linnakeikka osa yks

joskus joku instanssi, mitä luultavimmin Kela, tai vammaispalvelu, esitti meille seuraavat kysymykset puhelinkeskustelun aikana; Kuinka usein joudumme trion (tai tuolloin liene oli kysymyksessä vielä duo) kanssa olemaan puhelinyhteyksissä hoitavaan tahoon. Kuinka usein lapset ovat sairaalahoidossa. Kuinka usein he käyvät lääkärissä, ja koska heillä on seuraava lääkäriaika. (osa näistä kysymyksistä on myös erittäin tuttuja kelan lomakerallista)

No, sairaalahoitoasiaan osasin vastata nopeasti. Vaikka välillä on laukattu enemmän, ja välillä vähemmän, kodin ja osaston väliä, niin jotenkuten olen kuitenkin niissä sairaalapäivissä pysynyt kärryillä. Itse "Linnaan" soitoista ei ole mielikuvaa. Heitin keskiarvon, joka ei varmasti mennyt liikaa ylä- eikä liikaa alakanttiin. Kerran kahdessa viikossa. Ja ne käynnit… Veikkaisin, että noin keskimäärin epilepsioineen, liitännäisineen, ja kiitos infektiokierteisien pikkulapsivuosien (ja sen, että infektiot pahentavat kohtaustilannetta, joten turhaan ei kotona odoteta kolmea kuumeellista päivää), käymme lääkärissä noin kerran kahdessa viikossa. Siis vähintään.

Tuosta kyselystä viisastuneena päätin silloin aikoinani aloittaa "paremman elämän". Jälleen kerran. Myös muullakin, kuin sillä ikuisella painovahtimis-saralla (välihuomautuksena; miten voi olla, että kaikesta vahtimisesta huolimatta, se paino pikkuhiljaa meinaa nousta aina vain ylemmäs ja ylemmäs?). Ja siinä, että siivoan enemmän. Olen järjestelmällisempi. Syön enemmän kasviksia. Ja vähemmän karkkia. Menin siis, ja ostin kalenterin. Jälleen kerran. Ja päätin, että tästedes kirjaan kalenteriin joka ainoan lääkemuutoksen. Pahemmat kohtausryppäät. Jokaikisen soiton Linnaan. Jokaikisen lääkärikäynnin. Ja jokaikisen sairaalakeikan. Ja jokaikisen tulevan lääkärireissun. Löysin sen kalenterin laatikoita siivotessani jokunen viikko ennen joulua. Kalenteri taisi olla vuodelta 2009. Olin täyttänyt sitä kolmen viikon ajan.

Ilmeisesti elämä on kaiken muun lisäksi myös pitkä kasvuprosessi. Koska näiden vuosien aikana olen vahingossa kasvanut paremmaksi ihmiseksi kalenterihommissa. Minulla on seinäkalenteri. Ja se on aktiivikäytössä. Se on jopa niin aktiivikäytössä, että äitini ostaa vuosittain minulle joululahjaksi seinäkalenterin. Tietää, että se on minulle, meille, tärkeä juttu. Vähän niinkuin joku työväline. Turha luulla, että kirjaisin sinne valvottuja öitä, lääkemuutoksia, pahempia kohtausryppäitä, ja niitä lääkäriin soittoja. Saatikka pienimmän jangsterimme korvatulehdus-pissatulehdus-muuten vaan räkätauti-lääkärikeikkoja. Ei; niin täysoppinut kalenterinkäyttäjä en vielä ole. Mutta hei; olen oppinut kirjaamaan sinne tiedossa olevat lääkärireissut osoitteisiin Lastenlinna, ja Lastenklinikka. Sekä päiväkoti- ja koulupalaverit. Ja sen koska puheterapeutti tulee käymään kotona. Tämän kaiken lisäksi sieltä lukee sujuvasti, koska mies on reissussa, työ- tai omissa sellaisissa, ja vaimo omissa reissuissa. Olen parhaimpina kuukausina käyttänyt jopa tehostevärejä: punainen = pakollinen keikka, ehkä hyötyä, ei missään nimessä hupia, vihreä = on ainakin jollekin perheenjäsenelle hupikeikka.

Tänään sain ahaa-elämyksen. Voin yrittää taas olla parempi kirjanpitosaralla. Pinnistää pikkaisen lisää, eli:.

* Olemme käyneet yhden kerran Linnassa, vuonna 2014.
* Tämän lisäksi lääkäriä häiritty sähköpostitse yhden kerran vuonna 2014.
* Ja Linnan kahvilavuosi korkattu. Tietenkin. Joka lääkärireissuun kuuluu palkinto. Kahvilapalkinto.

P.S mies oli jo tekemässä äkkiliikettä paperinkeräysroskiksen suuntaan viime vuoden seinäkalenteri kädessään. Kunnes itsekin tajusi, että kalen mukana menee vuoden kirjanpito. Pare pistää siis kalenteri talteen. Ja sattumalta löytää se sitten vaikka vuonna 2017. Laatikoita siivotessa.