kahdeksan vuotta

Paria päivää vailla kahdeksan vuotta sitten, vauvaani ensimmäisen kerran tuijottaessa silmästä silmään tokaisin "hei, mä olen sun äiti". En keksinyt mitään fiksumpaa mitä nyytille sanoa. Olin aivan häkeltynyt; tuossa tuo yhdeksän kuukautta haudottu tyyppi nyt sitten on.

Ja siitä se todella uudenlainen elämä lähti käyntiin.

Edward oli uskomattoman kiltti vauva. Ei huutoja, käninöitä, kitinöitä. Kolmen kuukauden iässä nukuttiin yöt läpeensä. Neuvolassa naureskeltiin, että et tiedä vauvaelämästä juuri mitään, niin uskomattoman helppo tapaus tuo teidän juniori on.

Kuusi kuukautta tuon ensitapaamisemme jälkeen, taivallan lääkäristä kotiin, vaunuja lykkien, hysteerisenä itkien. Olen niin järkyttynyt, etten osaa edes nousta bussiin, vaan tarvon kuuden kilometrin matkan, kuin sumussa. Yritän soittaa miehelle; palaverissa, ei vastaa. Äidille; puhelin tuuttaa varattua. Parhaalle ystävälleni: puhelin tuuttaa varattua. Lääkäri on juuri kertonut, että epäilee vauvallamme olevan jotain keskushermostollista. Loppu meni ohi. Lääkäri kirjoitti lähetteen Lastenlinnaan. Shokki on hirveä, meidän Edward, pieni täydellinen ihmisen alku, on ehkä sairas.

Seitsemän kuukautta ensitapaamisemme jälkeen istumme lääkärin vastaanotolla. Kyseessä on luultavasti imeväisikäisen hyvänlaatuinen epilepsia. Kaksi vuotta lääkkeitä, ja sen jälkeen elellään taas normieloa. Jossain vaiheessa koko epilepsiadiagnoosi pyyhitään pois Edwardin papereista. Paino tippuu sydämeltä. Joku parin vuoden pikkujuttu. Hyvä ettemme miehen kanssa pistä bileitä pystyyn silkasta helpotuksesta.

Kaksi vuotta myöhemmin istun lääkärin vastaanotolla kuuntelemassa, miten taaperollani on joku sairaus, tai joku, joka aiheuttaa sitä epilepsiaa. Ja sen epilepsian lisäksi minun pienellä taaperollani tulee aina olemaan jonkun sortin ongelmia kehityksen kanssa. Puhutaan jotain jostain terapioista, ja kuntouttavasta päivähoidosta. Nyökkäilen jähmettynyt hymy kasvoillani. Nieleskelen salaa kyyneleitä, kiitän lääkäreitä. Kiitän sairaalassa, osastolla, meitä hoitaneita hoitajia. Menen ulos sairaalasta, ja itken. Järkytystä, surua, pelkoa, kaikkea. Seuraavat viikot odotan sydän pamppaillen postin tuloa; ehkä tänään tulee joku kirje, jossa kerrotaan mikä Edwardia vaivaa. Kirjettä ei vaan kuulu. Ja lakkaan odottamasta.

Neljä vuotta myöhemmin kuuntelen, miten lääkäri kertoo että pieni urhea poikani on kehitysvammainen. Ja että hän ei välttämättä ikinä ala puhua. Yhä lääkärit eivät osaa sanoa, mistä nämä kaikki ongelmat johtuvat. Edwardin, ja Topon ongelmat. Topo on siis sairastunut myös. Vaikka pää ymmärtää asiat, sydän ei. Olen aivan vakuuttunut, että en enää ikinä elämässäni tule hymyilemään, tai nauramaan. Seuraavana aamuna ensimmäinen ajatukseni on "minun lapseni on kehitysvammainen". Ja tuntuu, kuin olisin jäänyt jumiin painajaisuneen.

Melkein kahdeksan vuotta myöhemmin;

aamulla Topo herää. Nousee ylös, ja tekee selväksi, että hereillä ollaan. Edward ryntää avaamaan Topon huoneen turvaportin, päästää Topon ulos. Edward, ja Topo suunnistavat alakertaan, jossa Edward "muka salaa" syö kaakaojauhetta suoraan purkista, ja antaa Topolle banaanin. Tai rahkan. Tai leivän. Kaveria kun pitää jeesata. Aamupalakierroksen numero yksi jälkeen Edward, ja Topo siirtyvät Edwardin huoneeseen katsomaan hetkeksi tv:tä. Masiinaan on jäänyt jumiin yksi Tuomas Veturi dvd, mutta se pitää kuuliaisisesti suosionsa, ja kukaan ei ole vielä nostanut mekkalaa siitä, että haluaisi katsoa välistä aamuisin jotain muuta.

Kun Topon on huono olla, Edward halaa Topoa, ja laulaa Nalle Puh laulua. Lauluääni ei ole se kaunein mahdollinen, ja sanat saattavat olla epäselviä. Mutta se on kauneinta laulantaa ikinä. Kun Sampu keksii koiruuksia, Edward ohjeistaa "Sampu, tule tänne. Ei saa tehdä noin. Sampu! Sampu mene isin, ja äitin luokse". Ja jatkaa ohjeistamalla duracell-pupun, ja superpallon risteytystä, toista veljeään Topoa; "ei saa hakata telkkaria".

Kun Edward lauantaikarkkien sijaan viikko toisensa jälkeen valitsee herkukseen "iso vihreä sipsi" (lue Pringlesit), hän kotona jakaa orjallisesti sipsit veljiensä kanssa. Ja komentaa "Sampu, ei saa ottaa noin paljon". "Topo menee omalle paikalle". 

Edward sanoo viisi kertaa tunnin sisällä "rakastan sua". Edward sanoo koulussa ikkunasta ulos katsoessaan "ai jumalauta kun sataa vettä". Nyt juuri hän tuo tädiltään saamastaan karkkipussista yhden karkin äidilleen, ja toteaa "Eetulla on synttärit." "Äiti, kahden yön kuluttua Eetulla on synttärit". Juoksee takaisin alakertaan, ja ojentaa jälleen koiruuksia tekevää Sampua "Sampu, mene alakertaan. Sampu, mene äitin luo". Sampu kikattaa. Topo hyppii. Ja Edward jakaa niitä viikonloppuherkkujaan veljilleen.

Meidän elämää suurempi ihmeemme. Edward, ihan kohta kahdeksan vuotta