NousuJohteessa

Välillä, liekö kuun asennosta johtuen, tai planeetoista, tai mistä lie karmasta, tulee niitä loistaviakin viikkoja. Kun tuntuu, että kaikki menee enemmän, kuin hyvin. Nyt on ilmeisesti hyvä flow käynnissä. Sampu klaarasi terapeuttien arviot yli odotusten. Jopa niin yli odotusten, että mitään ylimääräisiä toimenpiteitä ei ole tulossa puheen suhteen. Ja toimintaterapeutti ei kuulemma koko tyyppiä halua edes nähdä enää. Emme tehneet tuosta päätöksestä valitusta, saatikka esittäneet vastalauseita.

Edward on nukkunut poikkeuksellisesti ainakin seitsemään asti koko viikon. Ja aamut ovat olleet muutakin kuin vanhemman, ja lapsen loputonta väittelyä siitä, pitääkö kouluun mennä vai ei. Normiaamu kun menee jotenkin tähän malliin "ei minä en mene alakertaan" "ei minä en mene kouluun" "räjäytän koulun" "heitän koulua kivellä" "MINÄ EN MENE KOULUUN". Yritäpä johonkin väliin selittää jotain oppivelvollisuuksista, ja siitä, että kyllä maar isi, ja äitikin sitä koulua kävivät.

Topollakin on ollut yllättävän hyvä meininki *kop-kop*. Ei ylimääräisiä lääkekuureja, vain yhtenä iltana jouduttiin klo 00.30 tarjoilemaan ns yöpalaa, kun Topo ei millään pysynyt huoneessaan. Ja vihjaili toistamalla äärettömät kerrat "mmamm maamm" että saattaisi olla ehkä nälkä.

Itseeni Sampun hyvät uutiset vaikuttivat tottakai suuresti. Tuntuu kuin olisin keventynyt ainakin kymmenen kilon verran. Valitettavasti vaaka ei näytä sitä 10 kiloa vähempää, joten ehkä joku henkinen taakka katosi sen kymmenen kilon verran? Olen hetkellisesti saattanut ajatella niinkin utopistisia ajatuksia, kuin että Sampulla kaikki menisikin hyvin. Että hän menisi normikouluun, ja ajaisi ajokortin, ja eläisi ns normielämän. Siis siinä puitteissa kun se tässä villa villerkullassa on mahdollista.

Nyt vain peukut pystyyn, että hyvä flow jatkuu. Ettei Topon orastava flunssa pahene, Edward keksi ruveta taas heräilemään klo 03 katsomaan Tuomas Veturia, että Sampu ei imuroi jotain uutta tautia, tai vaihtoehtoisesti telo itseään pahemmin ainaisilla kiipeilyreissuillaan. Koska tämä äiti-ihminen meinaa törkeästi hyljätä perheensä miehet kolmeksi vuorokaudeksi, ja häipyä hyvässä seurassa muille maille vierahille omalle lomalle. Loistoflowta siis tiedossa seuraaviksi päiviksi.
                             

HappyMonday

kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Vuosihuolto ohi, tässä eilisen fiilikset. Go Sampu! 

VuosiHuolto

Sampu häärää lattialla legojensa kanssa, miehen tehdessä perjantaikauppareissua isoveljeksien seurassa. Olemme jo "piipii":t, eli piirtäneet. Nyt Topon huoneen lattialle on levitetty suurinpiirtein joka ainoa duplo, joka taloudesta löytyy. Sotku ei haitta; se on villa villerkullassa (siskoani lainatakseni) pysyvä olotila, päivittäisistä tuntikausien pituisista siivousoperaatioista huolimatta. Rakennamme Sampun kanssa kilpaa duploista torneja, ja rikomme niitä. Ja rakennamme, ja rikomme. Samalla kirjoitan vimmalla muistiin joka ainoan sanan, tai sanahahmon joka Sampun suusta pääsee.

Tulevalla viikolla on taas aika käydä vähän "puolivuotishuollettavana" Lastenlinnan suunnalla. Osaan jo suht ennalta arvata miten homma menee. Sampu pistää päälle ujopiimä-moodinsa, ja isältään perityin ilmein mulkoilee vuorollaan arviota suorittavaa terapeuttia, kulmiensa alta. Ja ei tee mitään. Tai korkeintaan jos suostuu 10 sekunnin verran tekemään jotain terapeutin ehdottamista tekemisistä, tekee sen juuri kun terapeutti kääntää selkänsä. Ihan oikeasti, been there done that; viime kevään arvio neuropsykologilta oli se, että hän ei osaa olla varma siitä, osaako Sampu esimerkiksi osoittaa sormellaan. Tai ymmärtääkö tämä puhetta. Tai osaako poika sanoa ylipäänsä mitään. Kun terapeutti poimi pöydän alle tippuneita palikoita, Sampu osoitti ulos, ja totesi "siellä on kvaak kvaak". Näki linnun lentelevän taivaalla. Tämän todettuaan tyytyi lopun aikaa oleman tekemättä suurinpiirtein mitään. Ja neuropsykologi e i  t i e t e n k ä ä n kuullut huomiota, saatikka nähnyt sitä etusormella osoittamista.

Noh; tämä on toisaalta ihan piknikkiä verrattuna isoveljien vuosihuoltoihin saman ikäisinä. Tiesimme miehen kanssa jo etukäteen, että varatusta tunnista Topo, tai Edward, yrittäisi 45 minuutin verran aktiivisesti karata terapeutin huoneesta. Ja karkailuyritysten jälkeen lopulta kahden minuutin verran tehdä niitä tehtäviä, jolla mitataan lapsen kehityksen tasoa. Loput 13 minuuttia menisivät parkuen surkeana a) äidin sylissä b) isän sylissä c) ovenkahvassa roikkuen. Vuosien tuskailun jälkeen Topon kohdalla terapeutit ovat oppineet, että Topo saattaa sitä palloa heittää muutaman kerran, huvin vuoksi, ja urheilun kannalta. Muu edistysmisentaso on parhaiten mitattavissa päiväkodiin lausunnon, ja vanhempien kertomuksien perusteella.

Olen vuosien aikana mennyt näihin vuosihuoltoihin huolettomana, tullen kotiin järkyttyneenä. Peloissani, tullen kotiin järkyttyneenä. Ja puoli epätoivoisena, tullen kotiin järkyttyneenä. Vaikka hommaan valmistuisi henkisesti ties millä harjoituksilla, vaikka kuinka hokisit mantraa "ei ne diagnoosit lasta muuta", niin kyllä se iskee kuin leka sydämeen kuulla miten oma lapsi ei osaa mitä pitäisi. Ja miten kehitys ei kulje kuten pitäisi. Lapsi toisensa jälkeen… Pointsit jokatapauksessa terapeuteille siitä, että muistavat yleensä lausunnoissa mainita lasten olevan söpöjä. Vaikka tuo luultavasti on vakiofraasi, niin lämmittää mukavasti järkytyksen keskellä äidin sydäntä.

Olen lukenut lapsen puheesta. Ja häiriköinyt Topon puheterapeuttia asiasta puhe, ihan muutenkin kuin Topon asioissa. Nyt luin, että lapsella pitäisi Sampun ikäisenä olla vähintään 50 sanaa varastossa. Saan duplotuokiomme aikana suht heittämällä kasaan sen verran sanoja listaani. Ja illan akana parikymmentä sanaa lisää. Eli ollaan kuivilla ainakin määrän suhteen. Kuitenkaan en ihan rauhallisin mielin osaa ottaa tulevaa vuosihuoltoamme. Muutama yllätys on tullut trion osalta ns puskista.  Saattaa olla, että yllätyksiä tulee taas. Tietenkin voi toivoa, että yllätys olisi se, että kaikki on kuten pitää. Se se vasta olisi yllätyksien yllätys. Ja luultavasti tulisin taas järkyttyneenä kotiin…

Mutta; ainakin tuo lapsi osaa leikkiä. Ihan täydet pisteet siitä! Äidin täydet leikkipuolenkehityspisteet

Pieniä Suuria Iloja

Aamulla katsoin ovelta, kun Edward ja Topo painelivat koulutaksille tuhatta ja sataa. En ehtinyt kiljaista perään "varokaa liukkaita rappusia", enkä edes huutaa heippoja, ennenkuin Edward oli livahtanut taksin ovesta sisälle. Ja Topo puhjennut sydämelliseen kikatukseen kun kuljettajan puoleinen ovi oli auennut. Topo nimittäin rakastaa koulutaksinkuljettajaa. Herraa, joka kuskaa lapsukaisemme aamulla kouluun, ja päiväkotiin. Topo rakastaa herraa niin paljon, että jäisi istumaan taksiin koko päiväksi. Näin olen päiväkodilta kuullut. Sieltä on vanhempi herrasmies saapastellut taksista päiväkotiin ilmoittaakseen, että Topo ei suostu hievahtamaankaan taksin penkiltään, jatkaen lausettaan;"taitaa jäädä mulle apupojaksi".

Topo voi huutaa eteisessä kuin palosireeni. Ja juosta kulloinkin pukemisvuorossa olevaa vanhempaa karkuun, kuin gaselli savannilla. Yrittää livahtaa yläkertaan, juosta ympyrää keittiön ja ruokapöydän ympäri. Kierroksista, aamusta, ja yöunista riippuen joko käkättäen, tai kiljuen samalla.  Mutta HETI kun taksi pamahtaa pihaan, Topolla tulee tulipalokiire saada vaatteet niskaan. Topo juoksee, kuin se gaselli savannilla eteiseen, nappaa saappaat käteen, ja lähtee jahtaamaan sitä pukemisvuorossa olevaa vanhempaa. Nyt äkkiä vaatteet päälle, ettei taksi, ja se suosikkiherra vain ehdi livahtaa pihasta karkuun ilman Topoa.

Katson kun Topon suosikkikuljettaja kapuaa taksista ulos, laittaa käden Topon olkapäälle, ja alkaa jutella. "No niin Topo, mennäänpäs istumaan. Onpa sulla painava reppu, annas kun minä kannan sen". Tykkääminen taitaa olla ainakin jossain määrin molemminpuolista. Ja samalla tajuan; Topo tykkää herrasta, koska herra kohtelee Topoa "kuin normaalia". Niinkuin normaalia, pientä esikoululaista. Jolla on liian painava reppu, jonka kantamisessa pitää auttaa. Ja minuakin alkaa ainakin melkein kikatuttaa. Nämä on niitä arjen pieniä juttuja, joista tulee isosti iloiseksi.

P.S toinen arjen iso pieni juttu; Sampu saa tätä nykyä hervottomat hepulit isoveljien kotiutuessa. Ilmeisesti äidin naama alkaa tympiä. Kun taksi kurvaa iltapäivällä pihaan, Sampu laukkaa (kyllä, oikeasti laukkaa) eteiseen, hokien "se on Eee" "se on Popo". Ja kun isoveljet pääsevät ovesta sisään, niin se on tietenkin heti ensimmäisenä halin paikka. 

hei se puhuu!

Kahden vanhemman lapsen kanssa on tässä huushollissa odotettu puhetta yhtä pitkään ja hartaasti, kuin sitä kuuluisaa iisakin kirkkoa rakennetaan. Välillä melkein toivottomina, mutta yleisesti ottaen lääkäreiden veikkailuista huolimatta suht optimistisina; kyllä se sieltä vielä tulee. Iisakin kirkko valmistuu.

Edward sanoi todistetusti äiti useaan kertaan ollessaan seitsemään kuukauden ikäinen. Sen jälkeen kaikki ei mennyt ihan kuten sillä yhdellä Vaasan kupeessa olevalla askartelupajalla. Edwardin kanssa kuitenkin sinnikkäästi veikkailimme kahden vuoden iästä lähtien, että "ens kuussa se kyllä varmaan sanoo ainakin kymmenen sanaa" "kyllä se jouluun mennessä puhuu", "no jos ei jouluun mennessä, niin pääsiäiseen mennessä ainakin". Joulut, ja pääsiäiset tulivat, ja menivät. Puheen määrä pysyi vakiona; neljä sanaa. Ne neljää sanaa saattoivat vaihtua tasaisin väliajoin; vokabulaariin tuli uusi sana, vain jotta yksi neljästä olemassaolevasta sanasta jäisi pois.. Paa oli itsepäisesti pallo vuosien ajan, ja kaa oli luonnollisesti lentokone. Isi(kin) oli pitkään äiti, pääsee helpommalla kun ei tartte kaikkien lemppareita opetella.  Erään kerran kevään ensimmäisten auringonsäteiden lämmittäessä maata, Edward tsemppasi, antoi kaikkensa;  osoitti maata todeten "kukka". Hyvä ettemme jälleen kerran pistäneet miehen kanssa taas bileitä pystyyn. Ja olimme vakuuttuneita, että NYT se puhe lähtee käyntiin. Nyt ne puheen portit aukeavat. Hassuinta tässä on se, että tiedämme kyllä koska Edward lopulta alkoi puhua, mutta en muista mitkä hänen ensimmäiset lauseensa lopulta neljän, ja puolen vuoden iässä olivat. Tiedän vain, että kun hän kerran avasi suunsa, ei ole kolmeen ja puoleen vuoteen juuri hiljaista hetkeä ollut. Ei kai pitäisi valitella... Mutta välillä ärsyttää. (sori Edward). Välillä muitakin, kun meitä vanhempia vähän ärsyttää, tai väsyttää. Kukaan läheisistämme ei varmastikaan unohda siitä, kuinka Edward eräänä uuden vuoden päivänä alkoi toivoa vapuksi muumi-ilmapalloa. Asiasta piti keskustella ainakin sata kertaa päivässä seuraavat ääääääärettömän piiiiiiiitkät neljä kuukautta.

Topon kanssa odottelemme yhä puheen ihmettä. Lääkärit ovat jo vuosia sanoneet, että Edwardin ja Topon ongelmat ovat tässä puhehommassa hyvin erilaiset, joten osaamme olla realistisempia. Edward ymmärsi aina puhetta suht hyvin. Ongelmana oli se tuottopuoli. Topolla ei se ymmärryskään ole puheen kanssa aina ihan mitä kuuluisi, joten haasteet ovat isoja,. Tällä hetkellä kommunikoimme siis esineillä, ja kuvilla huonoina päivinä, ja hetkinä. Parempivointisena Topo ymmärtää puhetta jossain määrin. Osaamme nyt olla kärsivällisempiä. Jos  Topo kymmenenvuotiaana voi kertoa mihin sattuu, ja mitä hän haluaa, olemme ainakin melko tyytyväisiä.

Sitten on tämä juniori. Sampun kanssa elo on näiden kehitysasioiden kanssa, kuin hengailua rotkon reunalla. Ollaan tukevasti maan kamaralla. Mutta tiedämme että reunan yli voidaan pudota koska tahansa. Tähän mennessä Sampu on tehnyt kaiken normirajoissa. Siis juuri ja juuri normirajoissa. Kun stressasin istumista, minua rauhoitettiin; jos lapsi alkaa istua ennenkuin 10 kuukautta tulee mittariin, kaikki hyvin. Sampu alkoi istua päivää vajaa kymmenkuisena. Kunhan lapsi alkaa kävellä viimeistään puolitoistavuotiaana, lasketaan sen olevan vielä normikehityksen rajoissa. Sampuhan alkoi kävellä puolitoistavuotiaana. Ja sitten odotettiin sitä puhetta. Satunnaisia sanoja alkoi tulla jo pitkälti ennen kaksivuotispäivää. Ja Sampu osaa sujuvasti noudattaa sanallisia ohjeita; jos vaan huvittaa. Sitä juttuakin on riittänyt ainakin lyhyiden esitelmien verran. Valitettavasti vain jollain sampulandian kielellä. Ja me olemme tuskastuneena odottaneet.

Joten voitte arvata riemun määrän, kun tässä parin viikon sisällä  Sampu on karjunut naama raivosta punaisena "sä anna tänne" äidilleen, joka on vain yrittänyt auttaa kantamalla potkuauton soramäen päälle. Sampu ei ole hirveästi saanut pyyhkeitä, kun hän on tyytyväisenä istunut sänkymme päällä, murukasan keskellä, likaisena päästä varpaisiin, todeten voitonriemuisena "Sampu söi sisin sissit" (eli tottakai Sampu söi isin sipsit). Emme ole ojentaneet (toistaiseksi), että kauniimminkin voi pyytää vaikkapa rusinoita, kuin antamalla ohjeita "sä antaa". Huokailemme vain tyytyväisyydestä, kun Sampu ennen puistoreissua huutaa eteisessä "nonnih, mennään". Käytöskoulu voidaan aloittaa ihan kohta pian, nyt olemme vain onnellisia siitä, että yhä seisomme kuitenkin tukevasti maan päällä, siinä kuilun partaalla. Sampu tiesi taas, milloin on h-hetket käsillä. Nyt voimme mennä hoitavalle taholle "puolivuotishuoltoon" tyytyväisinä ensi viikolla, todeten, että juu, kyllä se puhuu.

P.S ne suomalaiset "vauvat" ja pahvilaatikot. Ilmeisesti joku sisäänrakennettu juttu, että nuo äitiyslaatikot vetävät puoleensa kuin magneetit. Yön pimeinä tunteina piti lopulta hankkiutua eroon tästä "Sampun lepolassista", onneksi huseeraja ei ole huomannut vielä sen puuttumista.

leppoisaa isänpäivää, ehkä ensi vuonna

Jos maailma antaa ennusmerkkejä tulevasta, olisi meidän ehkä pitänyt lauantai-iltana tajuta, että isänpäivä ei välttämättä ole pelkästään aurinkoista rantakävelyä, ja leppoisaa aamupalaa-lounasta-välipalaa-illallista. Harmonista perhemeininkiä.

Lauantai-iltana noin kello 22 manaamme suurinpiirtein alimpaan tiettyyn paikkaan babyhalerilla hengitettävät astmalääkkeet. Sampu pyörii maanisena ympäri alakertaa, ja yläkertaa. Miehen kanssa vaihdamme vuoronperään paikkoja; toinen olohuoneeseen, toinen makuuhuoneeseen katsomaan tv:tä. Jotta saisi olla edes viisi minuuttia rauhassa, kun prime-time Sampu show alkaa kertakaikkiseen tulla korvista. Sampun iloisesti laukaten ylä- ja alakerran väliä, varmistaen ettei kumpikaan vanhemmista jää paitsioon. 

Huokailen tuskastuneena, että ei se nukahda ikinä. Ei voisi olla karmeampaa lauantai-iltaa (oikeasti tiedän että voisi, mutta siltä nyt vaan juuri nyt tuntuu). No, mitäs sitä kaivaa verta nenänästään. Suurinpiirtein seuraavassa hetkessä myrskytuulen laulaessa lauluaan takapihan metsikössä; "räks" ; tv menee pimeäksi. Nopea huomio; tv ei hajonnut, vaan koko kämppä on pimeänä. Sähkölasku ei ole maksamatta, koska koko naapurusto on pimeänä. Tämän huomion teen siis makuuhuoneesta käsin. Sampu vieressäni.  Mies sytyttelee alakerrassa kynttilöitä, ja huutelee "tulkaa tänne". Maanisena ventolinehöyryissään huseeravalle Sampulle komento "alakertaan". Kunnes kuuluu "räks", ja mies huutaa "älkää tulko tänne, täällä räjähti tuikku". Maaniselle Sampulle stop; älä mene alakertaan. Koska lapselle, ja eritoten uhmaikäiselle älä-sana on lähinnä maailmanloppua, Sampu puhkeaa hirveään parkuun. Yritän hyssytellä pimeässä, ei onnistu. Sampu kuitenkin tyytyy rääkymään sängynpäällä, yrittämättä alakertaan, joten kaivan puhelimen esiin. Tapetaan sitten aikaa surffailemalla. Ei onnistu; puhelinverkkoa ei löydy. Alan jo miettiä mielessäni, että seuraavaksi varmaan jotkut panssarivaunut (vieraanmaanarmeijan tottakai) alkavat kyntää pitkin talomme vieressä avautuvaa metsikköä. Ei voi olla sattumaa, että sähköt JA puhelimet lopettavat toimintansa. Miehellä on loogisempi selitys; olisiko sähkökatkos verottanut jotain tukiasemaa. 

25 pitkän pitkän pitkää minuuttia vietämme laatuaikaa yön pimeydessä, ilman toimivia puhelinverkkoja. Sampu esitellen höyryissään sirkustemppuja sänkymme päällä. Klo 23 mennessä  sähkö on palannut, puhelinverkko toimii, ja Sampun maanisuus laskenut uniasteelle.

Isänpäivän aamuna muistan ensimmäisen kerran päivän juhlakalua klo 04.30 kun totean, että menen työhuoneeseen nukkumaan. En jaksa enää selkeästi unissaankin ylikierroksilla käyvää Sampua, joka on sitä mieltä että ainut hyväksyttävä tyyny tässä maailmassa on äidin vasen käsivarsi. Kuulen, että viereisessä makuuhuoneessa on aamuyöntuntien Topo-show käynnissä. Kerran huoneen ovi pysyy kiinni, päättelen, että Topolla ei ole mitään suurempaa hätää, ja raahaudun sinne työhuoneeseen. 

Klo 07.15 huushollissamme on täysi ralli päällä. Topo hyppii, ja hihittää. Ja hihittää, ja hyppii. Ja jossain välissää pomputtaa palloa. Sampu karjuu (ilmeisesti kahdeksan tunnin pätkissä nukutut yöunet eivät ole riittävät kaksivuotiaalle). Edward jakelee isoveljellisiä komentoja "Topo ole hiljaa. Sampu mene nukkumaan. Ota hauva, mene nukkumaan". Päätän jäädä vielä hetkeksi makoilemaan sänkyyn. Kun nyt kukaan ei yritä päästää ketään päiviltään. 

Klo 10 yritän paistaa croissanteja, ja munia samaan aikaan. Koska en ole mikään kokkikolmonen, tehtävä olisi ihan tarpeeksi vaativa ilman kolmea alle 135 senttistä "tehtävänvaikeutinta". Topolla on kierrokset katossa. Sampulla jossain pakkasen puolella kiitos niiden yöunien. Edwardia alkaa riepoa pikkuveljet. Tarttisi kuulosuojaimet... 

Klo 10.15 leikin rauhantuomaria. Edward haluaa katsoa Madagascarin pingviinejä. Yliväsynyt Sampu Tuomas Veturia, ja olemuksesta päätellen jollain piristetripillä-ilman paluuta oleva Topo Nalle Puhia. Laitan Nalle Puhin, seuraa hirmuinen huuto. Laitan Madagascarin pingviinin, seuraa vielä hirveämpi huuto. Laitan Tuomas Veturin, voitte arvat lopun. Uhkaan laittaa telkkarin kiinni jollei olohuoneeseen laskeudu hiljaisuus. 

Palaan croissantien, ja munien (niin ja pekonin; en syö pekonia joten mistä ihmeestä voin tietää milloin se on ns valmista???) pariin. Totean, että paras isänpäivä lahja päivän juhlakalulle liene se, että saa nauttia aamiaisen sängyyssään. Ja trio saa tiukan komennon KUKAAN EI HÄIRITSE ISIÄ. 

Klo 11.00 Edward käy viskaamassa juhlakalulle sänkyyn itsetehdyt kortit, ja paketin. Itse kiikutan perässä tarjottimen aamupaloineen. Ylikierroksilla käyvä Topo, ja alikierroksilla käyvä Sampu huseeraavat omiaan. Mies ei "yllättäen" ole saanut nukuttua älämölömme keskellä. Säälii minua, ja konkkaa kipeän jalkansa, ja tarjottimen kanssa alakertaan. "Syödään yhdessä". Yritys hyvä; mies ehtii syödä aamupalan yksin ruokapöydän ääressä. Sillä aikaa minä olen vaihtanut vaipan, leikkinyt rauhantuomaria. Tarjoillut yhdelle maitoa, toiselle mandariinia, ja kolmannelle leipää. Ja leikkinyt taas rauhantuomaria. Syön kylmäksi menneen aamupalan minuutissa puoliksi seisaallaan. Komennan miehen takaisin sänkyyn "nyt on sun päivä, nauti siitä". 

Klo 12.00 Topo on yhä sillä tripillään. Käymme lääkekaapilla; homma on sen verran ns ei-lapasessa, että Topo tarvitsee ylimääräisen epilääkkeen. Tuskailemme miehen kanssa vuoronperään, että ei tästä nyt tule mitään. Meinaan avata suuni ehdottaakseni puistoreissua, kunnes totean, että tuuli tuivertaa jälleen myrskylukemissa. Ja jätän ehdotukset ehdottamatta. 

Klo 14.00 Trio on autossa. Kaikki ovat hengissä. Isä, ja äitikin ovat hengissä. Vaikka totuuden nimissä aika voipuneita. Nokka kohti isovanhempia, ja isänpäivälounasta. 

Klo 15.00 Isovanhemmat asuvat rannassa. Taustalla pauhaa melkein-vuosikymmenen-syysmyrsky. Se ei paljon Topoa pitele. Topo haluaa ulos. Rantaan. Heittelemään kiviä. Yritämme selittää "tuulee, puuh puuh. Lennät mereen". Ei auta ei. Mummi kantaa pöytään pullaa. Ja pillimehua. Ja nakkeja. Ja ranskalaisia. Ne kaikki kiinnostavat Topoa minuutin. Jonka jälkeen hän muistaa rannan. Ja kivet. Edward jankkaa "ei minä en halua syödä ranskalaisia. Minä en halua syödä kanaa. Minä heitän isiä kivellä, ja vaaria ranskalaisilla". Sampu sentäs leikkii rauhassa leluillaan. 

Klo 15.15 puuskahdan "noh, lähdetään kuule sitten heittelemään niitä kiviä sinne rantaan". Ja ei kun ulos. Edward selittää yhä, että hänellä on kurkkuyskä, hän ei aio syödä. Eikä mennä kouluun. Hän myöskin heittää äitiä ruoalla, ja isiä pepsillä. Kaiken tämän äärimmäisen narisevalla, epäselvällä äänellä. Olen todella ylpeä lapsistani. 

Klo 16.30 tilanne suurinpiirtein sama, kuin klo 15.15. Paitsi että Topon ulkoilutusvuoro lankeaa Mummille. Vaari ehdottelee josko hän lämmittäisi ruokani. Totean, että se on ihan tarpeeksi lämmintä. Ja en oikein muista minkälaiselta lämmin ruoka maistuu. Muistan kyllä hyvin minkälaista on a) liian kuuma tai b) haalennut ruoka. Kotoisaa. Edward on saanut särkylääkettä. Koska hänellä nyt ilmeisesti oikeasti on kurkkuyskä. Edward syö vihdoin kylmenneen ruokansa. Välillä heittelee ilmaan ajatuksia siitä, miten ei mene kouluun, heittää isiä puurolla, ja äitiä kivillä. Ja sen jälkeen polttaa ranskalaiset. Säälin päivänsankaria. Toista, sitä vanhempaa päivänsankaria, tilanne tuntuu enimmäkseen vain naurattavan. 

Klo 17.55 pakkaamme trion autoon. Kiitän Mummia siitä, että sain juoda kahvin melkein rauhassa. Ja se ei ollut edes kylmää. Topo ei haluakaan nyt lähteä kotiin. Eikä Sampu. Edward mumisee jotain siitä, että ei mene kouluun. Ja, että heittää isiä puurolla. Ja äitiä kivillä. Suuntaamme kohti kotia. Ehdotan miehelle, että hän käy ostamassa meille keksejä, ja hyviä juustoja. Ja tekemässä vaikka ilta-ajelun. Jotta saa hetken nauttia siitä isänpäivästä. Minä laitan trion nukkumaan sillä aikaa. 

Klo 18.45 mies palaa kauppareissulta. Talossa on rauha. Mies ihmettelee rauhaa. Selitän, että Topo on simahtanut. Ja Edward makoilee sängyssään kaikkensa antaneena. Ja Sampu leikkii nätisti leluillaan. Kaipaamatta seuraa. 

22.00 Sampukin on simahtanut. Pakollisen illan Prime Time Sampu Shown jälkeen. Olemme katselleet pari tuntia telkkaria (sen Sampu shown lomassa), syöneet ne keksit, ja juustot. Ja jutelleet. Ihan rauhassa. Sampu on yhä tyytynyt huseeraamaan itsekseen, kunhan tarpeeksi usein olemme muistaneet kehuskella hänen legorakennelmiaan. Meillä on hyvä fiilis. Selvittiin päivästä, ja se päättyi kivasti. Mies toteaa "kiitos hyvästä päivästä". Vähään se tyytyy... 

kahdeksan vuotta

Paria päivää vailla kahdeksan vuotta sitten, vauvaani ensimmäisen kerran tuijottaessa silmästä silmään tokaisin "hei, mä olen sun äiti". En keksinyt mitään fiksumpaa mitä nyytille sanoa. Olin aivan häkeltynyt; tuossa tuo yhdeksän kuukautta haudottu tyyppi nyt sitten on.

Ja siitä se todella uudenlainen elämä lähti käyntiin.

Edward oli uskomattoman kiltti vauva. Ei huutoja, käninöitä, kitinöitä. Kolmen kuukauden iässä nukuttiin yöt läpeensä. Neuvolassa naureskeltiin, että et tiedä vauvaelämästä juuri mitään, niin uskomattoman helppo tapaus tuo teidän juniori on.

Kuusi kuukautta tuon ensitapaamisemme jälkeen, taivallan lääkäristä kotiin, vaunuja lykkien, hysteerisenä itkien. Olen niin järkyttynyt, etten osaa edes nousta bussiin, vaan tarvon kuuden kilometrin matkan, kuin sumussa. Yritän soittaa miehelle; palaverissa, ei vastaa. Äidille; puhelin tuuttaa varattua. Parhaalle ystävälleni: puhelin tuuttaa varattua. Lääkäri on juuri kertonut, että epäilee vauvallamme olevan jotain keskushermostollista. Loppu meni ohi. Lääkäri kirjoitti lähetteen Lastenlinnaan. Shokki on hirveä, meidän Edward, pieni täydellinen ihmisen alku, on ehkä sairas.

Seitsemän kuukautta ensitapaamisemme jälkeen istumme lääkärin vastaanotolla. Kyseessä on luultavasti imeväisikäisen hyvänlaatuinen epilepsia. Kaksi vuotta lääkkeitä, ja sen jälkeen elellään taas normieloa. Jossain vaiheessa koko epilepsiadiagnoosi pyyhitään pois Edwardin papereista. Paino tippuu sydämeltä. Joku parin vuoden pikkujuttu. Hyvä ettemme miehen kanssa pistä bileitä pystyyn silkasta helpotuksesta.

Kaksi vuotta myöhemmin istun lääkärin vastaanotolla kuuntelemassa, miten taaperollani on joku sairaus, tai joku, joka aiheuttaa sitä epilepsiaa. Ja sen epilepsian lisäksi minun pienellä taaperollani tulee aina olemaan jonkun sortin ongelmia kehityksen kanssa. Puhutaan jotain jostain terapioista, ja kuntouttavasta päivähoidosta. Nyökkäilen jähmettynyt hymy kasvoillani. Nieleskelen salaa kyyneleitä, kiitän lääkäreitä. Kiitän sairaalassa, osastolla, meitä hoitaneita hoitajia. Menen ulos sairaalasta, ja itken. Järkytystä, surua, pelkoa, kaikkea. Seuraavat viikot odotan sydän pamppaillen postin tuloa; ehkä tänään tulee joku kirje, jossa kerrotaan mikä Edwardia vaivaa. Kirjettä ei vaan kuulu. Ja lakkaan odottamasta.

Neljä vuotta myöhemmin kuuntelen, miten lääkäri kertoo että pieni urhea poikani on kehitysvammainen. Ja että hän ei välttämättä ikinä ala puhua. Yhä lääkärit eivät osaa sanoa, mistä nämä kaikki ongelmat johtuvat. Edwardin, ja Topon ongelmat. Topo on siis sairastunut myös. Vaikka pää ymmärtää asiat, sydän ei. Olen aivan vakuuttunut, että en enää ikinä elämässäni tule hymyilemään, tai nauramaan. Seuraavana aamuna ensimmäinen ajatukseni on "minun lapseni on kehitysvammainen". Ja tuntuu, kuin olisin jäänyt jumiin painajaisuneen.

Melkein kahdeksan vuotta myöhemmin;

aamulla Topo herää. Nousee ylös, ja tekee selväksi, että hereillä ollaan. Edward ryntää avaamaan Topon huoneen turvaportin, päästää Topon ulos. Edward, ja Topo suunnistavat alakertaan, jossa Edward "muka salaa" syö kaakaojauhetta suoraan purkista, ja antaa Topolle banaanin. Tai rahkan. Tai leivän. Kaveria kun pitää jeesata. Aamupalakierroksen numero yksi jälkeen Edward, ja Topo siirtyvät Edwardin huoneeseen katsomaan hetkeksi tv:tä. Masiinaan on jäänyt jumiin yksi Tuomas Veturi dvd, mutta se pitää kuuliaisisesti suosionsa, ja kukaan ei ole vielä nostanut mekkalaa siitä, että haluaisi katsoa välistä aamuisin jotain muuta.

Kun Topon on huono olla, Edward halaa Topoa, ja laulaa Nalle Puh laulua. Lauluääni ei ole se kaunein mahdollinen, ja sanat saattavat olla epäselviä. Mutta se on kauneinta laulantaa ikinä. Kun Sampu keksii koiruuksia, Edward ohjeistaa "Sampu, tule tänne. Ei saa tehdä noin. Sampu! Sampu mene isin, ja äitin luokse". Ja jatkaa ohjeistamalla duracell-pupun, ja superpallon risteytystä, toista veljeään Topoa; "ei saa hakata telkkaria".

Kun Edward lauantaikarkkien sijaan viikko toisensa jälkeen valitsee herkukseen "iso vihreä sipsi" (lue Pringlesit), hän kotona jakaa orjallisesti sipsit veljiensä kanssa. Ja komentaa "Sampu, ei saa ottaa noin paljon". "Topo menee omalle paikalle". 

Edward sanoo viisi kertaa tunnin sisällä "rakastan sua". Edward sanoo koulussa ikkunasta ulos katsoessaan "ai jumalauta kun sataa vettä". Nyt juuri hän tuo tädiltään saamastaan karkkipussista yhden karkin äidilleen, ja toteaa "Eetulla on synttärit." "Äiti, kahden yön kuluttua Eetulla on synttärit". Juoksee takaisin alakertaan, ja ojentaa jälleen koiruuksia tekevää Sampua "Sampu, mene alakertaan. Sampu, mene äitin luo". Sampu kikattaa. Topo hyppii. Ja Edward jakaa niitä viikonloppuherkkujaan veljilleen.

Meidän elämää suurempi ihmeemme. Edward, ihan kohta kahdeksan vuotta

Saamattomuuden huiput kiittävät kauppakeskuksia

Tasan kahden kuukauden välein Edward, ja Topo käyvät yhdessä tilapäishoidossa.Ja välikuukausina Topo käy samaisesssa tilapäishoitopaikassa yksin. Tilapäishoidostahan alettiin meille vanhemmille puhua jo vuosia sitten, mutta ajatus torpattiin puoleltamme sen sileän tien: ei kuuna päivänä. Eikös se sanontakin mene never say never.

Kahden kuukauden välein siis viemme koulupäivän jälkeen Edwardin ja Topon keskiviikko iltapäivänä tilapäishoitopaikkaan, ja seuraavan kerran halimme, ja pusimme (lainatakseni Edwardia) perjantaina koulun jälkeen. Ja voin kertoa, että suunnitelmat ovat aina suuret näille isoveljien yhteisille tilapäishoitojaksoille. Alamme miehen kanssa  spekuloida noin kolmea viikkoa ennen hoitojaksoa kuinka tällä kertaa, ihan satavarmasti, Sampu laitetaan jommallekummalle mummille hoitoon. Ja lähdemme Naantalin kylpylään. Mies on jo suunnitellut valmiiksi, miten hoitaa työpäivänsä etätyönä kylpylästä käsin. Kun aikaa hoitojaksoon on kaksi viikkoa, alamme puhua siitä, että voisihan sitä vaan laittaa Sampun yökylään, ja mennä kaupungille kaupoille, ja käydä syömässä. Ja tulla yöksi kotiin. Viikko ennen hoitojaksoa homma on typistynyt siihen, että jos pyytäisi jompaakumpaa mummia illalla Sampun vahdiksi, ja kävelisi lähimpään ravintolaan syömään. Samalla saisi tehtyä iltalenkin, kolme kilometriä suuntaansa. Niin, ja voitte vain arvata, että homma typistyy entisestään kun tilapäishoitojaksot ns kolkuttelevat ovella. Tähän mennessä vuoden sisällä Sampu on näinä jaksoina ollut kerran kaksi tuntia mummin hoidossa, ja 10 vuotis hääpäiväreissumme ajan kaksi yötä mummin hoivissa. Mutta toivossa on hyvä elää. Ja eikös ihmisellä pidä olla unelmia. Ja sitä rataa.

Tällä kertaa aloimme jossain vaiheessa viikon sisään ennen Edwardin ja Topon hoitojaksoa puhua siitä, että voisi lähteä käymään Sampun kanssa kylpylässä. Se olisi takuulla ihan leppoisaa. Toinen saisi polskia aikuisten altailla, sillä aikaa kun toinen polskii Sampun kanssa lasten puolella. Ja sitten vuoronvaihto, ja sitten vaikka kaikki yhdessä sinne lasten vesiliukumäkiin. Illalla mentäisi syömään hyvin.. Ja Sampuhan raaaaakastaa syödä ravintoloissa. Se kuinka paljon hän syö on ihan sivuseikka, mutta se "hei olen ravintolassa"-fiilistelyn määrä on jotain melkein käsittämätöntä. No, kuinkas ollakaan kaksi päivää ennen h-hetkeä, Sampu alkoi yskiä ja röhiä. Koska yskiminen, ja röhiminen hyvin pikaiseen pääsi aika päheisiin mittasuhteisiin, heittivät mies, ja Sampu iltakeikan tutulle lääkäriasemalle. Vähän kortisonia, vähän spiraa, ja sitten kotona sitä ventolinea viikon verran neljän tunnin välein. Eli unohdetaan kylpylät.Voihan venäjä. Seuraavat kaksi vuorokautta lusittiin tiukasti kotona oloja, ja pihinöitä parantelemassa. Mutta kun laps ei ole kuin semikipeä, niin alkaahan ne seinät kaatua pikkuhiljaa päälle. Ja eritoten äidin naama kyllästyttää. Samoin askartelut, kirjat, legot, dvd:t, junaradat, no ylipäänsä kaikki. Ja ei tarvitse edes ruveta puhumaan äidin kyllästymisen määrästä.  Keskiviikkona, kun oli se päivä jolloin lähdetään viemään Edwardia ja Topoa hoitoon tilanne kulminoitui siihen, että aamupäivästä teimme Sampun kanssa hyökkäyksen ensimmäiseen kauppakeskukseen. Kun ruokakauppaan oli mentävä, niin käydään nyt samalla "vähän pyörimässä". Kun ei voi oikein vielä puistoonkaan mennä.

Ja mistä koostuivat meidän "vapaapäivien" ohjelmat: uusi ostoskeskus Kaari check. Siellä illastettu, sekä käyty testaamassa kauppakeskuksen supermarketti. Jännitystä elämään saimme sillä, että mies tuli paikkaan suoraan töistä. Sampu ja minä junailimme Kannelmäkeen, kahdella junalla. Osasimme loistavasti perille, siis ainakin Kannelmäen asemalle asti. Jonka jälkeen homma pikkiriikkisesti ns kusi. Jälleen kerran en edes nokialaisen hyvän navigaattorin perusteella osannut sinne kauppakeskukseen suunnistaa. Vaan kävimme ensin pyörähtämässä Sampun kanssa pienen ympyrän aseman lähistöllä , tietenkin totaalisen väärällä suunnalla. Seisomme yhden ison risteyksen pielessä, ja vimmatusti tein puhelimellani ilmassa kasia (puhelimen antamien ohjeiden mukaan), jotta löytäisin "lähistöllä olevat kaupat". Niitä löytyi noin 80, ei siis tuokaan ominaisuus auttanut meitä suunnistuksessa.  Lopulta totesin, että pakko se on ihan oikealta ihmiseltä, ihan oikeasti pyytää suuntaohjeita. Hyväntahtoisen hymistelyn (kuinka joku voi aseman liepeille eksyä???) saattelemana saimme ystävälliseltä ihmiseltä hyvät ohjeet. Ja Kaari löytyi.

Myös kauppakeskus Iso Omena check (ties kuinka monetta kertaa). Siellä syöty aamupala, ja käyty urheiluliikkeessä täsmäiskulla hankkimassa trion pienimmälle jäsenelle uudet kumisaappaat. Ja sittenhän olikin taas jo perjantai. Ja halittiin, ja pusittiin Edwardin, ja Topon kanssa.

Ens kerralla kyllä mennään sinne kylpylään. Miehen kanssa kaksin...

   

Siinä Sampun mielestä viikon kohokohdat; autokärryn ohjaaminen, sekä uudet askartelukamppeet. Äiti pistäisi ehkä jännimmäksi momentiksi sen, kun piti saada junasta Sampu, ja rattaat ulos. Yksin. Aina ei valitettavasti avuliaita kanssamatkustajia satu samaan junaan. Onneksi a) ei tartte junailla usein b) yleensä niitä avuliaita tyyppejä on samassa junassa.

SyysLoma

Kuten muillakin maamme eteläosien kouluaisilla, myös Edwardilla oli ilo lomailla viime viikolla. Käsitteiden ollessa vielä hieman hakusessa, Edward puhui iloisesti samassa lauseessa olevansa kesälomalla. Ja joululomalla. Ja ohjeisti isää laittamaan kynttilät kuuseen.

Suunnitelmat olivat suuret syys-kesä-joululoman suhteen. Siis äidillä. Teot ihan eri luokkaa.Suorastaan säälittäviä. Kai tähän voisi heittää väljähtäneen lausahduksen; hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Ja ratsastaa sillä. Samalla itselleen hokien "ajatus ainakin oli hyvä"

Koska Edwardille sattui sopivasti lääkäriaika tiistaille, sovimme koulun kanssa, että Edward saa lääkärireissun jälkeen ottaa varaslähdön lomailuun. Ja kun aikaa on päivätolkulla, ehdimme käydä siellä Suomenlinnassa. Jonne emme kesälomalla ehtineet. Sama Korkeasaaren kanssa. Ja Lintsilläkin sattuu vielä sopivasti olemaan valokarnevaalit. Tuumasta toimeen.

Tiistain lääkärireissusta selvittiin kunnialla. Edward oli etukäteen käynyt autossa läpi, mitä lääkärin luona tapahtuu; lääkäri katsoo korvan, katsoo kurkkuun (sano aaaaaaa), kuuntelee sydämen, ja katsoo masuun. Pätevä lääkäri osasi tehdä kaikki nämä temput. Plussaa vielä vasarahommista. Ja siitä, että Edward sai kunnian suorittaa vasaratutkimuksen äidilleen. Lääkärireissun jälkeen siirryttiin sopivasti lounasaikaan, kaupungille, suosittuun kahvilaan, lunastamaan palkintoja. Isoa annosta suklaajäätelöä. Jäätelö upposi, mukana olleen Mummin, ja äidin avustuksella. Kunnes; Edward nousi kalpeana ylös kahvipöydästä, vatsaansa pidellen, ja ennenkuin ehdimme kissaa inahtaa, päätti tyhjentää jäätelön lounasaikaan siihen suositun kahvilan lattialle. Äärimmäisen vatsatautikammoisena olin saamassa sydänpysähdystä, kun mietin miten olimme lääkärireissun yhteydessä käyneet moikkaamassa ystävää, ja hänen tytärtään jotka olivat sairaalassa, osastolla. Ja Edward oli pikkuprinsessaa auliisti taputellut päästä varpaisiin. Mummi oli juuri lusikoinut samasta annoksesta jäätelöä; jei, vaari on lähdössä huomenna ulkomaille. Minkäköhänlainen vatsatautiaalto tässä juuri saatiin aikaiseksi? Seuraava sydänpysähdys oli tulossa ajatuksesta; kuinka me pääsemme kotiin. Julkisilla on mentävä. Juna-bussiyhdistelmän ollessa nopein, mutta ei mikään salamannopea sekään. Näin jo sieluni silmin Edwardin yökimässä ohi muovipussin junan penkeille, ja Sampun uusiin rattaisiin, ja kanssamatkustajien kengille. Luojan lykky mukanamme oli useamman vuoden äitikokemuksen, bonuksena vielä triplamummikokemuksen omaava äitini. Joka siinä vaiheessa, kun Edward oksennuksen jälkeen alkoi puhua, kuinka ei haluakaan jäätelöä, vaan haluaa sipsejä, rauhoitti, että kyseessä liene jännitys. Ja jäätelöllä korvattu lounas. Ja kävi ostamassa Edwardille ne sipsit, ja saatteli meidät junaan. Ja pääsimme kunnialla kotiin. Jossa miehen kanssa suoritimme samointein operaation "matot varastoon, ja vuoraa pyyhkeillä sängyt". Ja jäimme odottamaan seuraavaa oksennusta, tai seuraavaa oksentajaa.

Koska seuraavat 24 tuntia menivät rauhaisasti. Kukaan ei oksentanut, voinut pahoin, ollut kalpea, ja kaikille maistui ruoka, uskaltauduin keskiviikkona lounasaikaan läheiselle ostarille. Kauppa-puisto-postireissulle. Ja jos kaikki menee putkeen, voimme liene iltapäiväksi suunnitella reviirin laajennusta, ja uskaltautua sinne Korkeasaareen. Sampu siis rattaisiin,  Edward käsipuoleen. Ja menoksi. Ja kotiin tunnin kuluttua. Kalpean, silmiään siristelevän Sampun kanssa, jonka otsaa koristaa golfpallon kokoinen sarvi. Asvaltti 1-Sampu 0. Pikainen soitto poikien hoitavalle taholle; pitääkö potentiaalisen aivotärähdyspotilaan kanssa olla varovaisempi, kun "pojilla on näitä juttuja". Ei tarvitse, mutta lähtekää herkästi lääkäriin. Iltapäivä siis aivotärähdysseurantaa. Se siitä Korkeasaaresta. No, huomenna on päivä uus, ja sitä rataa.

Torstaina toteamme, että Sampun olemus on yhä siinä määrin nuutunut, että visiitti tutulle lääkärille liene paikallaan. Sampu ratttaisiin, Edward käsipuoleen, ja nokka kohti lääkäriä. Edwardille lupaus pizzeriareissusta lääkärireissun jälkeen. Lääkäri tutkii Samuelin, toteaa aivotärähdyksen, antaa hoito-ohjeita; päänsärkylääkettä, ei pitkiä kävelyjä, tai puistoreissuja juuri nyt. Ja kirjoittaa lähetteen Lastenklinikalle, jos ei Sampu iltapäivään mennessä ole alkanut virkistyä. Ja antaa ohjeeksi "menkää nyt ihan Sampun voinnin mukaan". Sampun maatessa nuutuneena rattaiden pohjalla, alan varovaisesti ehdotella Edwardille pizzeriareissua jollekin toiselle päivälle. Vastauksena ponteva EI. Ja toteamus "Sampukin haluaa pizzaa". Yritän vihjailla, että Sampu ei nyt juuri näytä nälkäiseltä, vastauksena vielä pontevampaan äänensväyyn "EI MINÄ EN HALUA MENNÄ KOTIIN, MINÄ HALUAN PIZZALLE": Selkeä pattitilanne. Kunnes saan ahaa elämyksen; mitä jos käydään ostamassa leffa, muutama suklaakarkki, ja ostetaan kotiin pizzaa.(lahjonta, kaiken a ja o, ja joka tilanteen pelastus!) Edwardin päässä iso pyörä raksuttaa; pizzeria, ja pizza, versus koti-leffa-pizza-nami. Sehän vaan passaa. JOten ei kun kotiin ostosten, ja nuutuneen Sampun kanssa. Joka iltapäivällä alkaa vihdoin näyttää tokenemisen merkkejä.

Perjantaina Edward ja isä viettävät aamupäivällä yhteistä laatuaikaa paikallisella terveysasemalla, verikokeiden merkeissä, tiistaisen lääkärireissun peruilta. Kotona huokailen miehelle, että voi Edward raukkaa; kaikki kivat lomajutut jäivät tekemättä. Ryven äitiyden pohjamudissa; lapsi raasu, viikon kohokohta taisi olla oman pihan haravointi. Kunnes havahdun siihen, miten Edward käy ääneen läpi lomaviikkonsa tapahtumia; kävin lääkärissä, oksensin kahvilan lattialle, tätä nipsaisi ( labrat), Sampu kaatui ja meni lääkäriin. Söin pizzaa ja ostin madagascar elokuvan". Ja tätä samaa ritirampsua käydään läpi jokaiselle, joka suinkin vain jaksaa kuunnella; veljille, tädille, mummille, vaarille, toiselle mummille, koulussa opettajalle, avustajlle, luokkakavereilla . Edwardin tuumaillessa seuraavassa lauseessa miten kiva kesä-joululoma hänellä olikaan.Ja ehdotellessa, että josko se isi nyt kävisi laittamassa kuuseen valot.  Eli kyykkyyn vaan kaikki lomailijat, jotka tekivät jotain tylsää, peruslomajuttua kuten Linnanmäellä karusellissa pyörimistä. Tai Korkeasaaressa leijonia katsastamista. Nuo asiat unohtuvat, Edward tuskin ihan heti unohtaa tätä lomaansa. Eikä äitikään; ja toivoo salaa, tai vähemmän salaa, että seuraava loma menisi vähän normaalimmassa merkeissä.

"vatsatauti" podettu….                                                 aivotärsky podettu

                                 LOMA LUSITTU! 

Yksinäisyys

... Niin tuttu tunne. Tiedän etten ole. Mutta välillä tunnen kuitenkin olevani yksin. Vaikka ympärilläni on ihmisiä; perhettä, ystäviä, kavereita, tuttuja. On perheitä joissa ei ole lapsia, sinkkuja, eronneita, tavallisten lasten vanhempia, ja erityislasten vanhempia. Silti välillä tunnen olevani ainoa maailmassa. Kenenkään muun elämä ei ole kuten meidän. No, siinä olen varmasti oikeassa. Eikä meidän elämä ole, kuin kenenkään muun. Kaikilla on omat huolensa arjessa, ja elämässä. Jollekin niitä kauhotaan isommalla kauhalla, toinen saa luojan lykky vain teelusikalla. Mutta huolettomana tuskin meistä kukaan kulkee täällä.

Olen jo aikaa sitten ymmärtänyt vertaistuen merkityksen tässä hieman erilaisessa elämässä, ja vuosien jolkotellessa eteenpäin verkostunut, ja ystävystynyt suuntaan sun toiseen, "meikäläisten" kanssa. Tiedän siis, että en ole yksin. Siis järjellä tiedän. Vertaistuen lisäksi pinnalla pitävät harrastukset;

Yksi mammapäivieni harrastus on nettikirpputorit. Tunnen tekeväni edes jonkinomista ekotekoa ostaessani lapsille käytettyjä lastenvaatteita, ja myymällä omiamme eteenpäin. Toki syydän liikaa rahaa tähän harrastukseen, mutta eivätkös kaikki harrastukset ole aika kalliita? Ja toisaalta; homma pysyy ainakin jollain tapaa balanssissa, kun aina välillä muistaa myydäkin jotain. Valitettavasti harrastuksen myötä minusta on tullut turhan merkkitietoinen, ja nokonuuka lastenvaatteiden suhteen, mutta kai niitä paheitakin on oltava (enemmän, kuin tyyliin viisi)? 

Tiettyjen ihmisten kanssa tekee nettikirppiksillä enemmän kauppaa. Ja siinä kaupanteon lomassa tulee sitten pikkuhiljaa kirjoiteltua sitä sun tätä elämästä, lapsista, lapsista, lapsista. Koska yleensä siis käydään kauppaa näiden pikkupilttien kuteista. Ja yhtäkkiä huomaan, että "meikäläisiä" on joka puolella. Poikamme eivät harvinaisuudessaan kuitenkaan ole luonnonoikkuja. Erityisiä lapsia vilisee siellä sun täällä. Ja elämä on koetellut liian rankalla kädellä aika montaa meistä. Yksi pelkää syntymättömän lapsensa vuoksi, koska aiemmat raskaudet ovat olleet dramaattisia. Toinen pelkää lapsensa kehityksen vuoksi, koska raskauden aikana, ja sen jälkeen on ollut ongelmaa. Kolmannella on ollut draamaa enemmän kuin omiksi tarpeiksi lapsen ollessa ihan pieni, ja lapsen tulevaisuudesta ei voi oikein olla varma. Ja sitten on niitä "meikäläisiä", joiden lapsilla on jotain tosi harvinaista. Meitähän suorastaan, jos ei nyt vilise nurkissa, niin on levittäytyneenä Suomen suureen maahan vähän sinne sun tänne. 

Me olemme kaikki selvinneet ainakin jollain tapaa tässä elämässä. Ei muu auta.  Me olemme kantaneet pelkoa sydämessä. Me olemme kaikki jossain vaiheessa tunteneet olevamma niin erilaisia, että olemme yksin. Ja jossain vaiheessa tajunneet, että oikeasti; emme ole yksin. Se ei ole mikään klishee, että vertaistuki on paras tuki. Se vaan on. Kun joku tietää mitä oikeasti tunnet sydämessäsi. Koska on käynyt läpi samanlaisia tuntemuksia. Kun joku tietää, miltä tuntuu niinä surkeampina päivinä olla maailman yksinäisin. Ja lohduttaa, että muista; et ole yksin. 

Kiitos kaikki erilaiset-samanlaiset. Ja kaikki muutkin ystävät tottakai. Ettei täällä olla yksin. 

ihanaa tavallista

ei voi paljon syyssää parantua siitä, mitä tänään oli tarjolla. Ruskaa parhaimmillaan, aurinkoa, ja kaiken kruunasi se, että koko trio oli suht yhteistyökykyinen, ja niin harmoniassa, kuin trio olla voi. Ainoa ongelma joka sattui tielle oli homma nimeltä uiminen. Topohan raaaaaakastaaaa vettä (ei suihkua, mutta vettä kaikessa muussa muodossa). Ja Topo ei voi käsittää sitä, että uimaan ei mukamas voisi mennä, kun ei ole vielä edes lunta maassa. Milläs selität asiaa herralle. Kuvilla? Ei onnistu. Sanoilla? Ei onnistu. Maanittelulla? Ei todellakaan. Uhkailulla? Homma ei toimi Topon kanssa. Joten ei muuta kuin vaatteet pois päältä, hymy kasvoille, ja ilmoitus "anna palaa Topo, mene uimaan". Ja Topohan meni. Siis siihen rantaveteen asti. Kunnes rääkäisi pettyneenä, ja katsoi minua ilmeellä "noh äiti, hoida vesi lämpimämmäksi". Ei onnistunut. Topo kokeili sitä uintihommaa toisen, kolmannen, neljännen, ja viidennen kerran, kunnes tyytyi hetken viskomaan nakupellenä kiviä veteen, jonka jälkeen pulla-lupauksella houkuteltuna suostui palaamaan takaisin sisätiloihin. Vähän veikkaan, että tämä ei ollut syksyn viimeinen uimavesien testauskeikka.

P.S toi haravointihomma; jatketaan sitä kun Sampu on nukkumassa, tai huseeramassa eri päässä pihaa. Sampun mielestä homma menee jotakuinkin näin; äiti haravoi lehdet kasaan, Sampu sohii haravallaan kasan rikki, ja viimeistelee tuhon juoksemalla loppukasan läpi. Ja jos/kun äiti yrittää saada kasaa uudestaan kasaan, edelliset toimenpiteet toistetaan mulkoilevien katseiden saattelemana 

erilaista tavallista

Edward, ja Topo käyvät säännöllisesti tilapäishoidossa. Tilapäishoidosta alettiin puhua Edwardin ollessa kolmen-neljän vanha. Tuolloin kauhistuimme ajatuksesta, ja tyrmäsimme sen kylmiltään; ei ikinä, sitä päivää ei tule. Se päivä kuitenkin koitti, kolme vuotta myöhemmin. Tuohon mennessä olimme oppineet elämään ajatuksen kanssa, että pojat eivät ihmeparane, ei löydy sitä parantavaa lääkettä. Ja kaikkien jaksamisen, ja hyvinvoinnin kannalta tämä on paras päätös meidän perheelle. Topo viettää tilapäishoidossa kaksi vuorokautta kuukaudessa, ja Edward kaksi vuorokautta joka toinen kuukausi.

Ensimmäisen kerran kun veimme pojat hoitoon, olisi kun olisi antanut sydämensä, ja ainakin toisen kätensä pois. Tulimme kotiin; mies lähti Sampun kanssa kauppaan, itse vietin illan siivoten raivon, ikävän, ja surun vallassa. Mietin joka sekunti, että miten saatoin jättää kaksi itkevää pikku-ukkoani noin vain toisten hoidettavaksi. Seuraava päivä oli helpompi. Illalla osasimme jo nauttia siitä, että talossa on suht rauhallista, ja hiljaista, ja että luultavasti yöllä ei kukaan herätä. Kerta kerralta tilapäishoitoon lähtö sujuu helpommin niin pojilta, kuin vanhemmiltakin. Olemme totuttautuneet ajatukseen, että tämä ihan oikeasti on kaikkien meidän parhaaksi. 

Nyt on Topon vuoro olla yksin tilapäishoidossa. Näytimme puhelimesta kuvaa tilapäishoitopaikasta; Topo vilkaisi kuvaa, ja painoi puhelimen näytön kiinni. Lähtien huseeraamaan omiaan. Ei ollut valmis lähtemään. Pari lautasellista nakkikeittoa myöhemmin näytimme kuvaa uudestaan. Topo otti puhelimen käteensä, ja meni eteiseen odottamaan pukemista. Nyt olemme valmiita lähtöön. Paikan päällä Topo liikutti nätisti itse itsensä tilapäishoitopaikan ovista sisälle, ei huutoa, ei itkua, ei mitään. Tilapäishoidettava-ammattilaisen ottein odotti, että ulkovaatteet riisutaan, ja lähti painelemaan sinne suuntaan, missä normaalisti on hänen huoneensa. Tähän tämä hyvä flow tyssäsikin, koska Topon huone olikin tällä kertaa aivan eri päässä taloa. Tästä rutiinin muutoksesta seurasi itku, parku, ja iso paha olo. Onneksi tilanteen pelasti kaveri nimeltä pulla; pussi pullaa tassuun, ja Topon elämä oli taas raiteillaan. 

Me muut lähdimme ravintolaan syömään pizzaa. Erityistä herkkua tämä ravintoloissa käynti, eritoten Edwardille (totuuden nimissä me vanhemmat, sekä Sampu harrastamme salaa ravintolalounaita poikien ollessa koulussa/päiväkodissa). Erityistä herkkua vanhemmille oli se, että ainut asia mikä aiheutti muissa ruokailijoissa huomiota, oli Sampun huseeraminen, ja kiipeily penkille, penkiltä alas, ja takaisin penkille. Tyypin ollessa vielä suht pieni, tämä aiheutti ainoastaan hyväntahtoisia hymistelyjä, ja muutaman kujertelun. 

Aamu oli leppoisa; Edward osaa omatoimisesti pukea, (välillä joutuu jonkun vaatekappaleen korjaamaan toisin päin), sekä painostuksen alaisena lapioida aamupuuronsa suht haipakkaan naamariin. Taas erilaista, ei huutoa, ei Topon jahtaamista housut yhdessä, vaippa toisessa kädessä. 

Iltapäivälle olemme suunnitelleet (lääkärikäynnin lisäksi) kahvilareissun. Ja ehkä piipahdamme rauhassa katsomaan Edwardille talvikenkiä. Erilaista taas, tavallista, mutta meille aika erilaista. 

Mutta hitto vie on sitä mölyapinaa ikävä. Hetken välillä ehtii miettiä, miten erilaista elämä olisi jos meitä olisikin vain neljä. Tai jos Topo voisi hyvin. Ja sitten tulee taas sitä mölyapinaa ikävä. Onneksi meillä kuitenkin on nämä erilaiset tavalliset hetkemme säännöllisesti. Kyllä niistä osataan ottaa ilo irti. Ja otetaan vielä isompi ilo irti, kun Topo-rakas-mölyapina taas kotiutuu

Karhunpoika sairastaa

villi veikkaus, ettei tämä ole kuluvan vuoden ainoa kerta, kun tulen kirjoittamaan aiheesta. Sampu on siis kunnostautunut flunssailemalla lähestulkoon koko kuluneen viikon. Flunssathan kuuluvat elämään, ja eritoten pikkulapsiarkeen. En ole noin perusasetuksiltani mitenkään törkeän pöpökammoinen ihminen. Mutta elämä trion kanssa on opettanut sen, että emme ihan huvikseen lähde kyläilemään paikkoihin joissa sairastetaan. Ja emme suurinpiirtein missään olosuhteissa ota vastaan kyläilijöitä, jotka kantavat jotain basilleja mukanaan meille. 

Syy tähän on selkeä. Trion flunssat (tai mitkä tarttuvat taudit tahansa, ja rokotukset, ja sitä rataa) + perussairaus eivät ole mikään ihan helppo yhtälö. Lääkäreiden sanoin stressitilat elimistössä laukaisevat niitä sairauteen kuuluvia kohtauksia. Topo asetettiin rokotuskieltoon alle parivuotiaana. Sampu säikäytti äitinsä, ja neuvolanväen viime talvisen rokotuksen jälkeen. Vartin neuvolareissusta tuli kymmenen tunnin keikka, sisältäen piipahdukset Lastenklinikalla, sekä Lastenlinnan epilepsiaosastolla. Samanlaisia stressititloja siis, kuin rokotus, aiheuttavatihan perus nuhakuumeet. Aiemmin Topon, ja Edwardin kanssa ollessa pieniä, osasimme kaivaa ensiapulääkkeet (stesolidit) esiin ensimmäisen aivastuksen jälkeen. Ne tulivat tarpeeseen, aina. Poikkeuksetta. Olen kantanut kahden stesolidin tainnuttamaan Edwardia Jorvin päivystyksen ovista sisään, todeten suht hätääntyneen näköiselle vastaanottohoitajalle, että ei tässä mitään hätää. Toivon vaan, että löytyy tauti, joka hoidetaan antibiooteilla; näin poika on entistä ehompi kahden päivän sisään. Olen todennut huolestuneen näköiselle lääkärille, joka on diagnosoinut korvatulehduksen, ja katsoo hytkyvää lasta, ehdotellen samalla jotain osastohoidosta, että ei hätää; poika on entistä ehompi kahden päivän sisään. Olen sanonut terveysnumeroon, että ei emme tarvitse ambulanssi, heidän usesasta ehdotuksestaan huolimatta; olisin vain tarkistanut saako pronaxenia, ja buranaa antaa samaan aikaan (ei saa). Sampun kanssa olemme päässeet hieman, tai aika paljonkin helpommalla sen asian suhteen. Onneksi! Koska tuo pikkujätkä on sellainen tauti-imuri, että toista samanmoista tuskin kauhean usein nähdään. 

Nyt siis olemme taas Sampun kanssa pidelleet sairastupaa pystyssä viikon verran. Välillä Sampun rohistessa, ja rötköttäessä bestiksensä, hauvan, päällä reporankana olimme miehen kanssa lähdössä viemään Sampua lääkäriin niiltä näppäimiltä. Mutta kas; kun Sampu huomasi, että aletaan tehdä lähtöä jonnekin, kodin seinien ulkopuolelle, hän koki aina ihmevirkoamisen. Tai kun Edward ja Topo saivat hepuleita, ja aloittivat juoksuleikin, höystettynä muutamalla painiotteella, oltiin kärppänä mukana. Kunnes taas hetken kuluttua rohistiin säälittävänä hauvan päällä. 

Eilen vihdoin ja viimein illalla tokaisin miehelle, että muutaman yöttömän yön, nytkyn, tapaturma-alttiin päivänä jälkeen potilaamme alkaa vaikuttaa suht terveeltä. Omahyväisestä vielä totesin "tällä kertaa pääsimme yllättävän helpolla" Kannattiko sanoa, kannattiko? Tuleva yö meni jotakuinkin näin:

Klo 01.30 herätys siihen, että Sampu rääkyy. Rääkyy taas. Ja yskii niin, että mietin mielessäni noin sekunnin verran ambulanssin tilaamista. Koska en ole ihan varma voiko yskimiseen jotenkin tikahtua, tai tukehtua.Lopulta päädyn häätämään miehen (TAAS) työhuoneeseen nukkumaan, ja raahaan hysteerisenä yskivän Sampun viereen. Sampu yskii, ja yskii. Ja yskii, yskii yskii. Meni se pentele illalla piilottamaan babyhaleristaan itse ventolinepiipun, joten sitäkään ei tähän hätään ole käsillä. Yritän ehdotella vettä "röh röh EI". Lääkettä "röh röh EI EI". Ei sitten... Monen hetken yskimisen jälkeen Sampu yrittää tehdä unta. Yskiminen rauhoittuu, pilalle tulee hervoton hyörintä, pyörintä, hytkyminen, nytkyminen, ja käsillä, sekä jaloilla huitominen. Ja pojan on pakko tietenkin olla aivan äidissä kiinni. Yritän hilata itseäni lähemmäs ja lähemmäs sängyn laitaa, kunnes siinä 180 senttisessä sängyssä vain loppuu tila kesken.

 Noin klo 03 jotakin totean Sampun nukahtaneen, ja alan vaipua horrokseen. Seuraava mielikuva jostain klo 04.30;sta ja siitä, että säpsähdän hereille johonkin, ja huomaan että Sampu on just nyt tippumassa sängystä. Yritän napata kiinni Sampun jalasta, uninen poika pelästyy, rääkäisee, vetää jalan pois, ja tippuu lattialle, vetäen mukanaan yöpöydän lampun. Säikähtäen tästä entistä enemmän. Ja aiheuttaen itselleen seuraavan tolkuttoman yskänpuuskan. Ja tilanne jatkuu jotakuinkin kuten tuolloin kolmisen tuntia aiemmin. Kellon lyödessä seitsemän Sampu koisaa tyytyväisenä, levollisena, yhdessä asennossa. Tuolloin tietenkin isoveljien aloittaessa lauantaiaamun juoksu-kikatus-käkätys-portaissa rymistely-paini shownsa. Ja äitiä vähän väsyttää. 

Jotta ollaan nyt sitten ihan hiljaa vaan tästä tautitilanteesta... 

P.S Edwardille pointsit täydellisestä keksinnöstä, jolla vältellä uusien ihmisten (lasten) nimien opettelun. Edwardilla menevät puurot, ja vellit, eli tytöt ja pojat välillä hieman sekaisin. Vielä hankalampaa on opetella k a i k k i e n tielle osuvien uusien lapsituttavuuksien nimet. Välillä naapurin pojista puhuttiin tyttöinä, kaikki vauvat olivat Ida-vauvoja serkkuvauvan mukaan, ja sitä rataa. Kunnes Edward oppi, että helpoimmalla pääsee, kun käyttää vain yleisnimeä: LAPSET. Siispä eilen, ystäväperheen ollessa kyläilemässä, ja perheen typyjen karattua yläkertaan omille teilleen, Edward tietenkin kysyi typyjen äidiltä sen ilmiselvän kysymyksen "minne lapset menivät". Nerokasta! 

sinne se meni...

Puistoilu liene perheemme ykkösharrastus, varsinkin nyt kun mökkikausi on uimavesien armottomasti viilennettyä ohi. Normaalisti puistorepertuaariin kuuluu muutama puisto autoiluetäisyydellä. Olisi niitä ihan tässä kävelyetäisyydelläkin, mutta trio on vahvasti sitä mieltä, että lähipuistoon liikkuminen ei ole puistoilua ollenkaan. Puistoilun pitää sisältää elementit bussi, tai auto. 

Päätimme kuluvalla viikolla laajentaa repertuaaria Oittaan Angry Birds-puistoon. Jokaiselle jotakin. Hyvin sujui homma, kunnes tuli kotiinlähdön aika. Topo oli kiivennyt siihen puiston korkeimpaan torniin, ja puoli kelmi virne naamallaan keikkui tornin reunalla. Aluksi miehen kanssa naureskelimme pojan edesottamuksille, kunnes pikkuhiljaa kierrokset nousivat; ei hemmetti, ei kai tyyppi aio oikeasti sieltä tornista hypätä alas. Ei kai? Ei voi. Ei hitto, kyllä se aikoo! Alkoi maanittelu; Topo, laske alas. Brum brum, mennään autoon, mennään kotiin, kotona odottaa pupu (Topon unilelu, ystävä, lohtu, ja turva). Ei auta ei, Topo jatkaa keikkumista uhkarohkeamman näköisenä, ja yhä vähemmän yhteistyökykyisenä.

Seuraavaksi ohjeistus Edwardille; mene hakemaan Topo alas. Ohjaa liukumäkeen. Edward painelee torniin. Seuraavassa hetkessä Sampu tekee seuraa. Topo keikkuu yhä tornin reunalla, tajuten hyvin selkeästi, että nyt on tullut aiheutettua pienimuotoinen tilanne. Edward hokee "Topo tule alas", Topon virne senkus levenee. Äiti, ja isä alkavat käydä kiivasta keskustelua siitä, kenen pitää kiivetä sinne vihaisen linnun pesään hakemaan poika alas. Koska se ei sieltä meinaa ihan itsekseen maankamaralle liikahtaa.

Seuraavassa hetkessä alamme ihmetellä, että missä vili vilpertti, varmasti salaa noin tuhat jalkaa (nopeudesta päätellen) omistava kuopuksemme luuraa. Alkaa huutelu "Sampu Sampu" "Edward, työnnä Topo liukumäkeen", Edwardin pyöriessä hämmentyneen näköisenä ylhäällä tornissa. Edward päättää ns ottaa ritolat ja laskee alas tornista. Hänelle riitti tämä pikkuveljien kaitseminen tältä erää. Vieressä leikkivä poikalapsi tulee kertomaan, että kuopuksemme on kerinnyt nanosekunnissa viereiseen liukumäkeen. Sillä suunnalla siis kaikki hyvin. Mutta, Topo vaan keikkuu siellä tornin reunalla yhä vain velmumpi ilme naamalla. Mitäs sitten? Ei kun Sampu miehen kainaloon, Edwardille ohjeistus "nyt lähdetään kotiin", ja äiti lähtee kiipeilemään sinne vihaisen linnun torniin. Topo yrittää ottaa muutaman karkuaskeleen häkin kokoisessa rakennelmassa, mutta tulee siihen johtopäätökseen, että paras antautua. Keikkumiset on keikuttu. Ei kun nokka kohti maankamaraa. Ja ei; en ängennyt itseäni kuvassa näkyvään putkiliukumäkeen. Sen verran kuntokuurin kanssa vielä ohjelmaa, etten halunnut seuraavaksi ohjelmanumeroksi "palokunta purkaa putkiliukumäkeä, pelastaen sinne jumiin jääneen äiti-ihmisen". Tulipahan huomattua, että hyvinä päivinä, hyvinä hetkinä, herran päässä iso pyörä pyörii hyvin pikkupoikamaisilla raiteilla. 

Seuraavaa puistoreissua odotellessa.

Elämä On

yksi suuri syy, miksi haluan kirjoittaa elosta ja olosta on se, että huonompina päivinä muistaisin, ettei elämä ole vain lääkitysten säätöä, ja verikokeita ei niin yhteistyökykyisen lapsen kanssa. Tai palavereja terapeuttien, lääkäreiden, opettajien, päiväkodin ja vammaispalveluiden kanssa. Kyytien järjestämistä, ja kyttäämistä, että taksit tulevat kun pitää, olemme valmiina, ja taksikyyti päätyy sinne minne pitikin. Saatikka Kelan lippusten täyttämistä, ja ah sitä niin ihanaa Kelassa jonottamista yhden ylienergisen kaksi vuotiaan kanssa. Elämä on myös ... 

.. puistoilua, kelillä kuin kelillä. Tulipa muuten tällä kyseisellä puistoreissulla perusteellisesti havaittua, miksi oma syystakki oli niin edullinen. Vedenpitokyky nolla. Hyvä syy ostaa uusi takki. 

... kivien heittelyä veteen. Onkohan olemassa yhtään lasta, jonka mielestä tämä ei olisi hauskaa?

Kotona, pihalla puuhastelua.

kaupassa käyntiä

ja askartelua.

Joskus muinoin kuvittelin, että askarteluhetki on totaalisen pilalla, jos askarteluiden parissa ei viihdytä vähintään puolta tuntia putkeen. Onhan askartelulle päiväkodeissakin pyhitetty tyyliin tunti. Myöhemmin opin, että tämä tunti pitää sisällään sitä, että lapset hötkyilevät paikasta toiseen, kaatavat vesivärivedet päälleen, ihastelevat naapurin töitä, esittelevät omia töitään. Ja ehkä kolmen minuutin ajan jaksavat tehdä "sitä itseään". Nykyisin siis meilläkin askarteluhetket ovat leppoisampia, ja niitä on sitten vaikka neljä kolmen minuutin hetkosta päivässä. Tai välillä ei ensimmäistäkään. Mennään fiiliksellä. 

Elämä on sellaista perus lapsiperhearkea(kin). 

lähtöstressi

kolmen pienen lapsen vanhempina emme ihan alvariinsa käy miehen kanssa kaksin viettämässä laatuaikaa leffan ja dinnerin merkeissä. Saatikka reissailemassa kahden kesken. Näiden suunnitelmien hidasteena on ensinnäkin se, että isovanhemmat eivät ehkä jaksa vahtia kolmea villiviikaria kerralla; eli tämä hajautuspuoli. Bonuksena vielä lapsosten voinnin vaihtelu. Hyvänä päivänä Topon kanssa pärjää varsin mukavasti. Huonona päivänä ei niinkään. Ja parin viimeisen reissuunlähtöstressin ollessa tuoreessa muistissa; toisekseen oma mielenterveyteni.

En kestä sitä, että stressaan kulkutauteja, tapaturmia, luonnonkatastrofeja, ja kaikkea muuta mahdollista, joka voisi pysäyttää matkasuunnitelmat, yleensä stressaten päivätolkulla ennen lähtöä. Ja aina stressin huipentuessa matkaa edeltävään päivään. Olemme muutaman kerran "sitten lasten saannin" päässeet miehen kanssa kahdestaan reissaamaan yön-kahden pituisia reissuja, ja totuuden nimissä muistaakseni vain kerran homma on tyssännyt alkutekijöihinsä. Tuolloin Topon saadessa vähän isomman epilepsiakohtauksen. Toisella kerralla yksi katraasta oli sairaana, mutta Mummi otti lapsen hoitoon jokatapauksessa. Eli pelko ei ole edes hirveän todellinen. Mutta mitenkäs siitä eroon pääsisi? Ei sitten millään. Nyt on pahin stressi taas stressattu ja ihan juuri kohta lähdemme miehen kanssa viettämään minilomaa, juhlistaen samalla hieman etukäteen 10 v hääpäivää. Tällä kertaa suurin stressitekijä oli se, kun facebook-kaverini useiden satojen kilometrien päässä julisti päivityksessään potevansa vatsatautia. Siinähän sitten meni yöunet, kun odottelin että koska se iskee meille. Todella todellista pelkoa... 

P.S samalla tavalla stressaan, kun matkustamme koko perhe. Välillä on vaikea uskoa, että entisessä elämässäni tein reissutyötä, ja lähdin useamman päivän reissuun tyyliin vartissa. Toista se on nyt; laukkulistoja on alettava tehdä viikkoa ennen h-hetkeä. Pitää muistaa tilata "lentolupakirjat" hoitavalta taholta, ostaa minigrip-pusseja lääkkeille. Ja miettiä lääkevarasto sen mukaan, mitä kaikkea v o i s i   e h k ä   m a h d o l l i s e s t i tapahtua. Aika paljon on tapahtunutkin; yleensä joka reissukohteessa paikallinen lääkäri on kertaallen käynyt tsekkaamassa jonkun triomme terveydentilan. Ja kertaalleen ollaan ajeltu parilla ambulanssilla reissukohteen pimenevässä yössä. Aina kuitenkin selvitty säikähdyksellä. Toistaiseksi. Mutta eihän sitä koskaan tiedä mitä voi tapahtua. Siksi luultavasti stressaan reissujamme aina, ja ikuisesti. onko tääkin nyt sitten joku äiti-juttu? 

Voihan kiukku

on niitä hetkiä kun saa olla ylpeä lapsistaan, ja niitä hetkiä, kun yrittää virittää naamalleen ilmeen "en tiedä keitä nuo kersat ovat". Mukaan mahtuu ihan normi huononpäivän kiukkua, jumalatonta uhmaa, sekä jokerina "väärä lääkitys-helvetillistä menoa". Valitettavasti kaikkea tuota on tarjoiltu triomme puolesta vaihtelevissa määrin. Ja luultavasti mihinkään näistä olotiloista ei vanhemman maanittelu, järkipuhe, tai rukoilu auta. Kun lasta ärsyttää, niin lasta ärsyttää. Välillä meitä aikuisia ärsyttää niin, että meinaa se kuuluisa otsasuoni räjähtää, välillä kiukkuihin osaa suhtautua rauhallisemmin. 

Olimme vuosia sitten muuttaneet nykyiseen taloyhtiöömme. Naapureilla järjesti jokavuotiset  koko perheen "pihapikkujoulut" Heidän patiollaan siis kokoontui noin kymmenen talon verran vanhempia, ja lapsia. Edward otti kaiken ilon irti tuolloisesta  kiukuttavasta lääkityksestään, sekä melkoisen huonosta olosta, ja edusti maaten yhdessa pation nurkassa, kiljuen vähän väliä. Pakkasta oli, ja tokkiinsa lunta myös jossain määrin. Olikin mielenkiintoista oppia tuntemaan naapureita vähän paremmin, kun keskustelunavaus kulki aikalailla tyylillä "anteeks, mutta teidän lapsi makaa tuolla nurkassa" "joo, mä tiedän, ei se muuta tee".  Aikanaan Edward pääsi tuolloisesta hieman (lue koko ajan, joka päivä, joka minuutti) kiukuttavasta lääkityksestään eroon, ja mm neurologien suureksi ihmetykseksi kaiken lääkekiukun alta kuoriutui hyvin leppoisa ihmisen taimi, joka muisti jokaisen lääkärin tutkimuksen jälkeen kiittää lääkäriä erikseen. 

Topolla vielä plussajokerina uhman, huonon päivän, ja väärän lääkkeen lisäksi on heikommanlainen ymmärrys. Jos, ja kun lapsi ei oikein (tai juuri ollenkaan) ymmärrä puhetta, häntä on aika vaikea lohduttaa, tai saada siitä kiukkumoodistaan pois. Toisin sanoen, keinot ovat vähän vähissä. Varsinkin jos sattuu olemaan taksinkuljettaja, joka ei ihan ehkä tunne Topon toimintamekanismeja, ja osaa etukäteen ennakoida mitä tulemaan pitää: Topo raasu joutui tänään jälleen päiväkodista kotiutuessaan "keräilyajolle". Tarkoittaen sitä, että Topo takseili ympäri asuinkaupunkiamme tunnin verran, ennenkuin pääsi pahnanpohjimmaisena, viimeisenä osoitelistalla, kotiin. Topo ei oikein tykkää hyvää siitä, jos auto kääntyy suuntaan, jonne hän ei sen ennakoinut kääntyvän. Asiaa protestoidaan julmetulla huudolla, penkin potkimisille, sekä ponnekkaalla yrityksellä yrittää saada liikkuvan auton ovi auki, lapsilukosta huolimatta. Miettikää vain sitä, kun auto kääntyykin noin 18 kertaa väärään suuntaan... Siinä ei paljon se kuuluisa hyvä heilu. Onneksi Topon kotiutuessa ruoka oli valmiina pöydässä, ja äiti oli tajunnut tehdä yhtä noin viidestä ruoasta, jotka keskimmäisemme syö hyvällä ruokahalulla. Lautasen bongattua Topon kiukku suli, ennenkuin oli ehditty pyyhkiä itkusta kostuneet silmät, nenä, ja kuivata raivon kastelema tukka. 

Sampu on toistaiseksi osannut olla varsin leppoisa tapaus. Kiukkuyritykset sulavat aika usein nauruun. Ja ainakin tämän äidin on hyvin vaikea katsella kiukkuamista, ilman sisäistä naurunräkätystä. Niin huvittavan näköinen tuo pikkutyyppi on karjuessaan. Koko naaman mennessä ryttyyn, kuin niillä pikkumopseilla konsanaan. Tänään kuitenkin Sampu näytti, että kyllä hänkin tietää mitä on syrjähyppy käytöksen kultaisista aakkosista. Ja että koko pienen iän mageimmat raivarit on hyvä aloittaa juuri siinä vaiheessa, kun a) astumme bussiin b) sinne tulee sisään myös kahden pienen lapsen äiti. Lapsista pienempi uinuen päiväuniaan rattaissaan. Arvatkaas vaan kuinka kauan... Sampunkin kiukku kyllä suli kun viereisten kärryjen pikkutyyppi oli herätetty, ja äiti-minä oli todennut, että kun karjuu, ei näe yhtään ohimenevää bussia-kaivuria-traktoria-kuorma-autoa. Lopulta puistoreissulta siis kotiutui taas varsin hyväntuulinen tyyppi.

Joskus mies on vihjaillut, että poikamme ovat saattaneet periä osan eritoten aamukiukkuamisestaan äidiltään. En usko... Ei voi olla mahdollista... Ei mitenkään. 

Minä Itse

palatakseni tuohon aiemmin kirjoittamaani "kun puhuisi tanskaa"- juttuun...

Olin sujuvasti mammatreffeillä, kahvipöytäkeskusteluissa nyökkäillyt, kun muut puhuivat rasittavista pari vuotiaista, jotka halusivat tehdä kaiken itse. Syödä itse, käydä potalla itse, yrittää pukea (tai pukea jopa) itse. Kävellä itse paikasta a, paikkaan b. Viedä omat ruoat pöytään, ja korjata jälkensä. Siivoilla, kun sille päälle sattuu. Syödä vihanneksia, ja hedelmiä, silläaikaa kun vanhemmat tekevät ruokaa. jota he vielä siis syövät. Kaiken tämän haluten tehdä: Itse.  Minun korvissa tuo kuulosti suurinpiirtein siltä, kun vanhemmat olisivat sitä tanskaa puhuneet. Ymmärsin pätkiä. Pysyin ehkä jotakuinkin kärryillä puheenaiheesta, mutta välillä olin pihalla kuin talvinen lumiukko. Toki Edward, ja Topo tekivät asioita itse, ylpeinä (ja me vanhemmat vielä ylpeämpinä sivuista seuraten) mutta ah niin eri aikataululla, kuin nämä pari vuotiaat minä-itse -tyypit. Korkeintaan tuo karkailupuoli sujui sekä Edwardilta, että Topolta varmasti suht koht kehitysaikatauluissa. 

Pikkuhiljaa sitä kehitti tässä asiassa ne lehmänhermot, ja tajusi, että taidot tulevat kun tulevat. Niitä voidaan houkutella esiin harjoituksin, jotka tehdään leikinomaisesti, mutta muutoin taidot tulevat omaa tahtiaan. Niitä ei saa stressaamalla, kiukuttelemalla,tai sillä kuuluisalla uhkailumetodilla esiin yhtään nopeammin. Näissä merkeissä elettiin vuosia. Jossain vaiheessa jättäydyin pois jostain mammaryhmistä, koska huonoina päivinä jutut osuivat sydämeen, kuin tikari. Muiden lapset menivät uimakouluun, ja opettelivat sukeltelua. Meillä Topo pelkäsi uimahallia niin, että uimahallikäynnistä 45 minuuttia meni hysteeriseen pelkäämiseen. Emme siis ihan päässeet sukelteluvaiheeseen... Muut oppivat ajamaan ilman apupyöriä. Me haaveilimme päivästä, kun Edward, ja Topo oppisivat polkemaan. Ja yhä haaveillen... 

Mutta sitten tuli Sampu. Sampu rakasti vauvana kurkkua, ja tomaattia. TÄH??? Eihän yksikään lapsi voi tykätä niistä oikeasti??  Kun ruokavaliota laajennettiin Sampusta tuli hedelmäkulinaristi. Ja hän halusi alusta asti syödä itse. Piltit, ja soseet olivat helvetistä. Sampulla piti olla hedelmää paloina, leipää paloina, "oikeaa" ruokaa paloina, vihanneksia paloina. Voin luultavasti käyttäen pelkästään käsiä, ja varpaita, laskea ne kerrat kun Sampua on syötetty. Sampu oppi pienenä lusikan käytön loistavasti, ja haarukan käytön sujuvasti. Sampu yritti vuoden ikäisenä pukea vaatteita päälleen. Sampu on tällä hetkellä vahvasti sitä mieltä, että AINA kauppaillessa hänen tehtävänsä on kerätä ostokset kärryyn, ja siirtää ne siitä kärrystä kassan liukuhihnalle. Sampun kanssa ei siis kannata mennä ruuhka-aikoina kauppaan. Homma kun osaa olla varsin hidasta. Jos/kun paikasta a, paikkaan b siirrytään muutoin kuin bussilla, tai autoillen, niin Sampu haluaa tietysti kävellä itse. Mieluiten vielä työntäen omia rattaitaan. Sampu haluaa kiivetä portaat ylä-ja alakerran välillä itse, suorin jaloin, pitämättä mistään kiinni (kun valitin miehelle saavani sydänkohtaukse homman katselusta, mies neuvoi että kannattaa katsoa muualle. Jos sattuu jotain, niin ei tunnu niin kauhealta, kun ei näe mitä tapahtui). Ja puistoissa tietenkin Sampulle ei riitä mitkään pienten puolet vauvakeinuineen, ja miniliukumäkineen. se on mentävä niihin jättimäisiin liukumäkiin, kiivettävä sinne liukumäen päälle itse. Laskettava alas yksin, itse. Ja tietenkin keinuttava vain "isojen keinuissa".

Tämä minä-itseily on ihanaa, ja ah niin raastavaa. Sitä kun ei ole mitään nappia, josta voisit rauhallisena viikonloppuaamuna tilata sen minä-itse-tyypin, ja antaa Sampun tehdä juttunsa itse, omalla aikataulullaan. Ja taas kiireisenä arkiaamuna omin käsin, sujuvasti pukea, ja syöttää lapsen. Minä-itse-tyypillä liene keskimääräistä enemmän myös haavoja, ja mustelmia. Kun joka paikka pitää tutkia, ihan itse, niin sitä välillä sattuu ja tapahtuu. Eli Sampun otsaa koristaa krooninen mustelma. Se vain vaihtaa paikkaansa säännöllisin väliajoin.

Josta päästään ehkä tämän viikon liikuttavimpaan hetkeen: olimme ulkoilemassa, ja Sampu kirmaili pitkin pihaa sielunsa kyllyydestä. Jossain vaiheessa varsamaista kirmailua menivät tennarit ns solmuun, ja Sampu kaatui rähmälleen. Ohi meni Topo, joka ihanan hellyttävän, rakastavan, kömpelösti katsoi ensin veljeään pitkään silmiin, ja teki sen jälkeen selkeän lohdutusliikkeen; yritti vähän paijata Sampun päätä. Katsoi uudestaan silmiin, ja hymyili, kuin sanoen "naura Sampu, ei mitään hätää". Veljesten rakkautta parhaimmillaan.