sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Kiitos ja Jatkoa Seuraa...

ISO kiitos joka ainoasta mieltä lämmittävästä kommentista joita saimme kuluneen vuoden aikana. Ja joita sain, kun kerroin että projekti päättyy.

Olin itseasiassa jo kesästä asti kypsytellyt mielessä ajatusta jatkaa kirjoittamista. Samalla kaavalla. Mutta vähän eri perspektiivistä. Kun tähän asti moni kirjoituksista kertoi arjestamme, kolmion kuvilla höystettynä, muhi päässä ajatus siitä, että jatkossa kirjoitan vielä enemmä nais-äiti-minä-kulmasta. Kolmion ollessa tiiviisti mukana tarinoissa, mutta ehkä enemmän statistin rooleissa. Itse törkeästi ottaessani pääroolin.

Joten: vaikka Bermudan Kolmio vaikenee, me emme vaikene. Uusia tarinoita arjesta, mietteitä äitiydestä ja elämästä, trion peuhatessa tukevasti taustalla, löytyy jatkossa osoitteesta:

http://erityisaiti.blogspot.fi

Tervetuloa seuraamaan!


lauantai 6. joulukuuta 2014

Vuosi elämästä

Reilu vuosi sitten aloin pitämään tätä jonkinasteista blogipäiväkirjaani. Päiväkirjaa ehkä muille vähän erilaisesta, mutta perheellemme aivan tavallisesta arjesta. Meidän lisäksemme monen monelle muulle perheelle tavallisesta arjesta. Tuolloin tein päätöksen, että tästä tulee vuoden pituinen projekti. Jonka jälkeen pistän hanskat narikkaan ja jatkan sen päiväkirjan pitämistä vaikkapa sitten ihan vanhanaikaisesti paperimuodossa. Ostaen ehkä ihka oikean kovakantisen päiväkirjan, jonne alan koota mietteitäni.

Kuluneen vuoden aikana Sampu on alkanut puhua. Pikkusällistä, jonka nokka vuotaa kroonisesti, on kasvanut isompi sälli. Jonka nokka vuotaa kroonisesti. Ujosta sällistä on kasvanut sosiaalinen, riehakas sälli. Jota varoitetaan, että kuule kyllä takuulla sattuu jos hyppäät alas portaiden neljänneltä rapulta, mutta joka ei tätä usko, jollei itse kokeile. Kokeilun perään puhalletaan pipejä pois, samalla kun käydään kuluvan päivän kahdeksas keskustelu aiheesta "eikö isi/äiti sanonut sulle, että tuossa saattaa tulla pipi". Sampu on oppinut potkupyöräilemään, yö- ja päiväkuivaksi (joskin, vaipan yhä toimittaessa kalsareiden virkaa... mutta hei; kaikki ajallaan). Sampu on uskaltautunut vihdoin ja viimein järveen uimaan. Aloittanut dagiksen ja dagiksen tätejä laintakseni "rekrynnyt itselleen pari assaria" siellä dagiksessa. Pari kappaletta isompia tyttöjä, joiden mielestä Sampu on niin mahdottoman hellyttävä pikkusälli, että häntä pitää jeesiä ja palvella joka käänteessä. Sampu nautti ensimmäiset kaksi kuukautta täyden palvelun dagiksesta, assareineen. Nyt kuulemieni mukaan työsuhde alkaa säröillä; Sampu haluaa olla osa jätkälaumaa, ei isojen tyttöjen hoivan ja hellyyden kohde. Jännityksellä odotamme mitä työsuhteelle tapahtuu tulevaisuudessa. Sampun suurin idoli maailmassa on Edward. Ja joka päivä, kun hän tulee dagiksesta kotiin, hänen kasvoilleen ilmestyy maailman levein hymy, hänen juostessa äiti-ihmisen syliin. Hän on äiti-ihmisen iso-pieni poika. Hän on meidän ihmeemme. Joka pyristeli itsensä sen suuren tuntemattoman kourasta pois. Näytti sille suurelle tuntemattomalle pitkää nenää. Selvisi ilman vakituista lääkehoitoa ja kehitysdiagnooseja. Lukuun ottamatta epäselvää puhetta hän liene ihan, kuin kuka tahansa kolme vuotias pikkusälli. Jolla on kaksi ehkä vähän epätavallista, mutta Sampulle ah niin rakasta ja normaalia, isoveljeä. Epänormaaleista vanhemmista nyt puhumattakaan… Jos Sampua pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, se olisi linnunpoikanen. Opettelee lentämään ja selviämään elämässä.

Topon elämä on ollut vuoristorataa. Yhtenä hetkenä meillä on pyyhkinyt Topon kanssa aivan tolkuttoman hyvin. Topo on onnellinen, kikattaa, käkättää, sanoo tavuja, näyttää hellyyttä. On oikea sylikissa. Sydän on sulaa vahaa Topon tillittäessä kauniilla pikku kasvoillaan äiti-ihmistä, ja pyytäessä tätä heittämään palloa. Toisena hetkenä Topo on voinut todella huonosti. Kesällä ehkä jopa huonommin, kuin ikinä elämässään. Syksyllä reipas pikkusälli aloitti koulutien. Kaikki sujui, kuin tanssi. Topo lähti iloisena taksilla kouluun. Ja palasi yhtä iloisena taksilla koulusta. Kunnes taas lähdettiin vuoristoradalla rytinällä alaspäin. Topo alkoi valvoa, näyttää kalpealta, kohtaukset lisääntyivät ja elämästä tuli kaikin puolin hankalaa. Vietimme unettomia öitä ja huolestuneita iltoja miehen kanssa, miettiessä mistä nyt tuulee. Pahimpina päivinä kypsästi miettiessä, että miksi me ikinä haluttiin lapsia. Niih, näinkin alas voi vajota. Tai no, totuuden nimessä työnjako meni pahimpina päivinä niin, että mies ihmetteli elämän kurjuutta "miksi näin kävi"-meiningillä, allekirjoittaneen pohtiessa äiti-ihmisen loputtomalla fiksuudella sitä, että miksi hän ikinä keksi haluta lapsia.  Topon viettäessä pahimpia huutokarkeloita teki totuuden nimessä välillä mieli laittaa ilmoitus huuto.nettiin tyylillä" vaihdetaan kouluikäinen poika marsuun". Seuraavana hetkenä rakkauden vallatessa sydämen. Juuri nyt, tänään, Suomen itsenäisyyspäivänä, Topo voi Topon mittapuulla varsin mukavasti.  Kuluneen vuoden kuitenkin karvaasti jälleen opettaen sen, että et voi ihan aikuisten oikeasti tietää, mitä huominen tuo tullessaan. Joten yritä ottaa ilo irti tästä päivästä. Joskus allekirjoittanut jopa osaa noudattaa näitä viisaahkoja ajatuksiaan. Toisina päivinä ei tosiaankaan. Milloin sitä muuten oikeasti kasvaa aikuiseksi? Jos Topoa pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, se olisi yhä buddha. Koska kun Topo voi hyvin, hän on rauhallinen kuin buddha. Oletusarvon ollessa se, että buddha oikeasti oli rauhallinen.

Edward on ottanut ja piristynyt kuluneena syksynä. Numerot ovat ihan pala kakkua ja nyt opetellaankin kirjaimia. Illan agendana ollessa kirje joulupukille. Sävelet ovat selvät toivomusten suhteen: oranssi Tuomas Veturi DVD. Oranssi lentokone. Ja sininen sekä keltainen suklaanami. Joulupukilla saattaa olla aikamoinen duuni edessä tuon DVD:n suhteen. Villi veikkaus, ettei sellaista ole myyty kaupoissa vuoden 2010 jälkeen. Mutta hei; joulupukki jos kuka sen löytää. Edward on kuluneen vuoden aikana ystävystynyt. Elämänsä ensimmäisen kerran halunnut kutsua ystävän syntymäpäivilleen. Hänestä on äidin suureksi harmiksi alkanut tulla vaatekranttu, hänen ilmoittaessa pontevasti, että hän vihaa tiikereitä eikä todellakaan pue päälleen äidin hankkimaa tiikeripaitaa. Hänellä on loistava, anteeksi: loistavin, huumorintaju. Ja hänen sietäisi ihan oikeasti saada vuoden isoveli palkinto. Edward osaa yllättää, hyvässä ja pahassa. Tilanteet joiden ajattelet olevan pala kakkua, voivat mennä totaalisen päin helvettiä. Edwardin päättäessä, että yhteistyökykyisen yhdeksänvuotiaan sijaan hän on vihainen lohikäärme. Ja vihainen lohikäärme tietenkin murisee ja suhisee. Toisina päivinä Edwardin yllättäessä ympäristönsä täysin, äärimmäisen leppoisalla ja fiksulla käytöksellä. Edward on oppinut hymyilemään kameralle ja pyyteleekin joka käänteessä "äiti ota kuva". Hän on ihan guru matikkaläksyissä. Ja voisi yhä elää elämänsä katsellen Tuomas Veturia ja syöden vuoronperään sipsejä ja suffelipuffeleita. Sellainen on Edward. Jos häntä pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, se olisi nautiskelija. Osaa ottaa elämästä kaiken hyvän irti.

Allekirjoittanut, kolmion äiti, on myös kokenut elämässään suuria muutoksia. Irtisanoutunut yli kymmenen vuoden työsuhteesta. Saanut uuden työpaikan. Ja palannut yli kolmen vuoden mammailun jälkeen töihin. Olen lomaillut ystäväni kanssa Barcelonassa (ja olisi kernaasti juuri nyt jälleen samassa seurassa, samassa paikassa). Käynyt siskoni kanssa kevätlomalla Splitissä (ens vuonna uudestaan!). Juhlinut kolme vuorokautta putkeen parhaan ystävänsä synttäreitä Tahkolla, isolla naisporukalla (voitaisko ottaa uusinto ensi kevättalvella?). Vihdoin ja viimein oikeasti kuopinut pihalle kasvimaan, jossa itseasiassa jopa kasvoi kasveja; elimme omavarais retiiseillä ja salaatilla tyyliin viikon verran. Ompeluharrastus on yhä hieman jäissä. Mutta eiköhän se siitä, kun laatikossa puoli vuotta ollut ompelukone saadaan vihdoin käyttöön. Vaikka ensi keväänä? Haaveilen yhä siitä, että kirjoitan sen kirjan.

Olen yrittänyt parhaani mukaan koota palapeliä: olla äiti, hoitaa läksyt, tehdä kuntoutusharjoituksia, tehdä ruokaa joka kelpaa porukalle, pestä pyykkiä, muistaa päiväkoti/kouluretket, hoitaa vammaispalvelu/kela/tilapäishoitoasiat, muistaa maksaa laskut, olla tehokas työntekijä, jonkinlainen ystävä, edes kohtalainen vaimo. Syödä vähemmän leipää ja irtokarkkeja. Opetella juomaan valkoviiniä oluen sijaan (homma kulkee käsi kädessä tuon vähemmän leipää ja irtokarkkeja kanssa,) Yrittänyt laihduttaa neljä kiloa. Käydä useammin jumpalla. Lukea hesaria, katsoa uutisia ja aloittaa ompeluharrastuksen. Vain todetakseni, että kun ryhdistäydyt yhden asian kanssa, toinen homma kusee. Yrittäen siis laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Todetakseen, että vuorokaudessa eivät yhä tunnit riitä. Yrittänyt oppia elämään tämän jatkuvan riittämättömyyden tunteen kanssa: jos keskistyt kolmion kanssa puuhailuun, kämppä räjähtää sotkusta. Jos siivoat, et ehdi viettää aikaa kolmion kanssa. Irtokarkit ovat elämän suola. Mutta niitä napostellessa se miinus neljä kiloa on haave vain. Päättäen joka toinen päivä, että irtokarkit ovat historiaa. Ja joka toinen päivä, että voi niitä vedellä, kunhan vetelee kohtuudella. Alistuen kohtaloonsa; riittämättömyyden tunne liene osa elämää x-vuosia eteenpäin. Todeten, että omistaa ihania ystäviä, jotka kamppailevat täysin saman riittämättömyysfiiliksen kanssa. Saaden lohtua siitä, että ei tässäkään asiassa ole se ainoa maailmassa. Ja että riittämättömyyden tunne ei suinkaan kulje käsi kädessä vain erityislasten kanssa. Se kulkee käsi kädessä kaikenlaisten lasten ja kaikenlaisen elämän kanssa. Sen kerta kaikkiaan ollessa osa elämää.

Siinä sievästi (tai vähemmän sievästi) paketissa kulunut vuosi. Mitä seuraava tuo tullessaan? Tiedä häntä... Ehkä opin ompelemaan? Ehkä käyn useammin jumpalla? Ihan takuulla teen reissuja ystävien kanssa. Toivon mukaan myös miehen kanssa. Jatkamme puhe-kommunikointi-kirjoitus-lasku-väri-kuva-harjoituksia arjen lomassa, parhaamme mukaan. Yhtenä päivänä kiillottaen sädekehää, seuraavana päivänä miettiessä, minne se sädekehä katosi. Tai miksi se on niin hemmetin likainen. Olen yhtenä päivän takuulla superäiti ja seuraavana valmis vaihtamaan koko trion kahteen marsuun. Työpaikalla tulee takuulla päiviä, jolloin ikävöin kotiäiteilyä. Mutta luulisin, että noin pääasiallisesti tulen jatkossakin olemaan erittäin tyytyväinen vallitsevaan työtilanteeseen. Eritoten siihen, että saan käydä töissä. Että elämä ei ole heitellyt niin pahasti, etten siihen kykenisi, tai voimat eivät siihen riittäisi.

Enemmän, kuin mitään tässä maailmassa toivon tietenkin kolmiolle tasaista vointia. Että he saavat olla onnellisia. Nukkua yönsä ilman kohtauksia. Ja viettää päivänsä ilman kohtauksia-päänsärkyjä-huonoja oloja. Toivon salaa sydämessäni, että joku päivä tilanne olisi sellainen, ettei elämämme rytmittyisi puoli vuosittaisista lääkärikäynneistä. Toivon hassuja asioita, kuten sitä että voisimme koko perhe lähteä sunnuntaikävelylle. Ettei Topoa harmittaisi ihan kauheasti päämäärätön kävely, vaan hän istuisi tyytyväisenä rattaissa. Edwardin polkiessa polkupyörää ja Sampun potkutellessa eteenpäin potkupyörällään. Toivon, että Topon vointi tasaantuisi siinä määrin, että voisimme lähteä koko perhe ulkomaanmatkalle. Tietäen, että me nautimme siitä koko perhe. Niin ja arvatkaa mitä; toivon koiranpentua. Ihan hirveästi. Tietäen, että se takuulla pistelee poskeensa lempikenkäni. Pissaa käsilaukkuuni. Saa ripulin keskellä yötä, kun aamulla on töissä tärkeä palaveri. Että kiroamme koira-ajatusta, kun ulkona on koiranilma. Samalla miettien, miten ihanaa olisi jos vaikka siitä tulisi Topon bestis. Jos siitä tulisi koira, jonka Topo ottaisi viereensä, kun hänen on huono olla. Kun Topo ei kykene ottamaan vastaan hellyyttä ja lohtua vanhemmiltaan; jospa hän hyväksyisi koiran lohduttajakseen? Haaveilen siitä, että koira toimittaa imurin virkaa kolmion sotkiessa ruokapöydän ympäristö. Niin ja koira olisi tietenkin tyttökoira. Voisin sanoa miehelle ja kolmiolle "kuulkaa, nyt me tytöt lähdetään lenkille. Tehkääpä sillä aikaa läksyt ja hoitakaa iltatoimet".

Ehkä siinä sarkaa tulevalle vuodelle?

Tältä erää kolmio kiittää ja kumartaa. Että jaksoitte lukea juttujamme. Antaa kannustavia kommentteja vaikeina aikoina ja kertoa kommentein, että emme ole ainoita. Ainoita joilla lapset kiukuttelevat, aikuiset unohtelevat. Kiitos, että olette osoittaneet mielenkiintoa elämäämme kohtaan.

Bermudan Kolmio palaa jossain vaiheessa. Kun on seuraavan projektin aika. Tai kun iskee elämää suurempi kirjoitusvimma. Nyt voin todeta, että: Toteutin sen, vein reilun vuoden projektini loppuun. Siirryn tästä kiilloittelemaan sädekehääni ja toivotan teille kaikille erittäin hyvää itsenäisyyspäivää ja onnellista jatkoa!






torstai 4. joulukuuta 2014

PariSataa

Eilen, työpaikalla, puhelinta vilkuillessa kävi mielessä, että kuinkakohan monta tuntia olen viettänyt kyseisen puuhan parissa viimeisten vuosien aikana. Eli siis odottanut, että kolmion lääkäri soittaisi soittoajalla. Pikaisen laskutoimituksen päätteeksi totesin, että luku 200 tuntia on luultavasti aikalailla alakanttiin, samalla ollen ehkä jotain sinne päin. Niin sanotusti suuntaa antavaa. 200 tuntia on 8,3 vuorokautta. Perus Kanarian-loma on matka-aikoineen yleensä noin kahdeksan vuorokauden pituinen. Olen siis kulkenut Kanarian-viikon verran ympäri kämppää, kaupunkia, työpaikkoja puhelin tiukasti tassussa, vähän väliä tarkistaen, että kyllähän puhelimessa on kenttää. Ja tarpeeksi virtaa. Kas; kun sen soittoajan missaat, niin ei ole ollenkaan varmaa, että kukaan soittelee takaisin saman päivän aikana. Etkä voi laittaa päätäsi pantiksi sen asian puolesta, että sitä soittoa välttämättä kuuluu edes kyseisen viikon aikana.

Tällä(kin) kertaa vastasin ajoissa. Kävimme lääkärin kanssa hyvässä hengessä asiat läpi; Edwardin unipolygrafia ookoo. Herra ysi-veetä nyt vain väsyttää. Puhelun aihealue siirtyi sujuvasti lapsesta Edward, lapseen Topo.

Ainakin 200 tuntia olemme miehen kanssa, yhdessä ja erikseen, kuluneiden vuosien aikana pohtineet, että voisiko Topoa käyttää muuallakin arviossa. Lääketieteellisessä sellaisessa. Tietäen, että lääkäriasioissa asumme niin sanotusti onnellisten tähtien alla. Olemme takuulla Suomen-maan parhaiden lääkäreiden hoivattavina. Tilanteen kuitenkin ollessa enemmän tai vähemmän pysyvästi, kuin kävelyä heikoilla jäillä; koskaan ei tiedä milloin pumpsahdetaan kylmään veteen, toinen tai kolmas konsultaatio ja mielipide tuskin tekisi kenellekään hallaa.

Tällä kertaa sain puhelinkeskustelun aikana suuni auki. "mä olen kuullut, että Rinnekodissa olisi hyviä autismilääkäreitä". Kävimme hyvän keskustelun hyvässä hengessä aiheesta Rinnekoti. Tilanteen päättyessä siihen, että Topon lääkäri alkaa selvitellä asioita.

Puhelun jälkeen mieli oli kevyt. 200 tunnin pohdinnat olivat kantaneet ainakin jonkin verran hedelmää. Ja ei se reilun parinsadan tunnin puhelin-kädessä-kävelykään ole ollut missään nimessä hedelmätöntä.

Noin 200 tuntia olen viettänyt kuntosalilla urheilun merkeissä, viimeisen kolmen vuoden aikana. Sen ollen noin 200 tuntia alle tavoiteajan. Varmasti vähintään 200 kertaa olen viimeisen kolmen vuoden aikana maininnut, että pitäisi käydä useammin salilla. Ja epäilen, että noin suurin piirtein parisataa kertaa olen pitänyt luentoa siitä, miten vaihdan salia nykyisestä kalliista halvempaan. Arvatkaa mikä salitilanne on tällä hetkellä... Ei tarvinne selventää.

 Ei mene pahasti ojasta allikkoon veikkaus parisataa, aiheesta "Edwardin kouluun suostuttelu". Ohessa lista syistä, joiden perusteella Edward ei ole mielestään ollut koulukuntoinen:
- minua väsyttää. Maininta siitä, että sitten ei varmasti kannata illalla katsella leffaa, vaan mennä ajoissa nukkumaan, karkottaa väsymyksen siltä istumalta.
- minulla on päänsärky. Maininta siitä, että sitten ei varmasti illalla voi katsoa leffaa, karkottaa päänsäryn sillä istumalta.
- tapaus kurkkuyskä. Joka oli apinoitu Nalle Puh-leffasta. Tapaus kurkkuyskän jälkeen kävimme tiukat keskustelut valehtelusta
- tapaus "mutta minulla on maha kipeä". Tapauksen "minulla on maha kipeä" jälkeen kävimme tiukat keskustelut valehtelusta.
- tapaukset vesirokko, nuha, yskä, kurkkukipu (näitä höystetään yleensä säälittävällä niiskuttamisella). Tapausten vesirokko, nuha, yskä, kurkkukipu jälkeen olemme käyneet tiukat keskustelut valehtelusta. Ja kertaan tai kahteen pahoitelleet sitä, että emme heti huomanneet Edwardin olevan oikeasti sairas. Luvaten, että hän kyllä maar saa olla kotona ja levätä.
- tapaus "vettä nenässä". Kyllä, vettä nenässä. Eilisen kylpytuokion jälkeen Edward tuli hakemaan sympatiaa, empatiaa ja haleja, näyttäen surkealta mopsilta. Söpöltä sellaiselta. Dramaattisesti niiskuttaen. Ja ääni väristen kertoen, että hänellä meni iltakylvyn yhteydessä vettä nenään. Aamulla Edward selitti surkean mopsin näköisenä, että hän ei maar voi mennä kouluun, koska hänellä meni sitä vettä nenään. Perään dramaattiset niiskutukset, sekä kurkkukipuisen mopsin yskähdykset. Uhkailun, kiristyksen ja lahjonnan tuloksena Edward veti kouluvermeet niskaan reippaasti. Unohti nenävedet. Latoi aamupuuron naamariin ja jäi odottamaan tyytyväisenä koulutaksia. Tämä kaiken sen jälkeen, kun äiti-ihminen oli luvannut tuoda työpäivän jälkeen yllätyksen. Jep, näin alas voidaan vajota, vain jotta saadaan suht itseohjautuva lapsi itseohjautumaan kiireisenä aamuna.

Odotan sisäisesti hieman naureskellen sitä, minkälaiset seuraavat parisataa koulunkäyntikeskusteluamme ovat.

Seuravaksi odotan ainakin parinsadan minuutin verran omaa rauhaa. Mies on lenkillä. Kolmio sängyissään. Parisataa minuuttia laatuaikaa laatusaippuoiden seurassa. Ennen uutta arkiaamua. Ensimmäistä seuraavasta parista sadasta. Jota seuraa viikonloppu, jolloin tehdään ainakin kahdessadas puistoreissu. Ja kauppareissu. Annetaan parisataa kertaa ohjeita tyyliin "syö omalla paikallasi", "syö", "jälkiruokaa saa vasta, kun on syöty". Muistutellen vähintään pariin sataan kertaan itselleen, että kyllä se tästä. Jossain vaiheessa se loputon muistuttelukin kantanee hedelmää.
Ehkä seuraavan parinsadan kerran kuluttua?