talvituuli

takana Linnareissu, Topon kanssa. Onnistunut sellainen. Kaikki meni äärimmäisen hyvin; Topoa ei harmittanut juuri mikään. Moodi oli enemmänkin kikatusmainen. Suurin harmitus koettiin Linnasta poistuessa, kun ei ollutkaan aikaa normaalille käynnin jälkeiselle Linna-Kahville. Ja iso miinus äidille siitä hyvästä, että lohdutuspalkintomehun kaveriksi ei äidin pohjattomasta lahjuskaivosta (joissakin piireissä sama vekotin tuntee nimen käsilaukku) löytynyt pullaa. Tämä huomio harmitti ehkä vielä vähän enemmän kuin skipattu kaffelareissu. Topoa karjututti koko kahdenkymmenen minuutin ajomatkan ajan, Linnasta dagikseen. Koska Topon karjuminen alkaa välillä vähän kiukuttaa itseäänkin, pääsin sättimään kuskina toimineen miehen siitä, että HÄN ei ollut osannut ennakoida tilannetta. Ja ostaa sitä pullaa, kun tuli meitä Linnasta hakemaan. Kypsyyspisteitä minulle tästä hyvästä. (vaikka hei ihan oikeasti; kyllähän miehen pitäisi osata lukea ajatuksia???)  Onneksi Topon harmistus numero kaksikin oli unohdettu päiväkodin kohdalla. Päiväkotiin jäi hyväntuulinen Topo. Ja päiväkodista kotiutui iltapäivällä hyväntuulinen Popi.

Itsellä mieli on ollut suht verrannollinen ulkona vallitsevaan säätilaan. Harmaata, ja tuulista. Päivällä hetkellisesti aurinko pilkahti pilvien välistä, kiitos puhelun ystiksen kanssa. Sen jälkeen on vallitseva olotila ollut sitä samaa; harmaata, ja tuulista. Kotiäidin pakollisia päiväaskareita (lue pyykinripustamista) suorittaessa jäin pohtimaan mistä harmaus, ja tuulisuus johtuu. Linnakäynti meni hyvin. Topo voi hyvin, ollakseen Topo. Ensimmäisen kerran pitkästä aikaan otetaan käyttöön optio; yhden lääkkeen annoksen vähennys. Tuo ei ollut paniikkikäynti, vaan Topon (ja koko kolmion) "käyntiohjelmaan" kuuluva käynti. En mennyt sinne valvomisesta zombiena. Tai huolesta vielä enemmän zombiena; kaikki on suht balanssissa. Pitäisi olla siis edes ookoo olo. Mutta ei vaan ole.

Kun mätin märkää vaatetta kuivauskaappiin, ja uutta satsia likapyykkiä (likapyykkiä on huushollissamme muuten ehtymätön luonnonvara) pesukoneeseen, sain ahaa elämyksen. Ja sen ahaa elämyksen myötä ainakin se sisäinen tuuli laantui jossain määrin. Minua surkuttaa koska; joudun silloinkin kun Topo voi hyvin pohtimaan näitä hiivatin sairausasioita. Joudun keskustelemaan lääkärin kanssa, mitä tehdään keväällä kun aurinko alkaa paistella. Koska luultavasti Topon migreenit palaavat. Joudun keskustelemaan, missä vaiheessa Edwardin tutkimusasiat ovat aiheesta; väsymys + koiranuni. Joudun pohtimaan mitä teemme ensi kerralla, kun Sampu alkaa päätöikseen hillua öisin, kiitos myoklonioiden. Ja kiukutella päivisin, kiitos väsymyksen, ja myoklonioiden.

Kun minä en halua! Minä haluan, että lääkäri sanoo, että tämä on vain alkusoittoa Topolle. Että tästä alkoi Topon loputon nousu. Nousu siis kaikessa positiivisessa tarkoituksessa. Ei tarvitse enää miettiä lääkejuttuja huonojen viikkojen, ja kuukausien varalle. Niitä ei tule. Ne on ns hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Yövalvomiset ovat niin historiaa. Nyt vain nautitaan paremmasta olosta, ihan kympillä. Ja se olo tulee vain paranemaan jatkossa. Ja Topo alkaa aina, ja säännöllisesti nukkumaan vähintään kymmenen tunnin yhtämittaisia yöunia.

Minä haluan, että lääkäri sanoo, että Edwardilla on kahdeksan vuoden ikään kuuluva väsymys+koiranuni vaihe. Että minun äitinä kuuluisi tietää, että sellainen tulee joooooookaiselle lapselle. Olen suorastaan pöhkö, jos ajattelen mitään muuta.  Ja se koiranunivaihe menee ohi viimeistään, kun Edward täyttää yhdeksän. Tai ehkä jopa kesään mennessä.

Ja minä haluan, että lääkäri suorastaan vakuuttaa, että Sampu ei enää tule hillumaan öisin. Ainakaan myoklonioiden vuoksi. Ja kiukuttelemaan päivisin myoklonioista johtuvan väsymyksen vuoksi. Että hän tulee pian puhumaan kuin Runeberg. Että hän ajaa ajokortin, ja hänestä tulee isona avaruusinsinööri. Tai jotain yhtä mageeta.

Mutta kun en voi. Yritän nauttia siitä, että Topo voi paremmin. Edward ei ole ihan zombieväsynyt. Ja Sampun myokloniavaihe meni ohi. Ainakin tällä erää. Ja välillä se ärsyttää. Vaikka mainostan vasemmalle, ja oikealle olevani oikea velho aiheessa; "elä tässä päivässä", niin epäonnistun hommassa täysin välillä. Juuri tänään haluaisin kristallipallon, tai jonkun puhuvan biljardipallon joka vähän valaisisi mitä tulemaan pitää. Meneekö Topon hyvä vaihe ohi. Miten Edwardin väsymys. Miten Sampun yöhihhulointi. Niin, ja se voisi kertoa mitä tapahtui viimeisimmässä jaksossa yhdestä hötöistä tv-sarjoistani, joita seuraan. Elämää suurempi kriisi oli totta, kun unohdin a) nauhoittaa sarjan b) sitä ei näe mistään maailman nettitelkkarista.  Kyllä osaa elämä olla vaikeaa…

P.S välillä minusta tuntuu, että jonkinasteinen kristallipallo on Topon katseessa. Siinä on jotain; jotain mitä hän ei jaa meille muille. Topon omaa viisautta. 

äiti harrastaa

Vähän väliä poden huonoa omaatuntoa siitä, että kolmiolla ei ole harrastuksia. Tai noh; että Edwardilla ei ole harrastuksia. Yritämme miehen kanssa sinnikkäästi ehdotella uimahallireissuja, mutta kiitos kouluväsymyksen, ja koiranunien, vastaus on yleensä falsettiäänellä "ei ei, minä en halua mennä uimaan. Minä haluan olla kotona". Joten päädymme aina aloittamaan sen harrastamisen "ensi viikolla". Ja tyydymme siihen, että tässä perheessä toistaiseksi vain äiti, ja isä harrastavat. Perusliikuntaharrastusten lisäksi, koska aikaa vietetään kotosalla melko paljon, on pitänyt kehitellä myös kotiharrastuksia. Ja ei: ne eivät ole mitään DIY-juttuja. Koska minua ei ole siunattu millään taiteellisilla lahjoilla. Menin valuvaiheessa sen hihnaston ohi, täysin.

Kiitos Sampun heikohkon vastususkyvyn, tai erittäin hyvän kyvyn imuroida jokainen liikkeellä oleva flunssa (ja vähän päälle), olemme ns hengailleet kotona ihan omiksi tarpeiksi parin viimeisen vuoden aikana. JOten on pitänyt keksiä muitakin harrastuksia, kuin se lastenhoito. Niin, ja tietty iän ikuinen siivoaminen. Siitä kun tulee vain vihaiseksi. Tai surkeaksi, todetessaan sadannen kerran työsaran olevan loputon. Ja bonuksena surkeudelle, pojat sotkevat paikat minuuteissa. Voin siis luvata, että et tunne tekeväsi mitään maailmaa parantavaa hommaa siivotessasi villa villerkullaa.. Joten, mitä tehdä (ikuisen pyykkivuoren perkauksen lisäksi) kun hengaat kotona neljättä päivää putkeen? No tutustua internetin ihmeelliseen maailmaan. Ja tehdä siellä jotain mukavaa, joka liippaa läheltä omaa elämäntilannetta. Ja josta tulee hyvä fiilis. Ja jonka parissa tuntee tekevänsä jonkun minimaalisen pienen, hyvän teon. Tai voi ainakin huijata itseään ajatuksella minimaalisesta hyvästä teosta.

Koska en ole mikään hirveän syvällinen, ja akateeminen, ja noh ylipäänsä fiksu ihminen, haluan tehdä siellä internetissä jotain höttöä. Jos lähdetään siitä, että yksi lempisarjoistani on Ruotsin Miljonääriäidit, niin voitte olla varmoja, että en noin pääsääntöisesti vietä netissä aikaani lukemalla Kauppalehden nettiversiota. Hesari tulee päivittäin iPadiin, ja pysyy siellä lukemattomana. Mitä minuun tulee. Perustelen miehelle, että en jaksa katsoa fiksuja dokumentteja hänen kanssaan, koska joudun käyttämään 100% aivokapasiteetistani päivällä poikien juttujen hoitamiseen. Läksyissä avustamiseen, olkoonkin että ne läksyt ovat lähinnä punatulkkujen värittämistä, tai vastaavaa. Siihen, että muistan varata tarpeelliset ajat, ja perua tarpeettomat ajat. Ja lähettää sähköposteja milloin mistäkin asiasta ympäri maata, ja mantua. Ja totean perään, että en lue sitä Hesariakaan, kun ei ole aikaa. Ja illalla tarvitsen Hesarin, ja vakavien dokumenttien sijaan aivojen lepuuttamista. Mieheen uppoaa selitys joka kerta.

Missä siis luuhaan netissä; no nettikirppiksillä. Halleluja! Niiltä saa ostettua ihania, käytettyjä, laadukkaita, joskus ekologisiakin vaatteita pikkupilteille, ja vähän isommille sellaisille. Siellä pyörii lauma kotona lapsukaisiaan hoitavia äitejä, joilla on myös kaatumassa seinät päälle, kun piltti flunssailee. Siellä on aina säpinää. Aikaisin aamulla, ja myöhään illalla. Koska fakta on se, että pikkupiltit valvovat myös yöaikaan. Tai käyvät nukkumaan hävyttömän myöhään. Tai heräävät törkeän aikaisin. Ja ajatelkaa, se on kuin ikuinen joulu, ja syntymäpäivä, kun käy postilaatikolla. Pakettia puskee. Miehellä on nykyään normiduunin lisäksi myös lisäduuni, mr PostiPoika. Koska pidän orjallisesti kiinni itselleni asettamasta nettikirppissäännöstä; jos ostat jotain tarpeetonta, myyt myös tarpeeton, meiltä lähtee siis myös pakettia maailmalle. Ja kassavirta pysyy balanssissa. Nykyään paikallisen postin tädit antavat miehelle ystävällisiä pakkausohjeita, joiden avulla paketin voisi postittaa hieman edullisemmin. Ja muistuttavat ennen vuodenvaihdetta siitä, että postimerkkejä kannattaa nyt hamstrata. Koska posti aikoo korjata hintansa, ylöspäin. Tässä vaiheessa välitän miehelle isot kiitokset siitä, että hän jaksaa olla mr PostiPoika, ja ei koskaan (siis ei koskaan) miesmäisesti nalkuta postilaatikossa lojuvista paketeista. Ja uusista postireissuista. Joskin ehkä lausahduksessa "Sampu, onpa sulla magee paita. Onkohan sulla ikinä ollut samat vaatteet kahdesti päällä" saattaa piillä joku piikki? Kun olen allapäin, mies osaa lausua maagisen, olotilaa edes hieman parantavan lauseen "eikös siellä nettikaupoissa ole ale. Pitäiskö tilata pojille jotain?".

Toinen plussapuoli harrastamisessa on uudet nettikaverit. Juttelu aloitetaan lastenvaatteilla, kauppaa tehden. Kun kauppa on tehty useampaan otteeseen, lavennetaan keskustelunaiheet elämän muillekin pelikentille. Yllättäen Sampun nukutusvuorot ovat paljon mukavampia, kun voin netissä, sängyllä makoillen vaihtaa kuulumisia nettikavereiden kanssa. Ihan vaan siitä, että pohjoisemmassa myrsky katkoi taas sähköt, sataa liikaa vettä, on liian kylmää, tai piltillä on taas nuha. Tai fiilistellä yhdessä suosikkimerkkien tulevaa kevätmallistoa. Pölhöä, tiedän. Mutta ah niin rentouttavaa! Olen myös ajatellut asian näin, että mikäli iskee rahapula, meillä on pieni omaisuus kiinni lastenvaatteissa. Joten tulevaisuus turvattu, loistavaa!

Miinuspuolena liene se, että vaatekaappeja siivotessa, ja pyykkiä pestessä tulee monesti todettua, että tämä harrastaminen on hullun puuhaa. Vaatetta kun on kaikki paikat täynnä. Ja vähän päälle. (puolustuksena mainittakoon oikeasti kaappitilan puute). Päätän vakaasti myydä seuraavana päivänä kaikki kolmion ylimääräiset vaatteet. Jättää kaappiin jokaiselle kolmet housut, ja neljä paitaa. Ja pestä pyykkiä korkeintaan kaksi kertaa viikossa. Ja viedä koko perheen lomalle vaaterahoille. Todetakseni sinä seuraavana päivänä, että en pysty. Niihin hemmetin retkuihin ihastuu. Niihin kehittyy suhde. Ja meinaa vähän hävettää. Kunnes puen pojat niihin ihaniin retkuihinsa. Ja olen äärettömän tyytyväinen, kun kukaan heistä ei tajua vielä sanoa, että keltainen pingviinipaita ei ole cool. Tai että jumpsuit ei ole kätevin vaate maailmassa. Mutta ainakin pojat on söpöjä kuin mitkä. Niissä ihanissa retkuissaan.

maanantain mietteitä

maanantaisin Sampu jaksaa huseerata itsekseen sydämensä pohjasta. Maanantaille kannattaisi siis aikatauluttaa kaikki puisevat paperihommat. Tai muuten vaan puisevat hommat, joiden hoitamiseen tarvitaan vähän aikaa, ja rauhaa. Ja yksinoikeutta tietokoneeseen. Sampu raaaaakaaaastaaa veljiään, mutta Sampu myös rakastaa maanantaita, jolloin parin päivän hurlumhein jälkeen talossa on rauha. Kun ehdottelen puistoilua, ulkoilua, tai kauppailua, saan vastaukseksi tuhahduksen, ja murinan "ei mennä". Sampuen jatkaen leikkejään. Yleisesti ottaen jaksan miehelle hohkata siitä, että lapselta E I kysytä, mennäänkö kauppaan. Vaan ilmoitetaan, että mennään kauppaan. Nyt menin törkeästi siitä, missä aita on matalin; Kun ei kerran laps halunnut lähteä liikenteeseen, niin ollaan vaan kotona... Ei viitsi raasua lähteä pakkaseen huudattamaan. Kun ei se sinne halua.

Niitä paperihommia en saanut rauhasta huolimatta tehtyä. Kas kun eilen oli maanantai; ei kai sitä nyt jaksa viikkoaan aloittaa joidenkin kelan lippulappujen täyttämisellä. Hoidetaan ne tiistaina.

Kun nyt kuitenkin, kerrankin, sain istua tietokoneella yli kahdeksan minuuttia putkeen, ilman että joku halusi katsoa valokuvia itsestään, videonpätkää itsestään kun laskee liukumäkeä kahluaaltaaseen; tuhat kertaa putkeen. Tai Nalle Puhia YouTubesta, tai muuten vaan vahingossa linkata facebook-tililleni suosituksia artikkeleista kuten "entisellä miss Suomella on raskausfinnejä" tai vaihtoehtoisesti "koko Suomen parhaiten tienaavien lista" (jes, juuri nämä linkit ovat löytyneet facebook-seinältäni) tulin selanneeksi valokuvia. Ajatuksella, että noita tarttisi vissiin joskus ihan teettääkin. Kuvia selatessa tietenkin muistot tulvivat mieleen. Voi kun pojat olivat joskus pieniä, ja söpöjä. Söpöjä ovat nytkin, mutta eivät niin pieniä. Hetkellinen haikeus. Ja toteamus; elämä on kuitenkin helpompaa vähän isompien kanssa.

Koska oli maanantai, niin minulla oli selkeästi myös henkisesti maanantai. Katse pysähtyi sairaalakuvien kohdalle; Tuossa Edward on sairaalassa, odottamassa osastolle pääsyä. Raasulla on keuhkokuume. Kahden minuutin kuluttua kuvan ottamisesta hän laatoittaa koko sänkynsä limaoksennuksesta. Tuo söpö paita pitää leikata auki, kun ei sitä muuten lapsen päältä oikein saada pois. Edward oli niin kipeä, niin kipeä. Tuossa Edward on sairaalassa, ja on hänen viisi vuotis syntymäpäivänsä. Hän ei välittänyt siitä, että hän oli sairaalassa syntymäpäivänään. Oli vain onnellinen, kun sai lahjoja, ja kakkua. Ja kaikki onnittelivat.

Topo nukkuu sängyssä; piuhat päässä. Yhdessä kainalossa pallo, toisessa kainalossa pupu. Topo ei ole tykännyt operaatiosta eeg-pipon-laitto. Raasu on kiukunnut itsestään kaikki voimat. Ja sen perään simahtanut. Nukkuu niin rauhallisen näköisenä. Muistan vasta tuolloin, että Topohan söi öisin tuttia tyyliin viisi vuotiaaksi asti. Yhdessä kuvassa Topo istuu häkkisängyn alla sairaalassa, lihapiirakkaa syöden. Kikattaen. Mennyt vissiin piirakkansa kanssa nälkäistä äitiään piiloon. Ettei joudu jakamishommiin.

Tulee eteen kuva, jossa Sampu nukkuu sängyllä piuhat päässä. Niin pienenä.  Ja makoilee tyytyväisen näköisenä sängyn päällä. Se kuva voisi näyttää ihan perusvauvakuvalta, jos ei sängynpeitto olisi liian tuttu. Sampu istuu siskoni sylissä Linnassa. Sampu turvakaukalossa, taustalla Lastenklinikan käytävä.

Voin kertoa, mitä pojille on tapahtunut, ilman suurempia tunteenpurkauksia. Voin kertoa, että Edward vietti viisi vuotis syntymäpäivänsä sairaalassa. Tai että kun hän oli kaksi vuotta, hän sai kesällä joka päivä ensiapulääkkeen. Olimme miehen kanssa ihan puolihysteerisiä. Voin kertoa sujuvasti, miten vein kuumeisen, jatkuvasti huutavan Topon Jorvin päivystykseen. Jossa lääkäri pyysi minut huoneeseensa, ja kertoi olevansa pahoillaan, mutta he epäilevät epilepsiaa. Voin kertoa, että kun Sampu oli kolme kuukautta, hän sai ensimmäiset kohtauksensa. Ja jopa hymyillen sanoa, että silloin en enää kuvitellut selviäväni. Mutta selvisinpä. Kunnes näen kuvat; kuvat tuovat takaisin sen sydäntä pakahduttavan ahdistuksen tunteen. Kun tuntuu, ettei saa happea. Maailmassa ei ole mitään muuta kuin se huonosti voiva lapsi siinä edessäsi. Ei ole eilistä, eikä huomista. On tämä hetki. Ja; tästä hetkestä on mentävä läpi. Enemmän, tai vähemmän rämpien. Mutta läpi mennään.

Fiiliskin alkaa olla itselläni varsin maanantainen. Sampu nukkuu päiväunia, (halleluja!! Meni vielä ihan itse nukkumaan, tupla-halleluja!). Voisin tehdä sitä, mitä kaikki kotona lapsiaan hoitavat äidit tekevät päivät pitkät; juoda kupin kahvia, ja lukea lehteä. Mutta vellon kuvien aiheuttamissa fiiliksissä. Ei tee mieli kahvia, ja naistenlehdet pyh; ei juuri nyt kiinnosta. Selailen kuvia, kunnes; ovikello soi. Ei kauniisti yhtä kertaa, vaan tyylillä rämpyn-rämpyn-rämpyn-nyt-otetaan-nirri-pois-ovikellolta. Jahas; veljekset E&T kotiutuvat.

Hirveä riisumisrumba. Topo yrittä juosta taas vaihteeksi olohuoneeseen toppavaatteet päällä, lumet sisään tuoden. Edward selittää siitä, miten hän ei tänään mene kouluun. Että nyt hänellä on loma. Yritän houkutella Topoa eteiseen riisumaan, ja samalla antaa Edwardille ohjeita siitä, miten vaatteet pitää laittaa omille paikoilleen. Edward kuittaa "kyllä äiti, minä laitan". Ja heittää kaiken keoksi lattialle. Saan Topon riisuttua. Vaatteiden paikoilleen laittamisralli. Jota seuraa käsienpesuralli. Ja...

Topo avaa jääkaapin, ottaa sieltä paketin nakkeja. Hakee lautasen. Laittaa lautaselle kolme nakkia, ja ojentaa lautasen minulle, sanoen katsellaan "lämmitä ne". Ja minä olen onnellinen, ja niin ylpeä; se otti lautasen! Ja se otti paketista vain kolme nakkia. Ja se laittoi ne nakit siihen lautaselle. Tekisi mieli avata ovi, ja huutaa koko naapurustolle; ensimmäisen kerran ikinä Topo otti lautasen! Mitätön askel ihmiskunnalle, elämää suurempi askel meille. Meidän prodigy. Maanantai-fiilis vaihtui sekunnissa super-maanantai-fiilikseksi. Pussaan Topoa ehkä sata kertaa. Ja Topo kikattaa. Ja on onnellinen. Kuten minä.

P.S Topo on lanseerannut veljilleenkin uuden tavan katsella tv:tä. Sitä pitää tehdä pomppien. Kun tv:ssä pyörii kaikkien yhteinen suosikkileffa, talo tärisee kaikesta hyppimisestä. Päiväjumppa; check. 

melkein kympin keikka

lueskelen tilapäishoitopaikan "rapsuja" (eli raportteja) nopeasti läpi, samalla toisella kädellä ruokaa laittaen. Luen, miten Topo ei ole tykännyt hyvää silmätippojen laitosta. Oli hankalaa, mutta jotain saattoi mennä silmäänkin. Lohdullista tietää, että tippojen laittaminen ei ole helvetistä vain meidän vanhempien kanssa. Sekunti vahingoniloa. Joo, ihan sairasta. Mutta nuo sekunnit tuovat kummasti lisäjaksamista arkeen; on se muillakin Topon kanssa välillä hankalaa. Sen koommin rapsussa ei ole merkintöjä niistä tipoista. Onkohan ne luovuttaneet? Seuraava kohta joka tuo hymynkareen huulille, on selvitys iltapalasta. Topo on syönyt purkillisen hedelmäsosetta. Halleluja! Topo siis saa lääkkeet joka ilta hedelmäsoseen kanssa, mutta että hän menisi itse syömään kokonaista purkillista sosetta... Sitä ei ole tapahtunut tyyliin sen jälkeen kun siirryttiin vauvanruoista oikeisiin ruokiin. Tämä ei naurata sentäs yhtä paljon, kuin päiväkodin reissuvihkossa oleva maininta siitä, miten Topo on syönyt hyvällä ruokahalulla okraa, ja kanakastiketta. Mutta hymyilyttää juu. Seuraavaksi kerrotaan, että Topo ei ole tykännyt hiustenpesusta. "Yllätys". Muutoin poika on ollut rauhallinen, ja nukahtanut hyvin illalla. Ja Topo on tykännyt olla sylissä. Loistavasti mennyt keikka, arvosana kympin hujakoilla.

Edward ei ollut viimeisimpään tilapäishoitokeikkaan mennessä ihan hyväksynyt ajatusta siitä, että hoidossa käydään tasaisin väliajoin. Yleensä pari-kolme päivää ennen hoitojaksoa, on aloitettu loputon jankkaaminen siitä, kuinka "minä en halua". Ja "minä en mene". Tällä kertaa kuitenkin Edward hiffasi yhteyden; ylimääräiset sipsit + tilapäishoito, ja aloitti pari-kolme päivää ennen hoitojaksoa tarinat siitä, kuinka hän menee tilapäishoitoon, ja syö siellä sipsejä. Kuvion teki täydelliseksi se, että äiti tulee mukaan viemään Edwardia hoitoon. Ja tästä hyvä aasinsilta asiaan nimeltä "Edwardin kootut lausahdukset". Ilmeisesti lapsilla on tapana kertoa tarinoita, jotka eivät aivan pidä paikkansa. Tai unohtaa mainita lauseyhteydestä tiettyjä, suht kantavia elementtejä. Ja tuon puolen osaa myös herramme E tätä nykyä. Edwardin tuuletellessa äärimmäisen onnellisena sitä, että äiti(kin) tulee mukaan viemään häntä hoitoon, yritin selvittää, että niinhän äiti aina tekee. Toteamukseni kaikui kuuroille korville. Edwardin mielestä oli vain sinnikkäästi maailman mageinta, että äiti tulee mukaan viemään häntä. Lopetin selittelyn. Kuten oletin Edwardin kohdalla rapsussa mainittiin jälleen seuraava vanhemmuuspisteitämme nostattava asia "Edward haluaa mennä kuumaan kylpyyn. Varmistaa, että onhan vesi kuumaa". Jotenkin tästä kirjoitetusta lauselmasta voisi saada sellaisen kuvan, että me täällä kylvemme haaleissa vesissä. Tai suorastaan kylmissä. Voin kertoa; ei pidä paikkansa. Joskus, kerran, ehkä kaksi vuotta sitten, poikien vielä kuvitellessa, että Bauhausista hankittu betoninsekoitusallas on ihan oikea kylpyamme, villa villerkullasta oli loppunut  varaajasta lämmin vesi, kun pojat keksivät haluta kylpyyn. Saaviin ehdittiin valuttaa 25 litraa kylmää vettä. Edward ehti lumpsahtaa saaviin, ja kylmään veteen, ennen kuin kerkesimme kissaa, tai varoituksen sanaa sanoa. Ja tuosta onnettomasta illasta, tai sattumasta lähtien, Edward on aina varmistellut, että pääseehän hän kuumaan kylpyyn. Tilapäishoitopaikassa eivät vain taida tietää Edwardin maailmaa järkyttäneestä sattumasta. Seuraavaksi luen, kuinka Edward on koulusta tullessaan mennyt salaa oman kämppänsä komerolle, ja syönyt salaa komeron oven takana sipsejä. Sipsit on takavarikoitu. Jep; ennalta-arvattavaa. Edward nimittäin löytää huushollistamme joka ainoan olemassa olevan herkkukätkön. Ja jopa herkkukätköt, joiden olemassaolosta me vanhemmat emme muista mitään. Edward on myös siellä tilapäishoitopaikassa useaan kertaan toistellut, kuinka kivaa hänellä on siellä. Ilmeisesti kaikkialla muualla, paitsi kotona on tätä nykyä kivaa, Edwardin sitkeästi toistellessa joka puisto- ja kauppareissun jälkeen "ei vielä mennä kotiin". Toisaalta; hän jatkaa myös sitkeästi joka aamu toistella "ei minä en mene kouluun. Minä jään kotiin". Eli tämä kotihomma on selkeän kaksiteräinen miekka. Rapsussa mainitaan myös, että Edward on syönyt nätisti, käynyt hyvin nukkumaan, ja enimmäkseen ollut iloinen, ja pirteä. Melkein kympin reissu.

Ja melkein kympin keikalta kotiutui kaksi hyvin tyytyväistä ihan täyden kympin tyyppiä. Topon suunnistaessa suoraan jääkaapille, Edward selitti suu vaahdossa siitä, kuinka meillä on nyt juhlat. Pizzajuhlat. Niin onkin. Ei jäänyt mitään olennaista mainitsematta. Pizzajuhlat on aina tilapäishoitokeikan jälkeen. Se kuuluu asiaan. Ja sen jälkeen kylpyyn. Kuumaan kylpyyn; kaukaa viisaana veden lämmitin on ollut päällä koko päivän. Ei aiheuteta lisää traumaattisia kokemuksia Edwardille.

Niin; ja koska kuvillakin voi kertoa vain osan totuutta, niin voin kertoa, että siellä kylvyssä kylvetään kuvanmukaisessa harmoniassa ehkä 30 sekuntia. Jonka jälkeen joku kaataa vettä jonkun päähän. Ja tulee tilanne. Tai varastaa kylpyankan. Ja tulee tilanne. Tai potkaisee vahingossa, vaihtoehtoisesti tahallaan kanssakylpijää. Ja tulee tilanne. Edward yrittää ainoana kunnolla juttelevana ns narrata ammeen itselleen, ilmoittamalla 30 sekunnin välein kuinka vaihtoehtoisesti joko Sampu, taikka Topo, tai molemmat, haluavat tulla kylvystä pois. Ohjeistaen äitiään, miten äidin pitää kuivata heidät. Ja laittaa heille pukupaidat (joilla ei ole mitään tekemistä miesten pukujen kanssa; pukupaita ajaa itsepäisesti samaa asiaa Edwardin vokabulaarissa, kuin yöpuku meillä muilla). Olen vakavasti harkinnut välillä jonkun "varamutsin" hommaamista; joku masiina joka karjaisee 1min30sek sopivin välein "ei saa riidellä". Varamutsille olisi varmasti tilausta muuallakin kuin meidän huushollissa?

stressimietteitä

ah ihana stressi; jokaisella sitä löytynee elämästä välillä enemmän, välillä vähemmän. Tuntuu, että stressiä kestää välillä paremmin, ja välillä ei sitten pennin vertaa. Stressi saa minut työskentelemään tehokaammin työpaikalla. Ja menettämään yöunet kotiasioissa. Stressi saa jotain odottaessa minuutit tuntumaan tunneilta. Ja kiireessä tunnit tuntumaan minuuteilta.

Aina kai sitä jotain osaa vähän stressata. Kun elämä on suht mallillaan, niin se voi olla vaikka sitä, että ei tänään lukenut lapselleen kirjaa, kun oli kiire tehdä kotihommia, tai muita tärkeyksiä. Silloin voi vähän itsesäälissä kierien stressata sitä, että on semi-huono-äiti. Tai sitten voi stressata sitä, että onnistuuko iltapala, jota tarjoillaan kylään tuleville ystäville. Joista heistäkään yksikään ei ole mikään master chef. Ja joille ei todellakaan tapaamisesssa ole ykkösasia se gourmetruoka, vaan se että saadaan tavata. Tai sitten voi stressata oleellista asiaa kuten koko talon kuurausta lattiasta kattoon, kun saa yökylään lapsiperheen. Kun eihän talven pimeydessä ketään voi päästää ulko-ovesta sisään, jos ei tyyliin ikkunankarmitkin ole kiillotettu. Kannattiko tuo stressi? Ei todellakaan. Ei penninvertaa!

Nyt olen lumipallon lailla kasvattanut suurempiin, ja suurempiin mittasuhteisiin stressiä aiheesta töihinpaluu. Jo tässä vaiheessa vuotta olen todellakin ainakin nukkunut levottomasti, ja kukkunut myöhään aiheen tiimoilta. Todella fiksua; koska töihinpäaluun aika koittaa loppukeväästä aikasintaan. Eli viiden kuukauden kuluttua. Loppukesästä vasta toivottavasti. Sampun täyttäessä pyöreät kolme vee kesän korvalla, teknisesti työpaikka kutsuisi jo tuolloin kesän korvalla. En ole millään tapaa työtä vieroksuva tyyppi, mutta…

Olen miettinyt miten työnantajalle esitän asiani; perheelleni olisi parasta, että notkuisin kesän vielä kotona kolmiota hoivaamassa. Tiedän, että se on meille kaikille parasta. Tiedän sen sekä sydämessä, että päässä. Tiedän sen ihan sataprosenttisesti. Ja silti rääkkään lähimmäisiäni jankuttamalla asiasta joka kerran kun tapaamme, vähintään pariin otteeseen. Odottaen myötäileviä katseita, ja myhäileviä kommentteja. (ja niitä saankin, höystettynä tsemppaavilla "siis ei ole mitään järkee että menet kesäksi töihin" kommenteilla). Selitän miehelle suu vaahdossa aamulla, ja illalla, miksi elämämme on helpompaa, jos saan olla vielä kesän kotona; Sampun ei tarvitse aloittaa päiväkodissa. Ja jos hänelle parhaaksi paikaksi osoittautuu kevään mittaan pienryhmä, sinne on helpoin päästä suoraan syksyltä. Topon dagis menee kiinni kesän kuumimmiksi lomaviikoiksi. Ja Topo joutuu varadagikseen. Ja siitä varadagiksesta kouluun. Ja Topon maailma järkkyy, kun paikat, ja aikuiset vaihtuvat salamavauhdilla. Ja sitten meillä on ihan kauheaa syksyllä.  Mies kuuntelee yleensä ilkikurisesti hymyillen saarnojani aiheeasta töihinpaluu, ja esittää sairaan ärsyttäviä kysymyksiä. Mutta kun olen itkuun pillahtamassa, ja kaikesta vaahtoamisesta uupunut, toteaa yleensä:"sä olet ihan oikeessa". Siis siinä vaiheessa vasta! Kun pitäisi myhäillä saarnani mukana, ja nyökkäillä hyväksyvästi argumenteilleni. Kauhea kiusanhenki!

Seuraava stressinaihe on se, että haluaako työnantaja takaisin remmiinsä tällaisen kultakimpaleen, jonka meriittilistalla on ns kolme pajatsoa. Pikkutyyppiä, joiden elämä ei ole ihan kuin muilla. Tiedän, että työntekijänä olen tunnollinen. Olen aina ollut tehokas, ja voisin väittää että kolme vuotta sirkustirehtöörin hommissa on tuonut käänteisiin vielä lisää tehokkuutta. Koska elämässä on tullut vastaan oikeasti aika isoja stressitekijöitä, ja stressijuttuja, tuskin notkahdan ja romutun työkiireen, ja työstressin keskellä. Tiedän, että olen tyyppinä hyvä, siis työntekijätyyppinä, muina tyyppeinä luultavasti lähinnä jossain kohtalaisen, ja tyydyttävän välimaastossa. Mutta työnantaja ei tunne noita mahtavia pikkutyyppejä, joiden elämään kuuluu arsenaali lääkärikäyntejä, ja palavereja ja terapiakäyntejä. Ja sitten stressaan vähän lisää. Niitä lääkärikäyntejä, ja palavereja, ja terapiakäyntejä.

Onneksi tunnen itseni ihmisenä ainakin joissakin asioissa jo suht hyvin (sitä se aikuisuus vissiin teettää?); stressi tässä työasiassa nyt liene melkein huipussaan. Kun saan asiat päässäni selväksi, ja eritoten työnantajan kanssa selväksi, voin jälleen palata stressaamaan pahimmassa tapauksessa kolmion asioita. Parhaassa tapauksessa sitä, onko täällä tarpeeksi hyvin siivottu, kun ystis tulee kylään kahville…

Siihen asti yritän ottaa mallia Sampulta, ja rauhoittua. Ja vaikka askarrella. Kaulakoruja.

jutun juurta…

olen ehkä jo useampaan kertaan (se on niin totta, että lasten saanti pehmittää pään. Lopullisesti) maininnut, että Edwardin kanssa meitä valmisteltiin siihen, että puhe ei ikinä tule olemaan hänen pääasiallinen kommunikointikeinonsa. Koska Edwardilla oli vähän kehityksen kanssa ongelmaa. Ja vähän suun motoriikan kanssa ongelmaa. Ja vähän dyspraksiaa. Ja noh kaikkea mahdollista puhehommaa hidastuttavaa-vaikeuttavaa-mahdottomaksi tekevää kremppaa, ja jokerina pelissä hetkellisesti vielä käytössä lääke, jonka tiedetään hidastavan puheenkehitystä. Edward, meidän vanhin supersankarimme kuitenkin meni, ja alkoi puhua. Ja nyt tekisi epäkiitollisena äitinä jo välillä mieli sanoa "viitsitkö olla hetken hiljaa". Ja totuuden nimessä joskus niin teenkin…

Edward omaa äärimmäisen hyvän huumorintajun. Kuulemma Edwardin äiti, eli allekirjoittanut osaa tuon mustahuumoripuolen, ja mies on varsinainen verbaaliakrobaatti. Joten ehkä se hitaasti puhumaan oppinut poikalapsemme on jotain piirteitä vanhemmiltaan perinyt? Tässä pari otetta, peruskeskustelusta, perusarjen keskellä.

* Edwardilla on tapana avata keskustelu kysymyksillä. Hän ei suinkaan odota niihin vastausta, vaan odottaa että kysymykseen vastataan toistamalla esitetty kysymys. Ja Edward antaa kysymykseen vastauksen. Kuulostaa monimutkaiselta, ja huonosti selitellyltä? No, siis tarkoitan tätä: Edward saapuu koulusta kotiin. Heti eteiseen päästyään kysäisee "missä isi on", vastaan kysymykseen "no missä isi on". Edward vastaa sujuvasti "kaupassa". Jonka jälkeen keskustelu jatkui jotakuinkin näin: oikaisen, että "ei, isi on töissä". Tähän oikaisuun vastataan hieman ilkkuvalla katseella, sekä tuhahduksella "eikä ole, isi on kaupassa". Mitä tuohon enää voi vastata? Eli sen lisäksi, että Edward kertoo toistuvasti, ja kaikille mahdollisille koulussa, kuinka hänen isänsä tekee usein, todella hyvää ruokaa (mikä vale! Sori nyt vaan hubby!), hän myös luultavasti kertoilee, että hänen isänsä viettää päivät pitkät kaupoissa. Ei töissä. Vaan kaupoissa. Loistavaa.

* Edward on kestänyt kaikki nytkynsä, ja hytkynsä kuin mies. Hän ei niitä turhemmin valittele. Hän ei valita, jos nytkyt, ja hytkyt (eli kohtaukset) herättävät hänet öisin. Hän ei valita jos tulee päänsärky. Hän ei valittanut kertaakaan saadessaan vesirokon. Vaikka niitä näppylöitä oli ehkä ziljardi. Sen sijaan Edwardin juttu on valitttaa kaikesta pienestä, suorastaan turhasta. Edward pitkään pitkin syksyä valitti vatsakipua; se oli juttu jolla hän yritti luistaa vaikkapa kotiläksyistä. Tai epelinä ikävistä tehtävistä kouluissa. Kävimme Edwardin kanssa keskustelua aiheesta; ei saa turhaan sanoa, että on kipeä. Ja vatsakipuilujutut loppuivat. Sopivasti flunssakauden avajaisten aikaan Edward alkoi valitella, että hänellä on kurkkuyskä. Kun lapsukainen vielä sattui nukkumaan huonosti, ja olemus ylipäänsä 85% ajasta muistutti sitä kuuluisaa nukkuneen rukousta, valitus upposi kuin veitsi pehmeään voihin. Edwardin raakkuessa aamulla "äiti, minä en halua mennä kouluun, minulla on kurkkuyskä", peittelin pojan takaisin sänkyyn. Kysyin tarvitseeko hän vaikka mehua, laitoin dvd:n pyörimään raukkaparkapotilaalle, ja soitin kouluun "Edward on sairaana". Edwardin sinnikkäästi jatkaessa kurkkuyskäjuttujaan palautimme pojan takaisin kouluun kahden päivän sairasloman jälkeen. Kurkkuyskä yhä vilisi jutuissa, joten aloimme pohtia, että pitäisikö poika käyttää lääkärissä. Koska neurologi oli syksyllä Edwardin suuhun "vuosihuollossa" kurkatessaan todennut, että Edwardilla on suussa aftoja/rakkuloita. Ja ne voivat levitä nieluun. Ja jos ne eivät sieltä itsekseen katoa, tarvitaan ehkä lääketieteen apuja. Olimme siis jo varaamassa lääkärille aikaa, kun kesken ruoanlaitto-operaation, kolmion katsellessa Nalle Puh elokuvaa satuin kuulemaan repliikin, joka oli aiemmin mennyt minulta täysin ohi. Repliikki oli "mutta Ihaa, sinulla on ilmiselvä tapaus kurkkuyskästä". Tämän jälkeen kävimme uudet keskustelut aiheesta; ei saa valehdella, että on sairaana, jos ei oikeasti ole. Enää emme ole kuulleet tarinoita kurkkuyskistä.

* Edward myös ymmärtää kauneuden päälle "voi äiti, mikä ihanan kaunis lamppu", oli ensimmäinen kommentti, kun ruokapöydän yläpuolelle oli ilmestynyt uusi kattovalaisin. Palkitsevaa, kun neljän miehen keskellä joku huomaa uudet "yksityiskohdat". Hän rakastaa pitää huolta lähimmäisistään;  kun olen flunssaisena, kaksi vuorokautta tauottomasti yskinyt, Edward laittaa peiton päälleni sohvalla, ja toteaa "äiti, sinulla taitaa olla vähän yskä, lepää nyt". Edward myös osaa antaa viisaita elämänohjeita, kuten "äiti lepää, älä siivoa", kun näkee että imurin johtoa viritellään pistorasiaan. Tietäen, että jos toteutan siivousaikeeni, edessä on hänen osaltaan lelujen lattialta poimimis-urakka. Kun imuri alkaa hurruttaa, Edward aloittaa kiltisti keräämisurakan. Nautitaan siitä. Luultavasti jossain vaiheessa tulemme kohtaamaan todellisempaakin vastarintaa, kuin uhkaukset siitä kuinka iltapalajogurtit heitetään auton päälle. Lääkäriasemalle heitetään kivi. Tai että isi on typerä, ja Edward on kissa, joka raapii isiä. Näin epäilisin.

P.S tällä hetkellä plakkarissa yhä yksi Linnareissu, yksi peruuntunut hammaslääkärireissu. Ja neljä soittoa Linnaan. Eli, normitahti päällä so far.

linnakeikka osa yks

joskus joku instanssi, mitä luultavimmin Kela, tai vammaispalvelu, esitti meille seuraavat kysymykset puhelinkeskustelun aikana; Kuinka usein joudumme trion (tai tuolloin liene oli kysymyksessä vielä duo) kanssa olemaan puhelinyhteyksissä hoitavaan tahoon. Kuinka usein lapset ovat sairaalahoidossa. Kuinka usein he käyvät lääkärissä, ja koska heillä on seuraava lääkäriaika. (osa näistä kysymyksistä on myös erittäin tuttuja kelan lomakerallista)

No, sairaalahoitoasiaan osasin vastata nopeasti. Vaikka välillä on laukattu enemmän, ja välillä vähemmän, kodin ja osaston väliä, niin jotenkuten olen kuitenkin niissä sairaalapäivissä pysynyt kärryillä. Itse "Linnaan" soitoista ei ole mielikuvaa. Heitin keskiarvon, joka ei varmasti mennyt liikaa ylä- eikä liikaa alakanttiin. Kerran kahdessa viikossa. Ja ne käynnit… Veikkaisin, että noin keskimäärin epilepsioineen, liitännäisineen, ja kiitos infektiokierteisien pikkulapsivuosien (ja sen, että infektiot pahentavat kohtaustilannetta, joten turhaan ei kotona odoteta kolmea kuumeellista päivää), käymme lääkärissä noin kerran kahdessa viikossa. Siis vähintään.

Tuosta kyselystä viisastuneena päätin silloin aikoinani aloittaa "paremman elämän". Jälleen kerran. Myös muullakin, kuin sillä ikuisella painovahtimis-saralla (välihuomautuksena; miten voi olla, että kaikesta vahtimisesta huolimatta, se paino pikkuhiljaa meinaa nousta aina vain ylemmäs ja ylemmäs?). Ja siinä, että siivoan enemmän. Olen järjestelmällisempi. Syön enemmän kasviksia. Ja vähemmän karkkia. Menin siis, ja ostin kalenterin. Jälleen kerran. Ja päätin, että tästedes kirjaan kalenteriin joka ainoan lääkemuutoksen. Pahemmat kohtausryppäät. Jokaikisen soiton Linnaan. Jokaikisen lääkärikäynnin. Ja jokaikisen sairaalakeikan. Ja jokaikisen tulevan lääkärireissun. Löysin sen kalenterin laatikoita siivotessani jokunen viikko ennen joulua. Kalenteri taisi olla vuodelta 2009. Olin täyttänyt sitä kolmen viikon ajan.

Ilmeisesti elämä on kaiken muun lisäksi myös pitkä kasvuprosessi. Koska näiden vuosien aikana olen vahingossa kasvanut paremmaksi ihmiseksi kalenterihommissa. Minulla on seinäkalenteri. Ja se on aktiivikäytössä. Se on jopa niin aktiivikäytössä, että äitini ostaa vuosittain minulle joululahjaksi seinäkalenterin. Tietää, että se on minulle, meille, tärkeä juttu. Vähän niinkuin joku työväline. Turha luulla, että kirjaisin sinne valvottuja öitä, lääkemuutoksia, pahempia kohtausryppäitä, ja niitä lääkäriin soittoja. Saatikka pienimmän jangsterimme korvatulehdus-pissatulehdus-muuten vaan räkätauti-lääkärikeikkoja. Ei; niin täysoppinut kalenterinkäyttäjä en vielä ole. Mutta hei; olen oppinut kirjaamaan sinne tiedossa olevat lääkärireissut osoitteisiin Lastenlinna, ja Lastenklinikka. Sekä päiväkoti- ja koulupalaverit. Ja sen koska puheterapeutti tulee käymään kotona. Tämän kaiken lisäksi sieltä lukee sujuvasti, koska mies on reissussa, työ- tai omissa sellaisissa, ja vaimo omissa reissuissa. Olen parhaimpina kuukausina käyttänyt jopa tehostevärejä: punainen = pakollinen keikka, ehkä hyötyä, ei missään nimessä hupia, vihreä = on ainakin jollekin perheenjäsenelle hupikeikka.

Tänään sain ahaa-elämyksen. Voin yrittää taas olla parempi kirjanpitosaralla. Pinnistää pikkaisen lisää, eli:.

* Olemme käyneet yhden kerran Linnassa, vuonna 2014.
* Tämän lisäksi lääkäriä häiritty sähköpostitse yhden kerran vuonna 2014.
* Ja Linnan kahvilavuosi korkattu. Tietenkin. Joka lääkärireissuun kuuluu palkinto. Kahvilapalkinto.

P.S mies oli jo tekemässä äkkiliikettä paperinkeräysroskiksen suuntaan viime vuoden seinäkalenteri kädessään. Kunnes itsekin tajusi, että kalen mukana menee vuoden kirjanpito. Pare pistää siis kalenteri talteen. Ja sattumalta löytää se sitten vaikka vuonna 2017. Laatikoita siivotessa. 

harmonia vs. ei niin harmonia

ah, teknisesti vielä kaksi päivää jäljellä tätä leppoisaa notkumista. Vaikka etukäteen kauhulla odotin loputtoman pitkää joulu"lomaa", niin on tämä ollut kyllä aika ihanaa. Ihan oikeasti lomaa. Ainakin jollain tasolla. Pidän kyllä orjallisesti kerran päivässä miehelle palopuheen siitä, kuinka hän vaan lomailee, ja minä olen loputtomalla työleirillä. Mutta olen minäkin kyllä päässyt ihan uuteen mielentilaan parin viikon aikana.  Taas kerran olemme myös todenneet, kuinka Topolle sopii tämä leppoisa rytmi. Tyyliin maailman parhaiten. Topoa ei ole viimeiseen viikkoon kauheasti hermostuttanut mikään. Vaikka talo oli melkein täynnä vieraita uutena vuotena, Topoa ei harmittanut. Vaikka olemme ajelleet autolla uusiin suuntiin, Topoa ei ole harmittanut. Kävimme jopa heppatallilla, ja Topoa ei suuremmin harmittanut. Joskin Topo paineli päättäväisesti ohi hevoshaan, ns väärään suuntaan. Eikä suostunut sieltä väärästä suunnasta kääntymään oikeaan suuntaan, kuin äidin puhelimen (ja siitä löytyvän Nalle Puh videon) houkuttelemana. Kun vanhempani olivat meillä syömässä, kiittelivät he jälkikäteen, että oli niin harmonista. Normaalisti isäni juttu on hauskuuttaa meitä verbaaliakrobaattisilla viesteillä, jotka huokuvat hyvällä tavalla mustaa huumoria ,ja sarkasmia. Nyt uskon, että viestin tarkoitus oli oikeasti vain todeta, että meillä oli harmonista. Ja ruokakaan ei ollut ihan kaameaa, ollakseen tällaisen kokkikolmosen tuotoksia. Niin, itseasiassa; viimeiset pari viikkoa meillä on ollut aika harmonista. Epä-villa-villerkullamaista.

Eli kaksi letkeää, harmonista, päivää vielä, jonka jälkeen päästään taas tositoimiin. Puhelimen kalenteri huutaa punaista seuraavat kaksi viikkoa eteenpäin. Näin nopeasti katsottuna. Kas kun elämä näiden hieman erilaisten lasten kanssa ei ole vain sitä, että opetellaan tekemään asioita eri tavalla. Käydään välillä lääkärissä, ja terapiassa, jonka jälkeen ollaan opittu lisää siitä, miten asioita voisi tehdä lisää eri tavalla. Ja muutellaan lääkityksiä, toivoen parasta, ja peläten pahinta. Mukana on kaikenlaista lisähöystettä. Kuten vaikka ihan hammaslääkärissä käynti.

Topo alkoi narskuttaa pari vuotta takaperin voidessaan huonosti. Ja koska Topo voi huonosti pitkiä pitkiä jaksoja, hän myös narskuttaa pitkiä pitkiä jaksoja. Voin sanoa, että se ääni on selkäpiitä karmiva. Ja se juttu siinä narskuttamisessa ei ole pelkästään ääni. Vaan myös se, että kuulemma homma tuhoaa hammasta. (tuon osasimme jossain määrin kyllä päätellä itsekin). Joten ei kun lähetettä Lastenklinikan hammaslääkärille. Mies kävi siellä hammaslääkärissä Topon kavaljeerina kerran, kaksi, kolme. Mutta; Topo ei ole suostunut avaamaan suutaan hammaslääkäreille ei sitten kirveelläkään (vaikka sitä ei olla taidettu itse asiassa ihan kokeilla). Sen verran hammaslääkäri kerkesi suuhun kurkata, Topon tuulettaessa kitapurjeitaan, että hampaat näyttävät hyvältä. Kerkesi antaa palautetta jopa siitä, että hampaat on hyvin harjattu. Eli ne kaikki aamu- ja iltamatsit nimeltään hammas- ja peppupesu ovat kantaneet hedelmää. Kuulemma ne hampaat pitäisi kuitenkin hieman tarkemmin nähdä, joten vuorossa on vuoden alkuun pari hammaslääkärireissua. Joiden tarkoituksena on kuvien avulla opetella sitä suun avaamista. Minulla on vahva epäilys siitä, että juttu menee aikalailla hampaidenkiristelyksi. Topo tuulettaa kitapurjeitaan, mutta ei tarkoituksella suuta avaa. Sitten kirveelläkään. Joten tämä homma on delegoitu miehelle. Meillä pelaa aika saumattomasti tämä "keikkojen jako". Ne jotka menevät Lastenlinnan puolelle, hoitaa äiti-ihminen, ne jotka menevät tien toiselle puolelle, milloin minkäkin ylimääräisen jutun puitteissa, hoitaa isä-ihminen.

Tämän lisäksi alkuvuoden kalenteria rasittavat Topon koulujutut. Teknisesti Topo on koululainen, koska oppivelvollisuus alkoi hänellä kuusivuotiaana, viime vuoden elokuussa. Mutta kuitenkin Topon pitää käydä pari keikkaa neuropsykologin arvioitavana, jotta hänelle osataan osoittaa sopiva koulu. Topon tuntien ei ole tiedossa mitään harmonista nuppipalapelientekotuokiota. Ja palikoiden pinoamista. Mutta onneksi näiden tutkimusten suhteen voin todeta, että ei tarvitse jännittää. En aio menettää yhtään hetkeä yöunistani näiden tutkimusten vuoksi. Kokemus on kasvattanut; Mennään paikan päälle, tehdään mitä tehdään, huudetaan sen verran kun huudetaan, ja homma paketissa. Tutkimusten lisäksi meille vanhemmille on tiedossa koulukuuleminen. Vaikka olemme jo yhden erityislapsen saatelleet koulutielle, en nyt ihan osaa sanoa mitä tuo koulukuuleminen pitää sisällään. Mutta ainakin se on pelottava sana. Koulukuulemisesta tulee mieleen vakavahenkinen tilaisuus, jossa istutaan vakavana, pyhävaatteet päällä. Ja joku kuulee meitä vanhempia. En aio tästäkään asiasta menettää yöuniani, mutta ehkä tilaisuus saattaa hieman jännittää.

Näiden lisäksi kalenterissa vilkkuvat punaisina perusterapiat, terapeuttien tapaamiset, lääkärien tapaamiset, merkinnät siitä koska pitää hoitaa taksiasiat tilapäishoitojen, ja koulun- ja päiväkodin välille. Muistan, että Kelaan pitää viedä yksi lappu. Ja Edwardin asioissa täytellä parit laput. Ja piti selvittää mistä saan sängynsuojuksia, ja mitä ovat pesulaput. Ja voilá; alan taas lietsoa itseäni "miten mä ikinä voin tehdä töitä"-paniikkitilaan. Onneksi hoitovapaata on vielä viisi kuukautta jäljellä, viisi kuukautta jonka aikana voin panikoida tuota työasiaa suht rauhassa. Ja voihan sitä yrittää psyykata itseään uskomaan sellaiseen ihmeeseen, että kesään mennessä, hoitovapaan loppuessa, meidän elämä olisi suht harmonista? Muulloinkin kuin lomalla?