon ulkoilutusvuoro lankeaa Mummille. Vaari ehdottelee josko hän lämmittäisi ruokani. Totean, että se on ihan tarpeeksi lämmintä. Ja en oikein muista minkälaiselta lämmin ruoka maistuu. Muistan kyllä hyvin minkälaista on a) liian kuuma tai b) haalennut ruoka. Kotoisaa. Edward on saanut särkylääkettä. Koska hänellä nyt ilmeisesti oikeasti on kurkkuyskä. Edward syö vihdoin kylmenneen ruokansa. Välillä heittelee ilmaan ajatuksia siitä, miten ei mene kouluun, heittää isiä puurolla, ja äitiä kivillä. Ja sen jälkeen polttaa ranskalaiset. Säälin päivänsankaria. Toista, sitä vanhempaa päivänsankaria, tilanne tuntuu enimmäkseen vain naurattavan. 

Klo 17.55 pakkaamme trion autoon. Kiitän Mummia siitä, että sain juoda kahvin melkein rauhassa. Ja se ei ollut edes kylmää. Topo ei haluakaan nyt lähteä kotiin. Eikä Sampu. Edward mumisee jotain siitä, että ei mene kouluun. Ja, että heittää isiä puurolla. Ja äitiä kivillä. Suuntaamme kohti kotia. Ehdotan miehelle, että hän käy ostamassa meille keksejä, ja hyviä juustoja. Ja tekemässä vaikka ilta-ajelun. Jotta saa hetken nauttia siitä isänpäivästä. Minä laitan trion nukkumaan sillä aikaa. 

Klo 18.45 mies palaa kauppareissulta. Talossa on rauha. Mies ihmettelee rauhaa. Selitän, että Topo on simahtanut. Ja Edward makoilee sängyssään kaikkensa antaneena. Ja Sampu leikkii nätisti leluillaan. Kaipaamatta seuraa. 

22.00 Sampukin on simahtanut. Pakollisen illan Prime Time Sampu Shown jälkeen. Olemme katselleet pari tuntia telkkaria (sen Sampu shown lomassa), syöneet ne keksit, ja juustot. Ja jutelleet. Ihan rauhassa. Sampu on yhä tyytynyt huseeraamaan itsekseen, kunhan tarpeeksi usein olemme muistaneet kehuskella hänen legorakennelmiaan. Meillä on hyvä fiilis. Selvittiin päivästä, ja se päättyi kivasti. Mies toteaa "kiitos hyvästä päivästä". Vähään se tyytyy...