kadoksissa; luonteenlujuus

lähtökohta; reilun parin viikon tehokkaan tautiepidemian, ja jälkitautirumban jälkeen annan miehelle ukaasia; otat pojat, ja teet jotain niiden kanssa. Mä tartten omaa aikaa. Niin, ja soitat jonkun avuksi kokoamaan grilliä. Mä kokosin sen kerrossängyn, EN koske grilliin. Niin, ja mä en nyt oikeasti jaksa lähteä mökille tänä viikonloppuna. Tartten omaa aikaa ihan oikeasti.

Lopputulema;

Lauantaina hyppäämme virkoamaan päin olevan Edwardin kanssa bussiin. Äidin oma kirppiskierros on vaihtunut Edwardin, ja äidin kirppiskierrokseksi. Kirppis ei kerro Edwardille mitään siitä, mitä tulemaan pitää. Otan käyttöön sanan kirpputori. Ja kerron, että paikassa on paljon tavaraa myynnissä. Bussista sinne kirpputorille talsiessa Edward toteaa, että häntä pelottaa. Ja varmistelee, että eihän Muumilaakson Mörkö vain asu kirpputorille. Juu, ei asu.

Paikan päällä; Edward ja äiti syynäävät hyllyn toisensa jälkeen haukan silmin. Edward bongaa Sami Paloautosta tutun helikopterin erään hyllyn päältä. Hyllyrivistön päästä raikaa aarteenmetsästäjän innostunut karjaisu "äiti äiti, voimmeko ostaa helikopterin Sampulle.". Voidaan. Mies tulee Topon, ja Sampun kanssa noutamaan aarteenmetsästäjät kauppareissulle. Josta suunnataan kotiin. Jossa mies alkaa repiä pihalla nököttävän uuden grillin pakkauspahveja auki. Totean suht äkäiseen "ole hyvä, kokoa se vaan, mä en tohon hommaan osallistu". Menen lauantaikarkkieni kanssa sängyn päälle, ajatuksena "hetki omaa aikaa". Viiden minuutin jälkeen pihalta raikaa miehen puoli-epätoivoinen huudahdus "voiksä tulla ihan hetkeksi jeesaamaan". Ilmeisesti grilli ei kasaa itse itseään. Karkit piiloon, raahautuminen pihalle lausahduksen "no ihan minuutin autan"-höystämänä. Kaksi tuntia myöhemmin ihailemme uutta grilliämme, ja annamme toisillemme läpsyjä "me ollaan aika hyvä tiimi"-hengessä. On ilta, ja aika ohjata kolmio nukkumatin kavereiksi.

Seuraavana aamuna huomaan pakkaavani kasaan tavaroita päivän mökkireissua varten. Miten tässä näin kävi? A) joko perheeni on hyvä suostuttelemaan B) minulla ei ole tahdonvoimaa. Ja luonteenlujuuden kanssa on vähän niin, ja näin. Oli miten oli; karavaani autoon, ja nokka kohti mökkiä.

Mökillä muistamme taas, miksi se on perheellemme paras paikka ikinä, missään. No tietty; kodin lisäksi. Koko mökillä olo aikana emme joutu kertaakaan karjaisemaan normaalisti kymmenen kertaa tunnissa raikuvaa "ei saa kiusata veljeä"-fraasia. Saatikka "Topo, älä huuda"-pyyntöä. Sampu kirmaa pihalla metsästäen perhosta. Topo hengaa laiturin päässä katsellen kaihoisasti järvelle. Edward odottaa, että traktori-ruohonleikkuri käynnistyy, ja hän pääsee isin kanssa ajelulle. Me olemme ihan normaaleja. Mökillä kun luemme itse puitteet sille, mikä on normaalia, ja mikä ei. Siellä metsikössä ei tarvitse välittää muiden asettamista normeista.

Siirryn laiturille kaihoisan Topon kaveriksi. Vihjaan, että on ihan ok mennä uimaan. Olemme todenneet, että on helpointa antaa lapsen itse todeta, että vesi ei ole vielä uimakelpoista. Sen sijaan, että käymme "uin"-"et ui"-matsia rannassa kolmen tunnin ajan. Jonka päätteeksi Topo kahlaa kuitenkin järveen, se matkalla ainoa mukana oleva vaatekerta päällään. Nyt Topo ottaa vihjeestä vaarin. Antaa merkin, että auta ottamaan vaatteet pois. Ja painelee järveen. Kahden minuutin kahlailun jälkeen tulee kiire päästä maihin. Itsetehty havainto: vielä ei voi uida. Ei karjumisia, murinoita, ja kiukkuamisia. Vain rauhallisen hiljainen Topo-toteamus. Ja perään merkki "auta pukemaan vaatteet päälle".Tämän jälkeen Topo aloittaa avustushommat; kottikärryjen lykkiminen äidin kanssa antaa elämää suurempia onnistumiseniloja "tässä mä vaan jeesin äitiä"-hengessä. Välillä käydään haikeina taas notkumassa siellä laiturin päässä. Josta siirrytään sujuvasti uudelleen avustushommiin.

Kolmen tunnin haravointisession jälkeen (jes, ranteessa keikkuva aktiveettimittari pläjäyttää näytölle ilotulitusnäytökset jo kahden tunnin haravoinnin jälkeen; päivän aktiviteettitaso saavutettu) mies saa sen ruohonleikkuritraktorin vihdoin käyntiin. Ja Edward pääsee vihdoin ajelulleen. Äiti käy heittämässä talviturkin. Topon naureskellessa laiturilta käsin. Sampu tyytyy pelkäämään traktoria. Ja hetken kuluttua taas jahtaamaan perhosta. Kaikki ovat tyytyväisiä. Äiti-ihminenkin, jonka oma-aika jää seuraavalle viikonlopulle.

Luultavasti en puolen vuoden, saatikka vuoden kuluttua enää muista sitä, miten kävin yksin kirppiksellä. Ja luin yksin puoli päivää lehtiä kotona. Mutta muistan varmasti sen, kun kävimme Edwardin kanssa kirppiksellä. Löysimme helikopterin. Ja heitin talviturkin, Topon kanssa, huhtikuun puolella.

Mutta ensi viikonloppuna otan ihan takuulla sitä omaa aikaa. Siis ihan varmasti. Onneksi on maksetut, ja lukkoonlyödyt suunnitelmat valmiina. Kun sen luonteenlujuuden kanssa on vähän niin, ja näin…

armollinen unohdus

Kuten olen aiemmin maininnut, en ihan erityislapsen-äiti-urani alussa tajunnut sitä, että epikriisit olisi hyvä säilyttää. Jossain vaiheessa sain asian suhteen ahaa-elämyksen. Ja aloin säilyttää niitä. Erinäisissä paikoissa. Tämän vaiheen jälkeen sain uudemman ahaa-elämyksen, ja tajusin mistä muut erityismammat puhuivat, kun kertoivat "mapittavansa". Niin, ne epikriisit on hyvä säilöä mappeihin. Helpottaa kummasti mm hakemusten tekemistä, kun niihin liitettävät paperit ovat sievässä järjestyksessä. Ja sehän on, kuin jonkin sortin vauvakirjaa lukisi, kun selaat epikriisejä taaksepäin. "ai niin, tässähän lapsella oli vielä astma" "ai niin, tuolloin meni niska spasmiin, kun tuli tarpeeksi raju myoklonia", "hei, tämän sairaalakeikan mä muistan. Karjaisin yöllä ipanalle, että voisitko pliiiiiis olla hetken hiljaa. tajutakseni hetkeä myöhemmin, että hoitajavat voivat salakavalasti kuunnella kansilasta käsin mitä potilashuoneissa tapahtuu". Ihan huvikseen noita hieman erilaisia "vauvakirjoja" ei tule luettua, mutta jos/kun olosuhteiden pakosta niin on välillä tehtävä (koska joku lippulappu on hukassa), sitä huomaa miten mieli osaa olla armollinen. Kuinka paljon matkan varrella tulee unohdettuakaan asioita. Ja miten tietyt tilanteet, ja niiden aiheuttamat olot, hyvässä ja pahassa, tuskin unohtuvat koskaan.

Sinä kesänä kun Edward oli reilut kaksi vuotta,  hän meni ns totaalisen epäkuntoon. Lastenlinnan epilepsiaosaston ollessa kesäsulussa (tietenkin). Hänellä oli niin paljon kohtauksia ,että hän ei pystynyt istumaan potalla. (tämän muistan hämärästi). Me kävimme päivystävän neurologin luona, koska hänen toinen jalkansa ei enää toiminut ihan moitteettomasti (tämänkin muistan hämärästi). Muistan hämärästi, miten 1.8. epilepsiaosaston avauduttua soitin puolihysteerisen puhelun osastolle; meidän elämästä ei tule mitään. Muistan miten lääkäri soitti heti takaisin, ja ilmoitti, että tulkaa osastolle heti. Miten osastolla sanottiin, että Edwardin pitäisi maata vain sängyssä, jotta saadaan videolle hänen kohtauksia. Ja vartin kuluttua tultiin sanomaan, että "kiitos, riitti. Meillä on tarpeeksi materiaalia. Noita kohtauksiahan on kokoajan". Tämän kaiken muistan siis jotenkuten.

Mutta elävästi, kuin eilen, muistan sen yhden heinäkuisen aamun, kun Edward makasi sohvalla. Ja olimme antaneet miehen kanssa hänelle ensimmäisen ensiapulääkkeen. Joka ei auttanut. Perään olimme antaneet toisen lääkkeen. Joka auttoi. Edward nukkui. Topo, oli aamupäivän päiväunilla. Ja me istuimme miehen kanssa pihalla, kahvikupit kädessä. Oli todella kuuma päivä, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Täydellinen kesäpäivä. Mutta me istuimme enimmäkseen hiljaa. Niin lýötyinä, että hyvä kun pystyimme hengittämään. Huokaillen vain välillä "tätäkö tämä elämä on", "eihän tämä voi olla totta". Muistan miten poikien herättyä pakkasimme pojat tulparattaisiin, ja kävelimme kauppaan parin kilometrin päähän. Askel oli niin painava, että kyseinen kauppamatka ei ole ikinä tuntunut yhtä raskaalta. Muistan ikuisesti sen epätoivon, ja raastavan huolen tunteen siinä yhden ylämäen yläpäässä. Se tuntui koko kropassa. Se salpasi melkein hengityksen. En usko, että se tunne syöpyy ikinä muististani. Ja sydämestäni.

Muistan hämärästi, miten Topo, hänen ollessaan vajaa puolitoista vuotias, viedään lastenlääkärin lähetteellä Jorviin, ensiapuun. Koska Topo vain huutaa. Siellä Topolle annetaan varmuuden vuoksi lisää kipulääkettä. Kiertävä labra käy ottamassa verikokeita. Ja ihmettelee ääneen sitä, miksei pieni poika reagoi ollenkaan siihen, että häntä pistetään. Muistan hämärästi, että hoitajat tulevat luokseni, ja ilmoittavat pitävänsä huolta Toposta. Koska lääkäri haluaa puhua minun kanssani rauhassa. Menen lääkärin huoneeseen. Hän näyttää vakavalta, ja alkaa puhua "Olemme katsoneet parhaaksi konsultoida päivystävää neurologia. Olen todella pahoillani, mutta mitä luultavimmin Topon vointi johtuu epilepsiakohtauksesta. Olemme saaneet ohjeet antaa hänelle suonensisäisesti ativan-nimistä ensiapulääkettä, hän saa lääkkeen nyt heti". Kaikki tämä on rekisteröity jonnekin aivojen osaan. Mutta selkeästi, kuin eilen, muistan sen tunteen, kun Topo lääkkeen saatuaan lopettaa itkun. Itkun joka on kestänyt lähes tauotta puolitoista vuorokautta. Avaa silmät. Jotka ovat olleet enimmäkseen kiinni lähes puolitoista vuorokautta. Ja hymyilee. En ikinä unohda sitä helpotuksen tunnetta; nyt tuon pienen aarteen on taas hyvä olla. Pystyin taas hengittämään kunnolla. Ja tiesin, että kyllä tämä tästä. Tavalla tai toisella.

On paljon tunteita, hetkiä, tai oikeastaan tunnehetkiä, joita en unohda ikinä. Hyvässä, enkä pahassa. Mutta; muisti on myös armollinen.

Autossa mies yhtäkkiä alkaa pohtia ääneen, että "onko Edward ollut muuten yötä sairaalassa". Luulen kysymyksen koskevan aihetta : onko Edward ollut yksin yötä sairaalassa. Ja vastaan; on, etkö muista, menin aina aamuisin kasiksi osastolle. Mies toistaa kysymyksen "niin, siis Edward on ollut yötä sairalaassa?". No on ollut juu. Jokusenkymmentä yötä sairaalassa. Itse en enää muista kuinka usein. Mutta muistan hämärästi, että aika usein sain puhelun töihin osastolääkäriltä, joka kehotti pakkaamaan kimpsut, ja kampsut ja olemaan osastolla viimeistään klo 16. Muistini siis toimii ainakin tietyissä asioissa yhä jotakuinkin paremmin, kuin miehen.

Muistan hämärästi sen, miten Edwardin voinnin ollessaan huonoimmillaan, nukuimme puolen tunnin pätkissä. Muistan hämärästi, että soitin kerran aamulla, kello 8.05, äidilleni, itkien, että en jaksa mennä töihin. Ja kerran join ennen kello yhdeksää kaksi energiajuomaa, ja kolme kuppia kahvia siihen jäätävän väsymykseen. Tuon erittäin terveydelle armollisen tankkauksen jälkeen ei meinannut työskentelystä tulla mitään; kiitos "lievästi" tärisevien käsieni.

Muistan hämärästi, että pojat ovat kaikki olleet video-eeg:ssä. Ja että ne päivät ovat loputtoman pitkiä. Ja ärsyttäviä. Mutta ei mitään havaintoa kuinka monta kertaa per naamari.

Laatikon uumenista löytyy  "lentolupakirjojamme" (tunnetaan myös nimellä medical certificate.) vuosimallia 2009, joissa lukee, että Edwardilla on ollut myös toonis-kloonisia epilepsiakohtauksia. Mieleeni tulee vain sana "ai", kysymysmerkillä höystettynä. En nimittäin muista. Vertaistukipalstalla kysytään käyttökokemuksia tietystä epilepsialääkkeestä. Hihkaisen "joo, on tuttu". En nyt vaan muista, että kuka (tai ketkä) lapsukaisista sitä veti. Missä vaiheessa. Ja miksi se lopetettiin. Mutta tuttu on, joo. En muista edes tarkkaan minä vuonna, ja mihin vuodenaikaan kerrottiin,  että Topolla on kehitysvamma. Se ei ollut yllätys siinä vaiheessa. Asia oli jo täysin selvää pässinlihaa.

Mutta:

Muistan elävästi, kuin eilen, miten Edward 1v8kk iässä, tuolloisen kotimme pihalla, kietoo kätensä polvieni ympärille. Ja katsoo minua niin onnellisena, kuin vain pieni mies voi katsoa. Me olemme lähdössä viettämään kahdenkeskistä iltapäivää. Äiti-lapsi laatuaikaa. Ihan kaksin. Mies, ja pieni kiljuva nyytti, joka nykyään kulkee myös nimellä Topo, viettävät keskenään laatuaikaa.  Muistan yhä sen tunteen, kun Edward katsoo minua. Se on kuin sanoisi "äiti" ääni rakkautta tulvien.

Muistan elävästi, miten Topo kävelee vanhempieni ulko-ovesta sisälle. Haparoivin askelin. Mutta kävelee. Itse. Niin onnellisen näköisenä. Muistan isäni ilmeen, kun hän Topon nähtyään huudahtaa iloisesti "mikäs pieni teletappi sieltä kävelee ihan omin jaloin sisälle". Topolla oli oranssi toppapuku päällä. Hän näytti pieneltä, söpöltä, itse omin jaloin kävelevältä teletapilta. Muistan sen sydäntä pakahduttavan ylpeyden. Ja onnen. Pitkien, viikkojen harjoitusten jälkeen, Topo 1v7kk iässä kävele itse. Pieni, täydellinen teletappi.

Muistan, miten ostoskeskuksessa työnnän vaunuja. Niissä makoilee kolmen viikon ikäinen nyytti, joka tottelee lempinimeä Sampu. Kuljen takuulla nenä pystyssä, olen niin ylpeä, kuin joku vain olla voi. Ja helpottuneen onnellinen. Mietin, että "Tässä mä työntelen mun vauvaa vaunuissa". Me teimme sen, uskalsimme toivoa vielä yhtä lasta. Ja saimme sen. Ja vauva on täydellinen. Ja joka ainoan hermostuttavan, pelottavan, ja oksettavan raskausajan hetken arvoinen. Mennen tullen.

Nuo muistot onneksi ovat niitä, jotka kantavat päivästä, viikosta, ja kuukaudesta toiseen. Onnelliset muistot. Ne synkät ehkä pitävät maanpinnalla, ja tuovat arkeen ripauksen realismia, silloin kun meinaa jalat irrota maan pinnalta. Ja ne ovat niitä hetkiä, jotka tekevät onnellisista hetkistä vieläkin onnellisemmat. Tieto siitä, miltä tuntuu olla melkein pohjalla.

Ja niitä muistoja tehdään onneksi joka päivä uusia. Hyvässä, ja pahassa. Ja välillä armollisesti unohdetaan muuttunut terapia-aika, tai lapsen uintikeikka koulussa. Elämää...

 

kuva muiston laatikoihin; ei suinkaan Sampun ensimmäinen jätski, mutta kyllä ensimmäinen jätskipuikko. Jota piti purasta myös siitä tikkupäästä.

Topon Touhuja Osa Yks (ja aidan alituksia osa loputon)

luultavasti voisin tässä rinnalla ihan kevyesti pitää "siitä mistä aita on matalin äiti"-blogia. Niin reippaasti välillä alitetaan rimaa, ja vedetään mutkia suoriksi sekalaisen seurakunnan kanssa. Enkä puhu vain mikro- ,ja einesruoasta. Ja siitä, että satunnaisesti pyykit ovat märkinä koneessa vuorokauden verran siitä, kuin masiina on ilmoittanut tehneensä pesuhommat. Tai että en muista katsoa säätiedotuksia, ja lapset ovat vähän liian reilusti lämpötilaan nähden puettuja; niin kotona, koulussa, kuin dagiksessakin. Tai siitä, että trio ei todellakaan odota joka ilta iltasatua. Tai joka päivä askartelutuokiota… Puhun ihan arkisista "joka käänteessä" jutuista. Tässä todiste numero yksi;

Pääsiäisen aikoina tuvassa oli taudit podettu siinä määrin, että loputtomilta tuntuvien, ja liian monen sairastupapäivän jälkeen koko perhe pääsi yhdessä liikenteeseen. Tuota liikenteessä oloa harjoitettiinkin suht aktiivisesti koko pyhien ajan. Mahtavat kelit kannustivat päiväretkille sinne sun tänne. Ja planeetat sattuivat olemaan poppoollemme suotuisassa asennossa; Topoa ei ylimääräisharmittanut ollenkaan. Vaikka (miestä lainatakseni) Topon kompassi oli välillä sekaisin, (eli Topo ei osannut hahmottaa minne karavaani on tällä kertaa kulkemassa) vältyttiin suuremmilta draamakohtauksilta.

Yksi pääsiäisen päiväretkistä suuntautui tivoliin. Kyllä vain. Paikassa tuli todettua (tottakai), että ne rattaat olisi voinut ottaa mukaan. Koska Sampua ei paikka ns hotsittanut. Enemmänkin itketytti, ja jähmetytti,  toisin sanoen; omin pikkujaloin liikkuminen lopetettiin hetkellisesti lähestulkoon kokonaan. Ja Sampusta tuli sylikissa.

Ensimmäinen tilanne "Topon touhuja" tuli vastaan 30 sekunnin tivolissa oleilun jälkeen. Poika oli nimittäin päättänyt, että hän haluaa NYT JUST paikan isoimpaan pomppulinna-liukumäki-zydeemiin. Zydeemiin oli jono. Ja meillä ei ollut lippuja. Kaksi asiaa, jotka eivät menneet läpi Topon informaation vastaanottokeskukseen, vaikka asiaa yritettiin selittää niin maan perusteellisesti. Selitysten päätyen kovaääniseen "me ei nyt kuule Topo mennä tonne. Piste. Huuda vaikka kuinka paljon"-ärähdykseen toisen vanhemman suusta. Miehen tokaisuun "olipa mahtava idea tulla tänne". Ja vanhempien ajatustenvaihtoon aiheesta "pitikö oikeasti jättää ne rattaat kotiin". Tässä vaiheessa nimittäin Topokin löi ns liinat pohjaan, ja päätti, että hän ei siltä zydeemiltä hievahda minnekään. Ja Edward alkoi hyvin narisevalla äänellä selittää, kuinka hän on vilustunut. Ja hän EI halua olla huvipuistossa. Hän haluaa Angry Birds puistoon. Sampu-sylikissan säestäessä toisen vanhemman sylistä "mennään änri pii puuppoon". Jotenkuten seurue saatiin kokonaisuudessan liikuteltua lipunmyyntipisteelle. Ja ostettua muutama kappale masiinalippuja. Edwardin samalla bongatessa vuoristoradan. Ennenkuin kissaa kerittiin sanoa, sekalainen seurue näytti miinus kahta tyyppiä; Edwardin, ja miehen kirmatessa kohden vuoristorataa.

Ei kuin takaisin zydeemille. Sampu sylissä, ja hieman innostuksesta kierroksilla käyvä Topo käsipuolessa. Topon tajutessa, että matka vie takaisin kohti zydeemiä, jalatkin alkoivat toimia. No: sillä zydeemillä oli tietenkin hemmetinmoinen jono. Ei kun Topoa käsipuolesta kiinni, ja metsästämään toista pomppulinnan näköistä vekotinta. Topoa ei taas kävelyttänyt yhtään. Ja huudatutti senkin edestä.  Luojan lykky toinen pomppulinna,(mallia pienempi) löytyi suht helpon suunnistustaipaleen jälkeen. Mini-zydeemi jopa kelpasi Topolle, paremman puutteessa. Eli poika pomppimaan. Tässä kohden mentiin jo reippaasti aidan matalimman kohdan yli: Topo oli pari päivää aikaisemmin saanut isovanhemmiltaan tuliaisiksi tennispallon kokoisen pehmeän pallon. Pomppulinnaan sellaisia ei saa viedä. Mutta kun kukaan ei huomannut; annoin palaa. Menkööt pallonsa kanssa. Kun se on siis pehmeäkin. Ja oikeasti; nyt ei jaksaisi ylimääräistä huutokonserttia. Siellä siis Topo iloisesti pomppi, pallo tukevasti käpälässä.

Aidanalitus numero kaksi tuli eteemme muutamaa minuuttia myöhemmin; Raahasimme uudemman kerran luumme sen ison zydeemin luokse. Olimme todellisen pikapalaverin jälkeen todenneet miehen kanssa, että koska a) Topo viihtyy tivolissa b) on vempain jonne hän tosissaan haluaa päästä = isoon zydeemiin on mentävä ennen kotiutumista. Siinä ei nyt auta itku markkinoilla, tai tivolissa. Luultavasti zydeemillä olisi jono, joten kannattaisi hengitellä varastoon rauhallisesti sisään monen monta kertaa. Ja ajatella zenmäisiä, iloa, ja hartautta ajatuksiin tuovia juttuja. Ja jollain tapaa ns psyykata itsensä tilanteen ulkpuolelle. Valmistautua operaation "Topo jonottaa".

Zydeemillä oli tietenkin taas jono… Topo olisi painellut suoraan zydeemin oviaukosta sisään, ja ärähti ensimmäiset ärähdykset siinä vaiheessa, kun homma ei ottanut tuulta alleen. Kun sinne ei suinpäin rynnätykkään sisään. Äkkiä kengät pois poikalapsen jaloista, tyrkkäämään Topo siihen jononnäköiseen lapsiryhmittymään. Koska jono oli hyvin epämääräisen näköinen, ja Topoa ärsytti koko jonotuspuuha, saattaa olla, että hän ihan vain vahingossa onnistui ohittamaan pari lasta… Kun yksikään vanhempi ei katsonut meitä syyttävällä silmällä, annoimme Topon jäädä jonoon siihen kohti, mihin siinä sattui asettautumaan. Ehkä mahdollisesti ihan vain paria lasta etuillen.

Ja tässä vain kierrokset kovenivat…

Liian pitkän kaksi minuuttisen, ja Topon paikallaan polkemisen, sekä yleisen ärsytyskäninän jälkeen tuli Topon vuoro päästä zydeemiin. Topohan lähti kuin ammus. Hetkellisesti maassa rauha. Mies ehdotteli jotain sen tyylistä, että allekirjoittanut lähtisi Edwardin kanssa vuoristorata-ajelulle. Allekirjoittanut hyväksyi idean ilman vastalauseita. Kunnes lähtöaikeet keskeytti tivolin työntekijä isoon ääneen "kenenkäs lapsi tämä on" esitetty kysymys. Topon huutaessa hänen käsipuolessaan. Miehen kanssa mutisimme jotain "meidän"-suuntaista, ja saimme tietoiskun siitä, miten pomppulinnaan ei viedä tavaroita. Sekä paluupostina Topon pehmopallon. Se pallo taas! Kumma kyllä Topon maailma ei järkkynyt peruuttamattomasti pallon evakuoinnin myötä, vaan päästyään tivolityöntekijän otteesta irti, lähti jälleen, kuin ammus, tekemään lähempää tuttavuutta zydeemin kanssa. Mutisimme miehen kanssa liian kovaan ääneen toisillemme "peitelauseita" kuten "ai kato, en edes huomannut että sillä oli pallo mukanaan, kun se meni tonne". Vaikka kumpikin tiesimme tasan tarkkaan, että nyt oli taas menty matalta kohdalta yli. Ja vedetty mutkat suoraksi. Olisi ollut suoranainen ihmetys, jos palloa ei olisi Topon tassussa ollut. Emme vain jaksaneet ylimääräistä huutoshowta, jonka pallon takavarikointi ennen zydeemiin pääsyä olisi aiheuttanut.

Pallonpalautuksen jälkeen kävimme Edwardin kanssa sillä juna-ajelulla. Oli hauskaa! Jonka jälkeen raahasimme luumme miehen, sylikissa-Sampun, ja zydeemin luokse. Vaan eipä näkynyt Topoa missään. Ristikuulustelu miehelle "katsoitko kokoajan, joka sekunti, herkeämättä zydeemiä kohden. Eihän mitenkään ole mahdollista, että Topo olisi tullut zydeemistä ulos huomaamatta. Millon sä olet nähnyt sen viimeeksi???????". Miehen antaessa tuskastuneen-ärsyyntyneenä vastauksia: "en katsonut joka sekunti sinne suuntaan; näytin Sampulle, miten äiti ja veli menevät vuoristoradalla. En tiedä milloin näin sen viimeksi, eihän tonne edes näe kunnolla. Ja hei; eikai se nyt ole mihinkään lähtenyt. Sen kengätkin on tässä." Jonka perään toteamus; "Tuskinpa Topo kenkiään kaipailisi". Seuraavaksi oli listalla zydeemin tarkempaa tutkintaa; siellä on yksi tunneli. Lapsemme liene piilossa siellä.  Koska Topo rakastaa tunneleita. Leikkipuistojen kiipeilyvempaimissa muiden juoksennelessa, ja kiipeillessä; Topo istuu tunneleissa. Rauhoituimme. Siellä tunnelissa se on. Mitä luultavimmin.

Hetkellinen mietintätuokio; pitäisikö meidän kysyä tivolityöntekijältä, saako jompikumpi vanhemmista käydä hakemassa potentiaalisesti tunnelissa piileskelevän lapsensa pois zydeemistä? Toteamus; no, kyllä se sieltä itsekseenkin tulee. Joskus. Jossain vaiheessa.

Pari minuuttia myöhemmin tivolityöntekijä ilmoitti, että lapsien on poistuttava zydeemistä. Jotta uusi lapsikatras pääsee sinne peuhaamaan. Zydeemi tyhjeni pikkutyypeistä. Mutta sekalainen seureemme näytti yhä miinus yhtä. Mies alkoi tehdä siirtoliikkeitä kohti tivolin muita laitteita; onko se Topo oikeasti ns ottanut ritolat sillä aikaa kun mies on selkänsä kääntynyt? Allekirjoittanut pääsi taas hurskastelemaan antaen ohjeita siitä, miten "ikinä noita tyyppejä ei saa jättää vahtimatta". Tietäen, että tässä nyt pata kattilaa soimaa, ja isolla hanskalla.

Onneksi samassa hetkessä kuului tivolityöntekijän kovaääninen huomautus "täältä löytyi vielä yksi eksynyt lammas." Jatkaen " Kyllä noi lapset löytää kaiken maailman piiloja." Työntäen samalla sitä seurakunnan miinus yhtä lammasta zydeemistä ulos. Todeten perään "siis tääkin löytyi tuolta pienestä tunnelinpätkästä." Niin… se aita, ja mutkat suoraksi, älä tee sitä, minkä joku muu voi tehdä puolestasi. Ja niin edelleen. Ja loppuun toteamus; niin, kyllähän se sieltä ulos tuli. Ihan turhaan meistä jompikumpi olisi lähtenyt sinne zydeemiin hikipäässä jumppaamaan. Parempi antaa Topon touhuta rauhassa.

Autossa kävimme miehen kanssa keskustelua "kannattiko vai ei". Siis päivän tivolikeikka. Päätyen kaksi-nolla ratkaisuun; kannatti. Jokaisella oli kivaa. Välillä oli haasteellista, mutta kaikilla oli kivaa jossain vaiheessa. Eritoten Topolla.

Illalla tuli mieleen, että mitä jos Topo olisi ottanut ritolat? Uudessa paikassa on vaikea ennakoida minne Topo olisi lähtenyt touhuilemaan. Mistä sitä kadonnutta lammasta olisi tajunnut etsiä? Milloin joku ulkopuolisista olisi tajunnut, että Topo ei ole ihan kuin muut? Sitä kun ei tyyppiä katsomalla voi päätellä. Ainakaan ihan heti ens alkuun. Ja tulipa mieleen, että sitä joku aika sitten tilattua taaperokylttiä ehkä oikeasti kannattaisi tällaisissa paikoissa kantaa mukana. Ja että olisi taas kiva jos olisi olemassa se jonkinmallinen "epäkunnossa"-kyltti. Jotta muutkin ympärilläolijat, kanssapomppijat, jonotuskaverit, no; kaikki, tajuaisivat, että Topo osaa kyllä touhuta. Mutta ei ehkä ole touhuissaan ihan kuin me muut.

 Topo pomppii… Ja ehkä yhdessä kuvassa saattaa mahdollisesti vilahtaa se pallo…

(noudattamassa "älä tee sitä, minkä joku muu voi tehdä puolestasi" oppia)

hyviä suklaa-kulinaristien vuoden kohokohtaa!

... Sitä on nimittäin odotettu täällä. Edward on puhunut x-kertaa (x tarkoittaen tässä yhtälössä noin viittäkymmentä) päivässä, viimeisen kolmen viikon ajan, tauotta, joka päivä, joka käänteessä lähestyvästä suklaa-kulinaristien vuoden kohokohdasta. Eli siis pääsiäisestä. Ja jotta tämä kulinaristien juhlapyhä pääsisi vielä ihan uusiin ulottuvuuksiin, äidin syntymäpäivät sattuvat pyhien ajalle. Joten suklaamunayhtälöön voidaan ynnätä vielä yhtälö; suklaakakku. Täydellistä!

Joskin Edwardin suurin hurmos koki päivänä menneenä pienen kolauksen; Topon&Sampun tauti kellisti esikoisemmekin sohvanpohjalle. (tuossa vaiheessa Edward oli vielä tuosta tautiasiasta äärimmäisen onnellinen; sai jäädä päiväksi koulusta kotiin) Äiti-ihminen yritti kerätä äitipisteitä leipomalla omin kätösin pizzaa. Luulisi, että lisänä olisi tullut vielä muutama "palohäytin EI uunia avattaessa mennyt päälle"-lisäpiste (toisin kuin operaation pannukakku kanssa...). Mutta tuota ihmettä ei tainnut perheen nuoremmista herroista yksikään huomata. Ja se pizza; ei kelvannut porukan vanhimpia lukuun ottamatta kenellekään.  Edward teki yrityksen vaappua ruokapöydän ääreen. Todetakseen minuutin pystyasennossa olemisen jälkeen "en voi syödä, päähän sattuu" sydäntä särkevän itkun saattelemana. Joten ei kun takaisin sohvalle makaamaan. Erikoisluvalla pizzalautanen kainaloon, jos vaaka-asennossa ruokailu onnistuisi paremmin, kuin pystyasennossa. Topon&Sampun mielestä ruoanlaitto-operaatio kesti aivan liian pitkään, ja he pizzojen ollessa uunissa yrittivät ensin karjumalla nopeuttaa valmistumisoperaatiota. Jonka jälkeen totesivat homman mahdottomaksi, ja tyytyivät ruokailemaan eilispäivän ylijäämät. Ja häipymään omille teilleen sen jälkeen. Äitipisteiden kohotusyritys hyvä; onnistumistaso välillä heikohko-tyydyttävä. Noh; aina ei voi voittaa. Ja sitä rataa...

Sen verran Edward kuitenkin onnistui keräämään voimia päivänmittaan, että jaksoi raahautua miehen kanssa suklaamunaostoksille. Luultavasti hän olisi kyennyt suoritukseen, vaikka olisi lähtenyt käsi, tai jalka irti. Sen verran tuota keikkaa oli odotettu. Ja keikan jälkeen suklaamunapuheet ovat selkeästi vähentyneet; hommaa ei tarvitse enää varmistella. Munat ovat olemassa. Kotona. Jossain. Piilossa.

Ai niin; äidin urahuolet ovat mennyttä. Edward nimittäin tässä päivänä erään suklaamuna- ja suklaakakunleipomis-puheiden lomassa totesi, jotta "minusta tulee äiti isona kokki. Ja sinä saat tulla minun ravintolaan töihin". Tämän ahaa-elämyksen jälkeen Edward on vaatinut saada osallistua jokaiseen ruoanlaitto-operaatioon. Koska "minusta tulee kokki". Kyllä se vaan passaa. Niin pitkään, kun Edward ei yrittäisi joka vaiheessa soveltaa reseptiohjeita, tyyliin "kyllä jauhelihakastike tarvitsee puoli pussia kanelia sekaansa"

Pyhiä siis hyvä lähteä viettämään suklaa-, ja ura-asiat hoidossa. Ja kerrankin pääsiäisruohot omin pikku kätösin viljeltyinä, ja kasvatettuina.

Niin, ja se että miksi pääsiäistä oikeasti vietetään; ehkä aloitamme sen tarinan kertomisen joskus ensi vuonna. Tai seuraavana. Kun olemme henkisesti varautuneet kiljardiin kysymykseen siitä, kuka on Jeesus (tähän väliin voinen kertoa, että Edward on yhä hyvin pettynyt, että ei tavannut ollenkaan Tapiota. Kun kerroin kuluneella viikolla, että menemme Tapiolaan lääkäriasemalle). Miten taivaassa voi asua. Kuka siirsi kiven. Miten siirsi kiven. Ja miten ne suklaamunat liittyvät tarinaan.

 Niin; Miten ne muuten liittyvät?

päivän asu, ja muita tärkeitä huomioita

Blogimaailma on täynnä ihania kuvia freesheistä mammoista, jotka pilttiensä kanssa poseeraavat auringonpaisteessa uusissa tennareissa, merkkilaukku olalla, huulipunaa huulissa, mageat arskat silmillä, ja hipit vaatteet päällä.

Itse tein tänään ryhtiliikkeen, ja neljän päivän jälkeen vaihdoin vihreät yogapantsit (tai mitkä lie) ruskeisiin. Ja totesin samalla, että eilinen riemu siitä, että 30 päivän vatsa-kyykkyhaaste olisi kiinteyttänyt alatorsoa oli ennenaikaista; kyse oli lähinnä siitä, että ne pöksyt venyvät ahkerassa käytössä. Mikä pettymys! No onneksi projektia on vielä reilu kymmenen päivää jäljellä. Ja ehkä sen jälkeen olen lähestulkoon bikinimissi kunnossa?

Olen kuitenkin skarpannut, ja vaihtanut joka päivälle puhtaan virittyneen t-paidan päälle. Muistan hämärästi tässä väsymys-jumppahousukoomassa, että olen kuluneen viikon sisään pukeutunut farkkuihin, ja villapaitaan. Niinkin tärkeää hommaa, kuin lekurireissua varten. Sen villapaidan päälle Sampu oksensi, kun Topon tauti siirtyi potilaasta Topo, potilaaseen Sampu. Heitin muuten sen villapaidan surutta pesukoneeseen muun pestävän puklupyykin seassa, vielä en ole uskaltanut tehdä tarkempaa tuttavuutta pestyn villapaidan kanssa. Mutta epäilen vahvasti, että vaatekaappini villapaitavarasto näyttää miinus yhtä. Ja uskon entistä vahvemmin pesumerkintöihin; joissa vihjaistaan, että villavaatteet eivät kestä 60 asteen pesua.

Aamulla tein huomion, että projektini "pese hiukset vain joka toinen päivä" on kyllä ottanut tuulta alleen. Tukka oli sen näköinen, että sitä ei olisi tarvinnut pestä tänään. Mutta kun nyt skarppasin, ja otin kaapista puhtaat pöksyt, niin pitihän niiden seuraksi saada puhdas tukka. Hyvä minä!

Aurinkolasit voisi laittaa päähän ihan siitä syystä, että en pelästy omaa kuvaa, jos satun vilkaisemaan peiliin. llmeisesti muutaman vuorokauden 24/7 palveluksessa oleminen pikkupotilaille verottaa äiti-ihmistä siinä määrin, että tätä katastrofia ei enää valokynillä meikata piiloon. Ja harmi, ettei talosta löydy edes ensimmäistäkään vappunaamaria.

Huulipuna… joo; se varmasti toisi kivaa kontrastia muuten harmaille kasvoille. Olisi niinkuin kiintokohde tässä rusehtavan-harmahtavassa massassa. Ja eikö harmaa, ja punainen sovi aika hyvin yhteen? Joulunvärit; kyllähän tässä on ihan joulufiilikset. Miettii mitä mukavaa paketista "ensi yö" avautuukaan.

Niin ne yöt… Jokunen yö sitten arvoimme yöllä, että pitääkö Topoa lähteä viemään ensiapuun, NYT HETI. Raasu oli kuumeesta pökkyrässä, paikat hytkyivät ja nytkyivät ilman pienintäkään taukoa. Ja hengitys oli konitohtorin (tai kotitohtorin) sanoin kuvattuna; omituista. Topo viereen, kuumelääkettä lisää naamariin, ja potilaan paijailua. Jossain vaiheessa uni voitti. Äidillä siis. Siinä vaiheessa Topo suoritti ihmeheräämisen kuumekoomastaan. Nanosekunnissa ponkaisi pystyyn, paineli uinuvien veljiensä huoneeseen, läväytti valot päälle, ja telkkarin volumelle täysi. Hienoa oma-aloitteisuutta. Tuossa vaiheessa kello oli arviolta nollaneljä. Aloimme nukkua uudestaan arviolta nollakuusi.

Seuraava yö meni vähän rauhallisemmin. Topo ainoastaan tyytyi yskimään 85% yöstä, ja Sampu karjumaan vain kerran. Huokaisimme helpotuksesta; helpotusta näköpiirissä. Mutta ah kuinka osasimme ollakaan väärässä.

Seuraavaa yötä seuraava yö; Topo yskii. Ja on tulikuuma. Lääkkeiden, ja juomien tarjoilu. Takaisin sänkyyn. Unimasa alkaa jo olla matkalla kohti äiti-ihmistä, kunnes viereisestä huoneesta kuuluu rääkäisy. Sampu. Sampu kömpii viereen. Koni/kotitohtorin huomio: poika on kuuma, ja hengittää omituisesti. Varttia myöhemmin; kahden litran puklu. Petivaatteet koneeseen (ja se villapaita), poika pesulle, takaisin sänkyyn. Loppuyö meni luultavasti jotenkuten. En muista tarkalleen.

Kerkesin aamulla hihkaista, että ei ainakaan voi pahempaa seurata. No eipä… Topo alkoi alkuillasta osoittaa tervehtymisen merkkejä. Hyppien telkkarin edessä non-stoppina. Siinä samassa Sampu vajosi siihen kuumekoomaan. Ja makasi sängyllä pari tuntia aivan kanttu vei. Mietimme miehen kanssa, että onko ihan ookoo, jos lapsi kuumeessa ns käy hitaalla. Koni/kotitohtorit päätyivät siihen, että luultavasti. Perään sairas helpotuksen huokaus; jos se on noin poikki, niin ainakin se nukkuu yöllä. Niinhän sitä luulisi. Kellon lyötyä 21.30 Sampulle iski "joku vaiva" (lainatakseni koni/kotitohtoria); ja se vaiva herätti hänet kirkumaan kolmen viiva viiden minuutin välein. Ja tuntitolkulla. Haettiin kuumelääkettä, ja kipulääkettä. Ei auta. Haettiin epilepsialääkettä; auttoi jossain määrin. Loppuyö herättiin kirkumaan vain puolen tunnin välein. Ne väliajat nukuttiin jotenkuten. Äidin päällä.

Mutta hei; ainakin lasten kaapista löytyy paljon söpöjä päivänasuja, joita voi pukea toipilaillekin. Ja sairastaville. Kivempi niitä on katsella, kuin virittyneitä yöpukuja. Lapsiraasut vain saavat yhä katsella sitä jumppahousu-harmaanaama-silmäpussi-virittynyt-t-paita äitiään. Mutta väliäkö sen, jos mehutarjoilu pelaa, ja äidin päällä saa nukkua, kun vaan siltä tuntuu. Ja kai tää tilanne tästä tasaantuu? Joskus… Ja eikö pääsiäisen hujakoilla itseasiassa olekin jotain piinaviikkoja?

Sampun päivän asu: mehu + loputon määrä tipoille immuunia silmärähmää.

aikajanoja

Topon ollessa vuoden, ja saadessaan pitkittyneen kuumekouristuksen ilmaisin huoleni lääkärille siitä, että mielestäni hänellä ei ole kaikki ihan ookoo. Lääkäri kirjoitti erikseen epikriisiin, miten Topo on: normaali, normaalisti kehittynyt suloinen pieni poika. Kuusi vuotta myöhemmin saamme kirjeen Topon tulevasta koulupaikasta. Siinä mainitaan mm, että kyseinen koulu on vaikeimmin kehitysvammaisille oppilaille.

Mitä tässä välissä tapahtui? No hitsi vie; ilmeisesti ei juurikaan mitään. Arvioiden kertoessa Topon kehityksen olevan noin yksi-kaksi vuotiaan tasolla. Jossain vaiheessa suurisilmäisen kullanmurumme kehitys vain kertakaikkiaan jäi junnaamaan paikoilleen. Jossain vaiheessa emme enää odottaneet, että Topo kahden kuukauden kuluttua osaisi puhua. Odotimme, että Topo kahden vuoden kuluttua osaisi puhua. Ja nyt odotamme, että hän ehkä joskus, jos kaikki menee tosi hyvin, osaa puhuen kertoa asiansa. Se joskus voi olla yhä kahden vuoden kuluttua. Tai vaikka kahdeksan vuoden kuluttua. Emme enää odota, että kesällä Topo pääsee eroon vaipoista. Kun siskoni toteaa, miten elämämme helpottuisi, jos Topo oppisi vessa-asiat, totean takaisin "Topo oppii kun oppii. Jos oppii"

Aikajanoista on luovuttu, näiden asioiden suhteen. Mutta aikajanat ovat yhä olemassa.

Kuusi vuotta sitten, jos lääkäri olisi kertonut minulle epäilevänsä, että suurisilmäinen kullanmuruni on kouluiässä vaikeasti kehitysvammainen, olisin ihan takuuvarmasti saanut paniikkikohtauksen. Ja lopettanut hengittämästä. Ja itkenyt hysteerisenä. Varmasti lääkärin huoneesta ulos mennessä vähän potkinut seiniä, ja mahdollisesti paiskonut ovia. Ja jos mies olisi yrittänyt sanoa jotain, olisin karjunut "ole hiljaa". Aamulla noussut ylös, ja saanut itkupotkuraivarit, ja karjunut maailmalle "miksi helvetissä meille kävi näin". Jonka jälkeen olisin paiskonut tyynyjä (ei nyt kotona viitsi rikkoa mitään), ja itkenyt lisää. Ja ehkä vähän paiskonut ovia. Siis siinä määrin, ettei nyt ovenkarmit tule alas.

Nyt luen tuon "tuomion", mietin hetken, että miten tässä kävin. Ja totean perään, että ainakin Topo pääsi siihen kouluun, mihin toivoimmekin hänen pääsevän. Topon tyttöystävän äiti, hyvä ystäväni kirjoittaa viestin "Moi, saitteko koulupäätöksen? Meille tuli --- koulu. "Vaikeimmin kehitysvammaiset oppilaat". Vastaan: "Juup, sama. Ja samalla mieltäylentävällä lausahduksella höystettynä ;)". Kaksi päivää myöhemmin ystäväni laittaa viestiä "mahtavaa, että pariskunta saa jatkaa samassa paikassa" (pariskunnan ollessa tällä hetkellä dagiskamuja). Kuittaan, että niin onkin. Asia käsitelty. Ei itkupotkuraivareita, paniikkikohtauksia, ovien paiskomisia, karjumisia, ja hervotonta itkemistä. Ei edes yhtä pientä kyyneltä.

Toivo ei ole kuollut. Toiveiden kohteet vain ovat aikajanan pidentyessä muuttuneet. Puheesta, ja vessa-asioista siihen, että Topon olisi hyvä olla. Joulukuussa Topon hoitava lääkäri sanoi kauniisti "Mitä me nyt tehdään, että saadaan äidin särkynyt sydän korjattua". Ja totesi perään "sairaus on jättänyt jälkensä Topoon, sille ei voi mitään. Mutta jos me löydämme Topolle sopivan lääkityksen, hän voi elää hyvän elämän". Aikajanalla on tällä hetkellä toivomus siitä oikean lääkityksen löytymisestä, ja hyvästä elämästä. Välillä näemme pitkiä pätkiä siitä, mitä se voisi olla. Kun Topo katsoo silmiin, hymyilee, kömpii syliin. Sanoo ääni täynnä rakkautta "äiti", ja "isi". Kun hän ilmoittaa "ookoo", ja tuo eteeni kirjan, osoittaa kuvaa, ja sanoo "pupu". Ja meinaa pakahtua osaamisonnesta. Aikajanalla olemme toivottavasti oikealla tiellä. Siihen hyvään elämään. Olkoonkin se sitten vaipoissa, ja heikolla sanavarastolla höystettynä. Mutta mitä sen on loppupeleissä väliä, jos olo on "ookoo".

Lyhyellä aikajanalla toivon, että Topo saa tänään lääkkeet rähmiviin silmiin, ja kovaan yskäänsä. Ja pääsemme takaisin "ookoo"-tilaan. Lyhyitä, ja pitkiä aikajanoja.

kuva jostain aikajanalta, vuosia sitten

suunnitelma; muuttunut

suunnitelma; Topo menee ensimmäisen kerran i k i n ä viikonloppuna tilapäishoitoon. Aamupala kotona, ulkoilua, lounas, ja sitten nokka kohti tilapäishoitopaikkaa. Siitä käymään vaikka kaupoilla. Koska Edward, ja Sampu ovat jopa siedettävää shoppailuseuraa. Jonka jälkeen pizzalle, Edwardin ja Sampun kanssa. Ja sitten puistoon. Ja kahvilaan. Suunnitelma on olla syömättä ensimmäistäkään aamupalaa, välipalaa, lounasta, ja iltaruokaa kotosalla. Sunnuntaina ajoissa ylös, nokka kohti Kaivaria. Auringonpaisteessa ulkoilua, aamupala jossakin Kaivarin kahviloista. Ja siitä sujuvasti uimaan, koko päiväksi. Ja sen jälkeen taas ravintolaan syömään. Ja ehkä vielä kahville. Juttuja, joista Topo ei niin perusta. Ja joiden ei-perustamisen hän myös tekee ääniprotestein selväksi.

Toteutus; Topo herää lauantaiaamuna silmät 85% muurautuneina umpeen, ja hohkaa lämpöä ympärilleen pienen patterin verran. Joskin toteaa herättyään iloisesti "moi", ja suuntaa muki kädessä kohti vessaa. Otsa kohti taivasta taapertaen; koska tuolloin sieltä silmäluomien välistä näkee juuri, ja juuri sen verran eteenpäin, ettei kävele ihan päin seiniä. Vessassa Topo valuttaa vettä mukiin, katsoo äitiään jostain minimaalisesta silmäraosta, ja toteaa iloisena "kvaa kvaak". Ja painuu takaisin sänkyyn. Sen vesimukinsa kanssa. Tällä kertaa vesi osuu suuhun, toisin kuin edellisenä iltana. Jolloin iltapuhteiden päätökseksi aloitettiin puhde "kuivata Topon sänky". (puolihysteerikkona äidin ensin piti haistella, ja analysoida, että sängyssä lilluva neste on todellakin vettä, eikä kertaalleen syötyä ruokaa, tai juotua juomaa. First things first-meininkiin).

Soitto tilapäishoitopaikkaan; Topo on sairaana, ja jää kotiin sairastamaan. Olemme pahoillamme, että ilmoitamme vasta nyt. Ei ollut eilen huonona. Tilapäishoitopaikasta kuittaus; ookoo, pikaista paranemista Topolle.

Suunnitelmien muutos; Edwardille ja Sampulle ohjeistus ottaa rauhassa, että Topo saa levätä. Pikainen kauppalistan kyhäys; mitä tarvitaan, jotta selvitään viikonlopusta neljän seinän sisällä. Topo-varmoja ruokia, ja juomia kassillinen jääkaappiin. Niin ja pikkusuklaamunia; vissiin huomenna on se virpomispäivä. Pikkusuklaamunien huolellinen piilotusoperaatio, jotta ne eivät joudu vääriin suihin. Lääkitys; peruslääkkeet, kuumelääkkeet, silmälääkkeet (joiden laittaminen saattaa ulkopuolisten silmiin vaikuttaa enemmänkin äiti-lapsi painimatsilta). Edwardin toteamus "Topoa väsyttää, hän on sairas. Annetaan hänen nukkua". Annetaan pienen potilaan nukkua. Edwardille ja Sampulle lauantaisipsit pöytään. Tiukka ohje; niitä ei syödä muualla kuin omalla paikalla, ruokapöydän ääressä. Tästä kuuden minuutin kuluttua imurointioperaatio, koska sipsejä on syöty sohvalla, rappusilla, ja sängyssä. Ja toteamus, että pitäisi oikeasti olla silmät selässäkin. Pohdintaa siitä, pitääkö soitella Linnaan; jos tuo Topon kuume aiheuttaa isompia kohtauksia. Tsekkaus; lapsi nukkuu rauhassa. Ei epilepsiahätää. Toistaiseksi.

Äidillä pieni pettymys; meidän "suht normaaliperhe viikonloppu", meni vähän puihin. Toteamus; eikä tätä ole juuuri suht normaaliperhe viikonloppu. Suunnitelman muutoksia, ja pienen potilaan unen valvomista. Onneksi jemmassa on säkillinen irtokarkkeja, niille hetkille kun kolme pikkutyyppiä uinuvat. Lohturuokaa kaikille; Topolle pinaattilettuja, Sampulle ja Edwardille sipsejä, äidille karkkia. Ehkä me selvitään. Ja viikonloppuja tulee uusia.

Yksi asia ainakin meni kuten pitikin; Edwardin, ja äidin vuotuinen lapsimessu-keikka. Perjantainen ylimääräinen vapaapäivä Edwardille. Ja messuilla kaikille jotakin; äidille värikkäiden vaatteiden hiplausta. Ja Edwardille minijunia, minilentokoneita, ja minilaivoja. Ens vuonna uudestaan. Onneksi ne kestävät monta päivää; jos tapahtuu jotain yllättävää, voi muuttaa suunnitelmat.

aikainen lintu; hukassa

Illalla puhelimen herätyskelloa viritellessä olen täynnä hyviä ajatuksia. Nousemme aamulla ajoissa. Siis jos herään ennen puhelimen herätyskelloa, nousen jo silloin. Muutoin ponkaisen ammuksena sängystä ensimmäisen puhelimen piippauksen kajahtaessa ilmoille. Pesemme, puemme, ja täytämme reissuvihkot rauhassa. Ehkä jopa ehdin juoda kupin kahvia poikien kanssa? Ja teemme läksyt ilman hoputtamista: niin, koska Edwardin vireystilasta johtuen läksyt tehdään 89% kerroista aamuisin. Illalla Edwardin mieli, käsi, ja mielenkiinto eivät tee kovinkaan järeää yhteistyötä. Mutta siis; huomenna teemme ne läksytkin rauhassa. Ja keskustelemme läksyistä, ja koulunkäynnistä noin yleisesti, rauhassa.

Kunnes tulee aamu...

Yleisesti ottaen herään aina ennen herätyskelloa. Kiitos kolmen plus-miinus metrisen nahkavekkarin joista  ei löydy mutea, eikä torkkua, eikä todellakaan mitään hylkää nappuloita. Suoritan puhelimesta käsin ensimmäisen maailmantapahtumienkartoitusoperaation; iltalehti, iltasanomat, facebook (eikö nuo ole ne tärkeimmät?). Tämän jälkeen puhelin soittaa ensimmäiset herätyssävelensä. No, mitä minä teen; päätän pyhästi, että tänään me olemme nopeita. Ja tehokkaita. Ja voimme hyvin makoilla rauhassa sängyissämme vielä kahdeksan minuuttia. Ummistan silmäni vielä hetkeksi. Kahdeksan minuutin jälkeen päätän, että olemme todella nopeita, ja tehokkaita tänään, ja voimme makoilla vielä pari minuuttia. Pojatkin on hiljaa, ja rauhassa.

Kahdeksan minuutin, plus kahden minuutin, plus kahden minuutin jälkeen alkaa villerkullan-aamuralli. Ei armoa, ei aikaa väärille liikkeille, eikä erheille.

Ensimmäisenä; Edward vessaan. Edward hurruttaa näennäisesti hammasharjalla kolme sekuntia, ja läträä vedellä minuutin, jonka jälkeen hän huutaa voitonriemuisena "pesin pippelit ja pappelit, ja harjasin hampaat". Vessaan Edwardin kanssa, hurrutetaan yhdessä sitä hammasharjaa siihen asti, kunnes harja ilmoittaa hampaat pestyiksi. Edwardille vaatteet nenän eteen, ja pari ohjeistusta; muista, tasku tulee pepun päälle, ja pingviini masupuolelle. Laittamaan puuro tulille (kiitos sille joka keksi mikron). Topon rauhoitusta; "älä kulta huuda", "mikä on hätänä" "voisitko pliis olla huutamatta". Perään huikkaus Edwardille "pueppa, alkaa olla kiire". Edwardin kuittaus "äiti älä huuda", kuittaus edellä mainittuun "ei äiti huuda ,äiti kehottaa". Nopea vilkaisu mikron kelloon; ei hemmetti, meillä on kiire. Edward on pukenut itsensä. Toteamus, että sukat ovat jalassa miten sattuu, samoin kalsarit. Ja se housujen pepputasku on etupuolella. Puetaan yhdessä uudestaan.

 Läksyt esiin. Värikynät esiin. Yhdistä kissat, koirat, silmälasit, ja kalat. Läksyt tehty, hyvä. Topolle välihuomautus "ihan oikeasti, älä viitsi huutaa". Puuro mikrosta, maitoa joukkoon. Lääkkeet lusikalle. Ohjeistus Edwardille "syöppä puuro nätisti, niin mennään sitten perjantaina sinne messuille". Edwardin onnellinen huokaisu "minä menen katsomaan Tuomas Vetureita, en mene tänään kouluun". Äidin korjaus edelliseen "me menemme messuhalliin katsomaan vetureita. Sitten perjantaina. Kun on nukuttua yksi, kaksi yötä. Jos nyt syön oikein reippaasti". Edwardin kuittaus "äiti älä huudaa". Kuittaus edelliseen "ei äiti huuda".

Tässä vaiheessa tiukkaa ohjelmaa tulee sotkemaan yllätys-vaikeutin; Sampu. Jolla ei ole kiire mihinkään. Paitsi siis kylpyyn, ja saamaan leipä. NYT! Selitykset siitä, miten nyt laitetaan Edward ja Topo matkaan, ja sitten kylvetään saavat aikaiseksi megalomaanisen huutokohtauksen. Johon liittyy tietenkin Topo. Edwardin säestäessä miten hän ei tänään mene kouluun, vaan katsomaan vetureita. Tässä vaiheessa äidin korottaessa ääntään, ja antaessa ohjeita "Edward syö puuro" "Topo tule ottamaan lääkkeet" "Sampu odottaa".  Topo päräyttää ilmoille peruslääkekiljunsa, mutta vetää sen lusikallisen pillereitä ilman yökkimisiä, ja sylkemisiä. Ja siirtyy takaisin ruokapöydän ääreen syömään leipäänsä. Äiti hoputtaa Edwardia "Edward, nyt puuro naamariin, taksi tulee ihan just". Edward kuittaa äidille "äiti älä huudaa". Äiti kuittaa "ei äiti huuda". Huutaen samalla Topolle "Topo nyt pesulle". Topon kiljuessa vastaan huutokehoitukselle, tehostaen sitä karkaamalla sohvalle. Ja raapimalla äitiä, joka yrittää raahata kiljuvan, 20 kiloisen jauhosäkiksi heittäytyneen hellantelttunsa vessaan. Antaen samalla Edwardille ohjeita "syö puuro". Edwardin todetessa parhaaksi vastata "äiti minä syön".

Vessassa Topo huutaa niin, että äidin korvat menevät lukkoon. Vaihteeksi. Äiti kuittaa tähän huutamalla "älä huuda, äidin korviin sattuu". Topon huutaessa lisää. Pesu tehty. Hammasharjalla sohittu suun suuntaan. Topo lopettaa huutamiseen. Katsoo silmiin, ja sanoo iloisesti "oho". Äiti kuulee tuon ohon jotenkin kumeasti, koska korvat ovat kiljumisesta lukossa. Edward ilmoittaa syöneensä puuron. Sampu on riisunut muut vaatteensa, mutta toinen olkapää on jäänyt paidan kaulukseen kiinni. Koska se paita sinnikkäästi riisutaan ns alakautta. Äitiä ei nyt juuri kiinnosta Sampun protestit, koska taksi kurvaa minuutin sisään pihaan.

Edwardille ohje tulla pukemaan. Edward kuittaa ohjeen "laitan leoparditakin". Äiti kuittaa takaisin "ei kun laita se musta takki". Edward alkaa pukea. Topolle sukkahousut, housut, paita. Puuh, hiki. Välihuomautus äidiltä "olis kauhean kiva, jos osaisit vähän avustaa". Ulkotakki, ulkohousut, kengät, äidin välihuomautus "selkään sattuu, ois kauhean kiva, jos nostaisit itse vaikka jalkaa". Samaan aikaan Edward tarvitsee huivin, sekä pupupipon, ja Sampu "peippää", eli leipää. Ollen yhä puoliksi jumissa sen paitansa kanssa.

 Taksi kurvaa pihaan. Pojat on puettu. Topo sanoo rauhallisena "heippi", ottaa reppunsa, ja alkaa painella kohti taksia. Ja sitä maailman parasta taksinkuljettajaa. Edward painelee jo ulko-ovelle, kääntyy takaisin, ja huikkaa "anna pusu". Äiti antaa pusun, Edward toteaa "vietä äiti kiva päivä". Äiti kuittaa "niin säkin kulta" jonka jälkeen Edward alkaa painella kohti taksia. Sampu huutaa "peippa" veljiensä perään. Hiljaisuus laskeutuu taloon. Ainakin minuutiksi. Kunnes Sampu muistaa peipät, ja pyypyt, eli leivät ja kylvyt. Ja yrittää vähän lisää riuhtoa paitaa väärää kautta pois päältään. Äiti auttaa. Korvissa ei enää humise niin paljoa. Äiti päättää, että huomenna noustaan ajoissa. Ihan oikeasti.

aakkoshommia

Eräänä lauantai-iltapäivänä istumme miehen kanssa nauttimassa aakkoshuoltiksen gourmetlounaasta (tai noh, ainakin syömme sitä). Aurinko paistaa, kevät on täällä. Taas. Ei enää takatalvia kiitos. Kolmio peuhaa sen aakkoshuoltiksen leikkipaikalla. Analysoituamme sapuskan "joo, pihvi on vähän paksu. Ja muussi jotenkin omituista. Ihan ok" "joo, sama täällä. Musta tuntuu, että noi ei oikein tiedä mitä ne ajaa takaa tällä annoksella", ja hetken ruokailtuamme, huomautan miehelle "kato, nyt just noi on ihan kuin kaikki muut". Katsomme kolmion perään. Niin ovatkin. Yksi tulee pää edellä alas kiipeilypaikan portaikkoa (huom! : hallitusti pää edellä). Toinen huutelee moi kiipeilypaikan korkeimmalta kohdalta. Ja kolmas tyytyy tekemään perässä kaikkea mitä isoveljet tekevät edellä. Kolme pikkuapinaa, jotka eivät muusta apinamassasta erotu.

Pienen ihailutauon jälkeen jatkamme miehen kanssa gourmet-lounaamme nauttimista, tai siis syömistä. Hetken kuluttua havahdumme toteamaan, että "vuosi sitten tämä ei olis onnistunut". Tämä tarkoittaen sitä, että ne apinanpoikaset suhaavat ees-taas kiipeilypaikalla, ja me syömme ruokamme rauhassa. Ei totta tosiaan olisi. Topon voidessa huonosti tämä ei onnistuisi tänäänkään. Edwardin ollessa liian väsynyt tämä ei onnistuisi tänäänkään. Ja Sampun ollessa kipeänä tämä ei onnistuisi tänäänkään. Mutta nyt ovat planeetat puolellamme. Ja onnistumme: ihan täydellisesti. Jätämme ruokailun kesken, vain koska pahin nälkä on turrutettu sillä gourmetsapuskalla. Enempää ei tee mieli. Emme siksi, että kolmiosta yksi, tai useampi tyyppi vetelee sen laatuisia kilareita, että on pare liikkua ovea kohti.

Autossa, kotimatkalla, mietimme miehen kanssa ääneen, että olikohan tämä päiväretki yksi niistä virikkeistä, mitä Edwardin open mukaan olemme kiitettävästi tarjoilleet jälkikasvullemme. Tuo lause oli yksi lämmittävimmistä koko äitiysurani aikana. Siis opettajan toteamus, että Edwardista, ja hänen jutuistaan voi päätellä, että lapselle tarjoillaan paljon virikkeitä. Huonoina päivinä, ikävien uutisten jälkeen vellon nimittäin aina normia syvällisemmin "olen maailman surkein äiti"- aallonpohjalla. Ja olen jo päässäni kehittänyt valmiiksi teoriat siitä, että kolmion kehitysongelmat johtuvat virikkeettömästä lapsuudesta. Heille on luettu muutama kirja liian vähän. Heidän kanssaan on askarreltu liian harvoin. Ja duploilla on rakennettu mittareiden mukaan juuri, ja juuri hyväksytysti. Kruunatakseni kurjuuteni, näen vielä perään painajaisunia siitä, miten lääkäri sanoo ,että ei pojilla ole mitään sairautta. Olen kuulemma vain pilannut heidät. Ja herään aamulla miettiessäni, että saakohan vuoden epä-äiti jonkunlaisen oikean kunniakirjan. Kunnes mies toteaa, että a) internet, lehdet ja tv, sekä radio ovat kohdaltani kiellettyä maata. Koska onnistun niistä vain saamaan älyttömiä ajatuksia päähäni (olen tässä vaiheessa ehtinyt siis infoamaan miestä tekeillään olevasta tutkmiuksesta virikkeettömän lapsuuden, ja kehitysvammaisuuden yhteydestä) sekä, b ) jos niin olisi, että emme olisi rakennelleet tarpeeksi legoilla, niin sehän olisi maailman paras juttu. Hirveät legoleirit vaan päälle, ja voilá ; meillä on kolme tervettä lasta.

Yleensä tämän jälkeen onnistun rauhoittumaan. Ja ainakin hieman vaimentamaan sisäisen "mitäs et lukenut lapsillesi tarpeeksi"-soimausäänen.

Tänään ei tarvitse miettiä tuollaista. Tänään me autoilemme, puistoilemme, ruokailemme, ja leikkipaikalla mellastamme, kuin kaikki muut. Kukaan ei yritä istua vieraisiin pöytiin, ja katsele himoiten vieraiden pöytien pullia. Kukaan ei rähise, kun jatkamme retkipäiväämme, ja siirrymme kohti autoa sieltä aakkoshuoltikselta. Eikä kukaan saa kovaäänistä jumitusjankkauskohtausta keskellä sitä gourmetraflaa aiheesta äidin syntymäpäivät/tänään ei ole koulupäivä/en syö illalla puuroa/minä en tykkää koulusta. Olemme vain isä, ja äiti, joilla on kolme pikku sälliä.

Karavaanini siirtyessä autolle, Edward ihastelee, mikä ihana retkipäivä meillä on ollutkaan. Ja tavaa kahden parkkipaikalla olevan auton rekkarit aakkoselleen oikein. Loistavaa! Tuokaan ei olisi onnistunut vuosi sitten. Ei sinnepäinkään.

särkynyt kupla

Yritän vähän niinkuin joka saralla noudattaa kupla-politiikkaani. Eletään tässä, ja nyt. Yritetään olla turhaan murehtimatta huomista. Ja miettimättä eilistä, paitsi siinä ehkä-opittiin-jotain-eilisestä mielessä. Antaisin itselleni arvosanan tyydyttävä miinus kupla-onnistumiselleni. Olen aika hyvä unohtamaan eilisen. Mutta se huomisen murehtiminen; sitä tulee harrastettua säännöllisin väliajoin. Ja hyvistä yrityksistä huolimatta, välillä kupla poksahtaa rikki.

Kolmion viettäessä "leppoisaa" kotipäivää räkätaudin merkeissä, pääsin hetkeksi lepuuttamaan hermojani aikuisten ihmisten pariin. Kaupungille "hoitamaan asioita". Sekä käymään kirppiksellä (en ymmärrä miten onnistun aina hassaamaan ihan turhan paljon rahaa kirppiskeikoille? Missä ne euron ja kahden löydöt luuraavat?). Hyvin ansaitun asioidenhoito- ja kirpparireissun ajan "leppoisan" kotipäivän pyörittämistä jatkoi isi-ihminen. Yrittäen samalla tehdä töitä. Oli kuulemma aika haasteellista. Uskoiskohan tota? Topo ei kuulemma ollut ihan kunnossa. Saman huomion oli allekirjoittanut tehnyt aamupäivän aikana. Samoin öiset, tunteja kestävät joikusessiot, antoivat osviittaa siitä, että planeetat eivät nyt olleet aivan oikeissa asennoissa. Loppu päivä meni kuitenkin skaalalla hirveä - mielettömän hyvä, jossain suht ookoo tietämillä.

Illalla alkoivat Topolla kierrokset nousta. Hypittiin. Hakattiin telkkaria. Hakattiin lasikaapin ovea. Ja hypittiin lisää. Itkettiin lohduttomasti. Josta siirryttiin sujuvasti hysteeriseen hihitykseen. Ja pienen normiolotilahetken jälkeen, jälleen lohduttomaan itkuun. Ookoo; alkoi näyttää siltä, että oli aika tarjoilla iltapala, iltakylpy, ja iltalääkkeet, sekä johdattaa poikanen sänkyyn. Tuumasta toimeen. Sänkyyn siirryttäessä Topoa alkoi taas itkettää lohduttomasti. Aluksi veikkasimme miehen kanssa itkun johtuvan silkasta harmistuksesta; jääkaapista löytyi kaksi nakkia, ja äärimmäisen räkätautinen Sampu sai nauttia ne iltapalaksi. Ruokasaldo kun hänen kohdallaan oli muutoin kiitos sen räkiksen suht lähellä nollaa. Eli kyse liene nakki-itkusta. Sängyssä kuitenkin itkun lomasta alkoi kuulua lohdutonta "aijai" nyyhkinää, ja Topo paineli silmiään jatkuvalla syötöllä. Ja nyyhki, ja uikutti lisää.

Migreeni.

Mies lähti hakemaan lääkettä, ja johdattamaan touhukaksikkoa E&S omiin sänkyihinsä (anteeksi; yhteen ja samaan sänkyyn. Vierekkäin sitä yleensä nukahdetaan). Äiti-ihminen jäi paijaamaan Topoa. Hieromaan päätä, ja lohduttamaan. Lääkkeen annon jälkeen mieskin aloitti paijaus-, hieronta-, ja lohdutuspuuhat. Mutta itkusta ei vain meinannut tulla loppua. Topo narskutti. Ja niiskutti. Ja hoki "ai ai ai". Kalpeat kasvot olivat kyynelien kastelemat. Silloin se panssarinen kupla taas särkyi.

Mikä hemmetin kohtuus tässä elämässä on, kun pieniin lapsiin pitää sattua noin paljon? Olisin siltä istumalta ottanut kivun itselleni. Osaisin ainakin sanoa, että hiero ohimolta/takaraivolta, siellä kipu tuntuu pahimmalta. Ja sano huushollin muille ihmisille, että ovat hiljaa. Koska äänet tekevät kivusta pahemman. Osaisin sanoa, että minun tekee mieli syödä suolaista, ja juoda vettä. Tai olla syömättä, ja juomatta. Ylipäänsä; osaisin sanoa, että minä olen kipeä. Pieni mies ei osaa sanoa. Hänen pitää odottaa, että joku tajuaa hänen käytöksestään, että hänen on huono olla. Ja osaa käytöksen perusteella arvella johtuuko huono-olo siitä, ettei olla syöty tarpeeksi. On liikaa nytkyjä. Tai että on karmea päänsärky. Ja toivoa, että vaivaa lääkitään oikein. Ja toivoa, että lääkitys, olkoon se sitten tetra päärynämehua, tai päänsärkylääke, tepsisi pian.

Hiljaa paijasimme, ja pussasimme, ja silitimme, ja hieroimme Topoa unten maille. Pikkuhiljaa nyyhkytys vaimeni, uikutus hiljeni, kipua huutavat silmät painuivat kiinni. Ja Topo nukahti. Unipupu tiukasti yhdessä kainalossa, suosikkipallo toisessa. Raajat pienesti nykien. Pieni, kaunis Topo. Kun voisin laittaa hänet panssarikuplaan, ja puhaltaa ympäriltä kaikki maailman huolet, ja kivut pois. Ja tehdä ainakin siitä kuplasta särkymättömän.