Onnellisia Hetkiä

elämään mahtuu vaikeassakin tilanteessa onnellisia hetkiä. Ne eivät ehkä ole viikkojen pituisia. Eivät aina edes päivien. Mutta se, että siellä synkkyyden keskelläkin on pieniä, edes ohikiitäviä hetkiä, jolloin tuntee olevansa onnellinen... Se antaa voimaa jatkaa. Siellä suossa rämpimistä. Pimeässä taivaltamista. Odottaen, että jonkun mutkan takaa putkahtaa taas pieni onnellinen hetki. Joka antaa lisää sitä voimaa. Päästä pois pimeydestä. Paikkaan jossa ollaan onnellisia useammin. Ja pidempiä aikoja kerrallaan.

Viime vuosista voin sanoa niiden olleen rankkoja. Välillä vähemmän, välillä enemmän. Keskiarvon ollen kuitenkin tukevasti rankan puolella. Välillä olen istunut bussissa, kyyneleitä pidätellen. Ahdistuksen puristaessa sydäntä. Ajatellen, että elämä ei enää ikinä helpota. Aurinko on totaalisen unohtanut tämän risukasan. Elämän ollessa vain selviytymistä hetkestä toiseen. Illalla miettiessä, että toivottavasti yön tunnit ovat pitkiä. Ettei tarvitse ihan heti herätä taas päivään, joka on sitä selviytymistä. Tunnista toiseen. Toisina öinä ahdistavien ajatusten pitäessä seuraa pedon tunteina, kun joku kolmiosta valvoo. Kohtailee. Voi huonosti.

Olen istunut ystävien kanssa ravintoloissa, lomilla, illanistujaisissa. Ja nauranut. Samalla sen ahdistuksen kouran rusentaessa keuhkojani. Ja sydämen itkiessä. Tietäen, että tarvitsen omaa aikaa. Välillä on päästävä pois kotoa, jotta voi taas jaksaa. Ja samalla kaivaten kipeästi kotiin. Jossa minua tarvitaan.

Onneksi olen myös saanut todeta kerta toisensa jälkeen, että olin väärässä. Se sydämen lohduton itku ja kylmän kouran keuhkojen rutistelu eivät ole pysyviä olotiloja. Vähän matkan päässä, polulla, mutkan takana on paikka jossa aurinko pilkottaa. Ei ehkä paljaalta taivaalta. Mutta todistettavan selkeästi poutapilven takaa.

Rankkojen vuosien jälkeen vuosi 2014 on keskimääräisesti ollut enemmän siellä pilkottavan auringon puolella. Välillä on ollut rankkoja jaksoja. Päiviin mahtuu raskaita hetkiä. Ja viikkoihin rankkoja päiviä. Mielen kuitenkin ollen hieman levollisempi. Uskon, että kaksi suurinta asiaa tähän keskimääräistä suurempaan mielen levollisuuteen on se, että Sampulla asiat ovat edistyneet ainakin suht normivauhtia. Sälli juttelee; välillä sampua, välillä suomenkieltä. Mutta juttelee. Todistettavasti ajoittain hyvinkin selvästi. Yrittää pukea. Tykkää askarrella. Osaa leikkiä. Ja on päivä- sekä yökuiva (joskin vaippa on oltava matkassa, mutta hei; ei kaikkea voi saada...). Tästä ei voida enää mennä ainakaan järkyttävän paljon ojasta allikkoon. Enää ei asiat voi mennä niin huonoon jamaan, kun aikanaan Topon kanssa menivät.

Edward on alkanut näyttää pieniä, muutaman minuutin pituisia merkkejä itsenäistymisestä. Ja Topo... Olen monen vuoden hämärällä polulla tallaamisen jälkeen päässyt paikkaan, jossa Topon suhteen riittää se, että hänen on juuri nyt, tänään, edes suhteellisen hyvä olla. Emme miehen kanssa odota enää puolihysteerisenä puhetta, pukeutumistaitoja ja vaipattomuutta. Ne tapahtuvat. Jos tapahtuvat. Nyt isoja juttuja ovat se, kun Topo Teletappi leffaa pyytäessä sanoo "Te". Kun hän tulee paijaamaan selästä kun teen ruokaa. Kun hänen suuret kauniit silmänsä loistavat, niissä on iloinen pilke. Merkki siitä, että Topolandiassa on kaikki suorastaan älyttömän hyvin. Kontrasti sen välillä mitä Topo on hyvinä ja huonoina päivinä on mittaamattoman suuri. Hyvinä päivinä Topo on niin ihana, että hänet tekisi mieli halia ja pussailla puhki. Huonoina päivinä kaiken tuon vastakohta. Tosi huonoina päivinä voisin kernaasti laittaa Topon ohikulkijan matkaan. Kaikella rakkaudella.

Todella onnellisia hetkiä ovat ne, kun sunnuntaina, pyykkiä viikatessa, nopeasti analysoin kuluneen viikon. Ja totean, että Topolla oli enemmän hyviä, kuin huonoja päiviä. Silloin sitä hetken aikaa pilkahtaa mieleen ajatus siitä, millaista elämä olisi, jos Topon olisikin enimmäkseen hyvä olla. Jos elämä ei olisi sitä vuoristorata-ajelua, tai kartturitonta rallia. Jos se kirkassilmäinen Topo olisi läsnä useammin, kuin Topo, jonka silmät ovat sumeat. Jonka olemus huokuu huonoa oloa.

Viime vuodet ovat kaiken muun ohella opettaneet myös sen, että ei osaa tuudittautua siihen "meillä pyyhkii hyvin"-fiilikseen. Elämä on opettanut, että tilanteet muuttuvat hyvinkin nopeaan tahtiin. Pitää muistaa olla hereillä. Tarkkaavainen. Reagoida kolmion voinnin muutoksin. Jonkun äänen kaiken taustalla huudellessa, että muista olla varuillasi. Muista, että välillä käydään pimeissäkin paikoissa.

Onneksi se ääni vaimenee, kun tulee eteen niitä onnellisia hetkiä...

Vuosien vieressä odotukset ovat muuttuneet. Joskus, kun vielä haudoimme Edwardia, tai kun pikkusisarus oli ajatusasteella jutut lapsista olivat niitä "sitten kun se saa ajokortin." "sitten kun se lähtee opiskelemaan" "sitten kun meistä tulee isovanhempia". Keskustelunaiheiden vuosin saatteessa liusuen linjalle "jos se oppii lukemaan" "ehkä se muuttaa joskus omaan kämppään" ja "voihan se olla, että se oppiikin ajamaan polkupyörällä". Vuosien saatossa ne onnelliset hetketkin ovat tavallaan kokeneet inflaation. Eivät siinä, miltä ne tuntuvat. Vaan siinä, minkä verran tapahtumavaluuttaa tarvitaan onnelliseen hetkeen.

Nyt ne onnelliset hetket saattavat sisältää vaikkapa ripauksen ketsuppia. Tyyliin; viikonloppuna päiväreissulla itänaapuriin, laivalla, Edward tarvitsee ranskalaisiinsa lisää ketsuppia. Täyden Palvelun Äiti Oy:n asiakkaana Edward kääntyy ensimmäisenä Täyden Palvelun Äiti Oy:n toimarin puoleen "äiti, minä tarvitsen lisää ketsuppia". Alan jo nousta siitä tuoliltani, suunnata kohti vähän matkan päässä sijaitsevaa ravintelia, josta sitä ketsuppia saa. Kunnes saan suorastaan villin idean "Kuule, Edward, hae sä ite sitä ketsuppia". Edward ei esitä vastalauseita, vaan nousee ylös ja oranssi lippis päässä keikkuen juoksee ranskalaistensa kanssa kohti sitä ravintola. Hakeakseen sitä ketsuppia. Matkaseurueeseen kuuluvan Mummin sekä sen Täyden Palvelun Äiti Oy:n toimarin seuratessa haltioituneena oranssin lippiksen keikkumista kohti sitä ravintelia. Onnellisen haltioituneina.

Tai, että Topo, leviteltyään huoneensa lattialle koko dvd arsenaalinsa, osaa siivota jälkensä. Sanallinen kehotus "Topo kerää levyt" ei ihan mennyt perille. Piti konkreettisesti näyttää mitä tässä nyt ajetaan takaa; Topoa käpälästä kiinni, käpälän ohjaus kohti dvd läjää, käden ohjaaminen levylaatikolle. Jonka jälkeen Topo löysi punaisen langan. Ja keräsi ne levynsä. Äiti-ihmisen huokaillessa vieressä, suoritusta liikuttuneena seuratessa. Onnellisen liikuttuneena.

Tai kun Topo miehen kanssa kaupassa ollessa keräsikin koriinsa vain yhden mehun ja yhden paketin nakkeja. Sen normaalin kymmenen pakkauksen sijaan. Asetteli ostoksensa yhtään möykkäämättä kassahihnalle. Hymyili kassaneidille ja odotti kauniisti, että maksutoimenpiteet oli suoritettu. Pohdimme illalla hetken aikaa miehen kanssa, että olisiko nyt aika poksauttaa pullo kuohuvaa auki. Juhlistaa suoritusta. Mies oli onnellinen "tuntui niin älyttömän hyvältä lähteä sieltä kaupasta. Ei harmittanu eikä kiukuttanu yhtään. Oli hyvä fiilis". Tällä kertaa väsymys vei voiton juhlallisuuksista. Mutta kyllä tuota tapausta vielä juhlitaan jossain käänteessä.

Sampu suo meille niitä onnenhetkiä päivittäin. Tehden juttuja, joita veljensä eivät ole osanneet tehdä. Ollen pikkuapina, joka isoveljiään ihaillen matkii heidän toimiaan. Tyyliin kaikessa. Edwardin kiukutellessa Sampu komppaa veljeään. Toistaa Edwardin kiukut, kuin papukaija. Edwardin ilmoittaessa, että hän rakastaa vanhempiaan, Sampu komppaa vieressä "rakastan sua". Ja Topon huudellessa pihalla "kaa kaa", Sampu huutaa perässä "kaa kaa".

Yksi iso jokapäiväinen onnenaihe on hienosti käyntiin lähtenyt uusi arki. Olimme henkisesti valmistautuneet siihen, että Topoa ärsyttää koko syksyn. Sampu huutaa, kuin hyeena, aamut pitkät. Kummankin veljeksen kiukutellessa illat ja viikonloput ilkeitä vanhempiaan, jotka keksivät oppivelvollisuuden ja työssäkäynnin. Edwardin jauhaessa parissa vuodessa tutuksi tullutta mantraansa siitä, että ei halua kouluun. Räjäyttää koulun. Ja vihaa opettajaa. Yllätys on siis ollut suuri, kun Topo viihtyykin koulussa. Enemmän kuin hyvin. Sampu menee mielellään päiväkotiin. Ja kiukuttelee vain joka toisen illan. Joidenkin asioiden kuitenkin pysyessä tuttuina ja turvallisina; kuten Edwardin rikki mennyt levy kouluvihasta, ja siitä että nyt alkaa loma. Jos Edwardkin olisi yhtäkkiä ihastunut koulunkäyntiin olisin luultavasti varannut koko perheelle lääkäriajan. Aiheena "nyt pyyhkii liian hyvin, mistä tämä voi johtua".

Niin ja se työpaikka... Olen onnellinen päivittäin siitä, että esimieheni muisti olemassaoloni. Ja tarjosi työpaikkaa. Jossa viihdyn aivan älyttömän hyvin. Jossa on todella mukavia ihmisiä töissä. Jossa minulla on oma, nimellä varustettu kahvikuppi. (asiat tärkeysjärjestykseen!) Ja työtehtävätkin ovat varsin mukavia. Luultavasti kuherruskuukauden mennessä ohi saatan superkiireisinä, tosi huonoina  päivinä totuuden nimessä kirota sitä, että minut "houkuteltiin" paikkaan töihin. Ajatellen miten paljon mageampaa olisi olla kotona imuri yhdessä kainalossa, pyykkikori toisessa. Ainoan duunin ollessa Täyden Palvelun Äiti Oy:n toimarin virka. Vailla huolen häivää siitä, että ehtiikö aamulla kello 7.25 bussiin, ja onko kello 7.25 bussi ajoissa, jotta ehtii kello 7.37 junaan. Tunnen itseni; näitä päiviä tulee. Ja samalla tunnen itseni; tämä oli parasta mitä minulle saattoi työsaralla tapahtua. Ja vaikka arjen muuttuessa todella arjeksi vastaan tuleen niitä kirouspäiviä, niin 86 prosenttisesti jatkossakin mennään kiitollisuus-onnellisuus linjalla työpaikan suhteen.

Erilaisia onnellisuus hetkiä ovat myös ne, kun Edward ja äiti-ihminen hyvinä  työntekijöinä ja koululaisina viettävät aurinkoista  sunnuntaipäivää sängyn pohjalla. Flunssaa potien, yhdessä vitamiinijuomia siemaillen. Ja tiedän, että en joudu huomenna potemaan omantunnon tuskaa siitä, että olen kotona sairaan lapsen kanssa. Tai siitä, että olen vuoden anti-äiti kun pistän räkäisen lapsukaisen kouluun.  Kiitos miehen ja miehen etätyömahdollisuuden Edward saa viettää huomenna sairaspäivää kotona miehen kanssa. Äiti-ihmisen uskoessa vankasti siihen, että tee, suklaa ja vitamiinijuomat auttavat. Ja huomenna ollaan kunnossa. Ja töissä. Juomassa kahvia siitä omasta nimikkomukista.

Joskus itseasiassa pieni flunssakin voi olla onnellinen juttu. Olen onnellinen, että suht väsyttävän viikon jälkeen minulla on loistava syy pysyä sängyssä koko päivä. Katsoa boksilta kaikki viikolla katsomatta jääneet tärkeyteni (lue; saippuaa saippuaa draamaa saippuaa). Syödä karkkilakosta huolimatta suklaata. Kömpiä Edwardin viereen ja juoda vähän lisää vitamiinijuomaa yhdessä.

onnellisia hetkiä... Ja onnea on; rauhallisesti nukkuva lapsi.

P.S Jaatinen on avannut oman blogisivustonsa. Käykää kurkkaamassa. http://jaatinen.info/9-ajankohtaista/54-jaatisen-blogi-on-nyt-avattu Jatkossa blogikirjoituksia löytyy useamman erityisvanhemman kirjoittamana. Saattaapa sinne joskus putkahtaa joku tämänkin äiti-ihmisen räpellyksistä.

Koppi-suunnitelma

"jos niin kävisi, niin me kyllä otettaisiin koppi". Lause tulee Edwardin opettajan suusta, HOJKS:n väsäämisen yhteydessä. Olen julkituonut huoleni siitä, että mitä jos Edward ei jossain vaiheessa enää pysy luokkatovereidensa perässä mitä tulee opinahjoon. Viime talvi meni miten meni. Kiitos kovasti vaivaavan väsymyksen. Vaikka syksy on lähtenyt paremmissa merkeissä käyntiin, en kuitenkaan voi olla huolehtimatta. Mitä jos muut oppivat kirjoittamaan kunnolla. Ja laskemaan plussalaskut ja kertolaskut. Edwardin vain tankatessa lukuja yhdestä kymppiin ja opetellessa kirjoittamaan omaa nimeään. Mitä jos hän jää niin auttamattomasti jälkeen koulutovereistaan, että pitää vaihtaa luokkaa. Itseasiassa tuo luokan vaihtaminen on se mitä huolehdin eniten. Ja sitä myöten opettajan vaihtoa. Ei huolta; koulussa opettaja ja avustajat ottavat kopin. Voi mikä lohdullinen lause. Olen aina tykännyt Edwardin opettajasta. Paljon. Nyt tykkään vielä enemmän.

Päivän parhaat naurut saan, kun opettaja vaivihkaa hivuttaa eteeni lomakkeen. "niin, siis enhän mä ketään neuvo tätä allekirjoittamaan, tai olemaan allekirjoittamatta. Mutta kun Edwardilla pitäisi alkaa englanti… Niin tässä on sellainen lomake, jolla voi anoa sen englannin lykkäämistä". Anotaan mielihyvin. Tällä hetkellä kouluenergia laitetaan siihen kirjaimien opetteluun. Ja plussalaskuihin jossain vaiheessa. Englanti saa jäädä. Puolihysteerisen naurukohtauksen saan siinä vaiheessa, kun huomaan kysyä, että joudummeko Toponkin kohdalla kahden vuoden kuluttua anomaan englanninkielen lykkäystä. Ajatus Toposta englannintunneilla… Sydämenpohjasta kaikella rakkaudella, mutta ajatus on kertakaikkiaan liian huvittava. Opettaja ei osaa sanoa. Jään suurella mielenkiinnolla odottamaan pääsemmekö kahden vuoden kuluttua taas anomaan jatkoaikaa englanninkielen opiskelun aloittamiseen. En viitsi edes heittää kysymystä "voisko ruotsi olla se eka kieli" ilmoille.

Keskustelemme lisää Edwardista. Hän on maistanut salaattia. Ja todistetusti mandariinia. Hän syö hyvin, ainakin viimeistään siinä vaiheessa, kun heitetään ilmoille lause "äiti sanoi, että pitää syödä". Edwardin on aamulla vaikea päästä kiinni kouluhommiin. Mutta kun rytmi löytyy, niin kouluhommia tehdään nätisti, keskittyneesti, antaumuksella.

Opettajaa ja avustajia naurattavat Edwardin kootut letkautukset. Suurimmat naurut saadaan ehkä kotona kuullusta "ei nyt isi, minä en ehdi, minä ajattelen". Opettaja haluaa tarkistaa, mitä tarkoittaa "iso sininen sipsi", josta jauhetaan koulussa ilmeisen paljon. Minua naurattaa taas; perus "tarkistetaan tulevan vuoden tavoitteet" lisäksi käymme keskustelua isoista sinisistä sipseistä. Tärkeysasiat järjestykseen.

Me olemme nyt Edwardin kanssa hyvässä paikassa. Kerron opettajalle ja HOJKS:ssa mukana olevalle avustajalle, että emme aina osaa olla hirveän huolissamme siitä, jos Edwardin kirjoitushommat etenevät hädin tuskin hidasta etanavauhtia. Tai jos plussalaskua ei opita vielä kolmannella luokallakaan. Me saimme jo meidän ihmeemme. Neljä ja puoli vuotta sitten meitä pyydettiin valmistautumaan siihen, että Edward ei ikinä tule kommunikoimaan puheella. Nyt se samainen tyyppi ei ehdi ajattelultaan toimittamaan pyydettyä tehtävää. Samainen tyyppi puhuu koulussakin niin paljon, että välillä tyypille on ehdoteltava hiljaa olemista. Ainakin sen hiljaa olemisen testaamista…

Kaiken muistamisen, huolehtimisen, hässäkän, härdellin keskellä tuo lause "me otettaisiin kyllä koppi" lämmittää sydämen pohjasta. Edwardin elämässä, meidän elämässämme, on ihmisiä jotka ottavat kopin kun tarvitaan. Nyt niitä on lisää.

Kotona Edward kirjoittaa harakanvarpain "kiitos" Mummille, joka on tuonut maailman parhaat tuliaiset miniulkomaanreissultaan: salama-autosuklaata. Huoli häivenee taas hitusen; kyllä se meidän ihmeemme oppii lisääkin. Oppii kirjoittamaan omaa tahtiaan. Oppii ehkä ne plussalaskut. Oppii ehkä syömään mandariineja yökkimättä. Mikäs sitä on oppiessa, kun ympärillä on ihmisiä, jotka ottavat koppeja, kun oma jaksaminen ei meinaa riittää. Aion olla ainakin jouluun asti huolehtimatta sitä, miten Edwardin opiskelu sujuu. Henkilökohtaisen Opetuksen Järjestämistä Koskevan Suunnitelman lisäksi tuli tehtyä Henkilökohtainen Ole Huolehtimatta Kouluasioita Suunnitelma äiti-ihmiselle. Koppi-suunnitelma. Pieniä suuria juttuja.

puolustuksen käsikirja

postimies kantaa postilaatikkoomme muun postin ohessa epilepsia-lehteä, ja tukilinjaa ja muita "poikien juttuja" sivuavia julkaisuja. Lehdet tulevat meille enemmänkin kannatuksellisista syistä; maksa x-määrä jäsenmaksuja liitoille, saat kiitoksena lehden. Välillä julkaisut tulee luettua hyvinkin tarkasti läpi. Mutta siinä vaiheessa, kuin viimeisen puolen vuoden muutkin lehdet ovat rästilukupinossa, päätyvät julkaisut suht nopeasti paperinkierrätykseen. Sen verran julkaisuja on kuitenkin tullut luettua, että tietää mitä ne sisältävät; elämäntarinoita (suosikkini), lääketieteellisempää tekstiä (neurologien kokoontumisajot Amsterdamissa-tyyliin), sekä ilmoituksia kursseista. Sopeutumisvalmennus leiri vaikeahoitoista epilepsiaa sairastaville koululaisille. Sopeutumisvalmennus kurssi kehitysvammaisille alle kouluikäisille ja heidän perheilleen. Sopparia sopparin perään.

En ole ikinä kuullut yhtään negatiivista juttua näistä soppareista. Enemmänkin sieltä ollaan tultu kotiin pirteinä , hyvin syöneinä ja monta uutta kokemusta rikkaampana. Siellä myös solmitaan niitä elämässä kantavia ystävyyssuhteita. Meidän perheellemme on sopparia ehdotettu kerran; siinä vaiheessa kuin Edwardille annettiin kehitysvammadiagnoosi. Tuossa vaiheessa olin itse niin surullinen, että torppasin idean sen sileän tien. Ja koko homma unohtui. Me opimme elämään kehitysvammadiagnoosin kanssa ihan ilman sopparia. Satunnaisesti vammaispalveluista on kysytty, olemmeko osallistuneet soppareille. Tai olisiko kiinnostusta. Vastaukseni on aina sama; ne ovat tarpeellisia. Mutta eivät meille tarpeellisia. Olemme taapertaneet tällä erityispolulla monen monta vuotta. Olemme myös kohtalon oikkuja siinä ,että perheen kaikilla lapsilla on sama sairaus. Bonuksena vielä se pikku fakta, että sairaus on tuntematon. En siis oikein tunne, että kuuluisimme mihinkään kategoriaan. Harvinaiset? Joo. Mutta heilläkin on diagnoosi. Harvinainen diagnoosi. Meillä ei ole edes sitä. Joten sopparit ovat jatkossakin juttuja, joista kuuntelen mielelläni kokemuksia. Mutta jotka eivät välttämättä ole meidän juttu. Näen kyllä tulevaisuudessa, että Edward voisi hyvinkin lähteä vaikka lievästi kehitysvammaisten leirille. Saisi varmasti ystäviä ja monta mahtavaa kokemusta. Mutta tämäkin sitten, kun on vähän miehistytty lisää

Apuja arkeen kyllä tarvittaisi vaikka kiitos heti; voisiko joku lääketieteellinen taho, liitto, tukijärjestö tai muu sellainen painattaa helposti taskussa kuljetettavan "puolustuksen käsikirjan"? Oppaan mistä löytyy muutama naseva lause, joita heitellä ilmoille siinä vaiheessa, kun muiden ihmisten reaktion vuoksi menet itse täysin lukkoon. Kun et tiedä alatko avautua lapsesi lääketieteellisestä tilasta tuiki tuntemattomalle ihmiselle. Näytätkö keskaria. Vai hymyiletkö vienosti naama punaisena, pahoitellen että vaikeutimme tämän tuiki tuntemattoman elämää hetkellisesti.

Eilisellä Topo&äiti-ihminen laatuaika-keikalla olisi oppaasta ollut valtavasti hyötyä...

Topolla on hienoisesti jälleen vointi seilaillut ylös-alas. Ei mitään järkyttävän suurta. Mutta pientä kiukkuamista. Vähän normaalia enemmän, ja normaalia isompia nytkyjä. Vähän enemmän huonotuulisuutta. Kärsimättömyyttä. Huonoa ruokahalua. Katseita, jotka kertovat, että tuntuu pahalta. Voisin sanoa, että tilanne on odottava. Odotamme onko tulossa nuha. Onko tämä alkusoittoa huonommalle jaksolle. Vai vaikkapa syysväsymystä.  Kaikesta tästä huolimatta päätimme eilen Topon kanssa lähteä bussilla puistoon ja kauppaan. Topo kun rakastaa näitä bussilla puistoon ja kauppaan reissujamme.

Bussipysäkillä Topon oli selkeästi huono olla. Silmistä paistoi kipu. Tai särky. Topo oli vaisu. Murahteli äkäisesti. Kiipesi vaivalloisesti bussipysäkin penkille istumaan. Ja suojeli silmiään auringolta. Bussissa meno ja meininki oli jo reippaampaa. Toposta oli ehkä maailman hassuinta upottaa nassuaan äiti-ihmisen suihkun jäljiltä kosteisiin hiuksiin. Se jaksoi naurattaa kerta toisensa jälkeen niin paljon, että nauru tarttui jo kanssamatkaajiin. Puistossa kaikki ookoo, kuvio oli selvä; keinu, keinulauta, pallon heittoa, liukumäki. Ja puiston portille norkoamaan:  merkki äiti-ihmiselle siitä, että nyt voitaisi hipsiä kohti kauppaa.

Kaupassa, lauantai-iltapäivänä, oli arvattavasti muutama muukin asioimassa. Topo keräsi tärkeydet koriinsa; sitä päärynämehua, niitä nakkeja. Ne sipsit. Ja suuntasi kassalle. Kaupassa Topo alkoi taas olla kalpea. Ja ärjyisä. Silmät näyttivät huonoilta. Äiti-ihmisen pulssi nousi samaa tahtia Topon huononevan olemuksen kanssa. Tässä ei kohta hyvä heilu... Eli ei kun suorinta tietä kassalla odottelemaan ostoksien maksua.

Jono eteni hitaasti. Ja Topoa alkoi ärsyttää. Enemmän. Ja enemmän. Topo alkoi itkeä. Ja karjua. Ja itkeä. Siinä ei paljon halailut ja paijailut auttaneet. Eivät ne tuollaisissa tilanteissa auta ikinä.  Ainoa mikä auttaa, on saada ostokset maksettua ja päästä kaupasta pihalle. Eli sitä odotellessa. Topon itkuhuudon lisäksi odotuksen mukavuutta lisäsi takanamme pienessä maistissa ostostensa kanssa jonottava mieshenkilö. Joka katsoi asiakseen kovaan ääneen kommentoida huonosi kasvatettua kakaraa. Ja ämmää joka ei saa kakaraansa kuriin. Jos ei olisi pelkkä Topo-show riittänyt keräämään katseita, niin kommentointi viimeisteli hienosti homman. Yritin psyykata itseni ns tapahtumien yläpuolelle: keskity Topoon, sulje kaikki muut ulkopuolelle. Kun olin maksamassa, herrasmies vielä kerran kovaan ääneen katsoi asiakseen kommentoida Topoa ja minua. Tuossa vaiheessa, pin-koodia masiinaan näpytellessä kävin sisäistä taistoa siitä, että olenko hiljaa. Kerronko mikä Topon on. Vai pyydänkö mieshenkilö laittamaan suunsa suppuun. Ehkä hieman järeämpiä sanoja käyttäen. Tuolloin olisi ollut niin mahtavaa olla se "puolustuksen käsikirja" taskussa. Olisin kaivanut kirjasta luvun "muksu myökkää kaupassa". Etsinyt sopivan puolustuksen puheenvuoron, ja käyttänyt sitä. Mutta kun ei ollut, piti vain selvitä omin neuvoin tilanteesta pois.

Seuraava tilanne kohdattiin bussipysäkillä. Topon elämä ei vieläkään ollut lähimainkaan balanssissa. Päiväkävelyllä ollut vanhempi naishenkilö pysähtyi bussipysäkille, Ja yritti istua Topon viereen, kuulemma hetkeksi lepäämään. Yritin antaa Topolle siirtymisohjeita. Topo ei siirtynyt. Vanhempi naishenkilö pyysi Topoa siirtymään. Topo ei siirtynyt. Yritin nostaen siirtää Topoa; Topo hermostui. Tässä vaiheessa naishenkilö painoi naamansa aivan Topon naaman eteen, ja kysyi "mikä sua vaivaa, miksi sä huudat tolleen". Topon huutaessa lisää. Ja naishenkilön todetessa äkäisenä, että "minä menen sitten muualle lepäämään" Voi kun olisi ollut se "puolustuksen käsikirja". Olisit sieltä etsinyt luvun "kohtaamisia väärään aikaan, väärässä tilanteessa". Ja käyttänyt puolustuksen puheenvuoroa. Nyt päädyin jäämään sanattomaksi, samalla Topoa rauhoitellen.

Kolmas tilanne tuli eteemme samaisella bussipysäkillä, kun siihen pelmahti saarnaaja-parivaljakko. Söpöjä, nuoria, jenkkikundeja, kauluspaidat päällä, suorat housut jalassa. Rinnuksissa läpyskä jossa näkyi seurakunnan nimi, ja teksti "Vanhempi + sukunimi". Kohteliaasti he tervehtivät meitä bussipysäkille saapuessa. Ja yrittivät aloittaa keskustelun Topon kanssa. Joka ei ollut vieläkään aivan balanssissa. Ja jota ärsytti entistä enemmän se, että joku yritti puhua hänelle. Topo siis karjui taas. Kovaa ja korkealta. Edellisistä kohtaamisista poiketen sain sen verran suuni auki, että selitin pojille Topon voivan vähän huonosti. Ja kun hän voi vähän huonosti, hän ei tykkää että hänelle puhutaan. Pojat menivät hämmentyneen näköisiksi. Ja ilmoittivat, että joo, emme yritä jutella hänelle. Voi kun olisi ollut taa se puolustuksen käsikirja. Olisin voinut etsiä kohdan "kun pitäisi selitellä vähän enemmän taustoja". Nyt tyydyimme käymään kepeää keskustelua päivän säästä. Topon vuoronperään möykätessä, ja kikatellessa, tukevasti epäbalanssissa, kainalossani.

Niin... Miten paljon helpompia tietyt tilanteet olisivatkaan, jos sairaalassa, kun vanhemmille kerrotaan, että heillä on kehitysvammainen lapsi, ja että on olemassa soppareita, annettaisiin samalla mukaan se puolustuksen käsikirja. Kehotettaisiin kuljettamaan sitä mukana aina, jos kuljettaa lastaan mukana. Merkkaamaan värikoodeilla tärkeät sivut, jotta ne löytyvät nopeasti kun tilanne niin vaatii. Ja kertomaan, että niitä tilanteita tulee. Että kannattaa valmiiksi opetella muutama puolustuksen puheenvuoro ulkoa. Siten joku kauppareissu, ja muu julkisilla paikoilla näyttäytyminen saattaa niinä huonompina päivinä joskus mennä vähän helpommin.

Iltasella vietin muutaman tunnin laatuaikaa ystäväni kanssa. Mieheltä tuli viestiä "Topo saanut iltalääkkeet, keinui kovaan, kävi kylvyssä. Oli tosi hyvällä tuulella". Hetkellisesti siis homma taas balanssissa.

ylä- ja alamäessä

kolmea päivää vajaa 11 vuotta sitten me miehen kanssa purjehdimme avioliiton satamaan. Tai noh; ainoa paikka johonka purjehdimme tuona päivänä oli Tallinnaan. Minihäämatkalle; isompi häämatka oli tiedossa muutaman kuukauden päähän. Avioliiton satamaan ihan vain mentiin kävelemällä. Maistraatissa. Me kaksi, ja todistajat talon puolesta. Muistan yhä sen tunteen, kun kävelimme autolle vihkiseremonian jälkeen; kiljuin parkkihallissa miehelle, että nyt me ollaan oikeasti naimisissa. Ja sitä on oltu siis sen melkein 11 vuotta. Koska minä halusin minihäät ja mies isot, päädyimme kompromissiin; hoidetaan kaksin se virallinen osuus. Ja myöhemmin juhlat suvulle ja ystäville. Näin siis teimme. Hääpäivä oli hyvä, ja juhlat olivat mahtavat. Itseasissa aivan loistava tapa hoitaa avioituminen; kahdet skoolailut, pukeutumiset ja pirskeet, yhden päivän sijaan.

Jokaiseen liittoon (luulisin ainakin, itseasiassa vahvasti veikkaisin), varsinkin vähän pidempään sellaiseen, kuulunee ylä- ja alamäkiä. Niitä päiviä, kun se oma siippa on maailman mahtavin. Sitä on maailman onnekkain tyyppi, että pääsi juuri hänen puolisokseen. Ja sitten niitä päiviä, kun sen siipan voisi kernaasti lähettää sinne kuuta kiertävälle radalle. Ilman paluulippua. Eli vuoristorataa täälläkin avioelo. 

Lasten syntymä aiheutti tietenkin omat kommervenkkinsä suhteeseen. Vaikka Edward olikin ehkä maailman leppoisin vauva, niin ei se vanhemmiksi opettelu ihan mutkitta sujunut. Kommervenkeistä yritettiin selvitä vauvaoppaan parisuhdeosion avulla. "kerro joka ilta kumppanillesi viisi asiaa jotka hän hoiti tänään hyvin". Niitä asioita sitten ahkerasti mietittiin ja käytiin läpi iltaisin. Edwardin saatua ensimmäiset selvät epileptiset kohtaukset olimme aika pihalla ja peloissamme. Mutta jotenkin siitäkin päästiin yli ja ympäri. Luotettiin vain siihen, että asiat järjestyvät. Ja uskallettiin toivoa Edwardille pikkusisarusta. Joka hyvin pian toivomisen jälkeen ilmoitti tulostaan. 

Tuohon asti olimme elelleet Edwardin suht helposta epilepsiasta huolimatta melko normaalia pikkuperhe-elämää. Antaisin arvosanaksi tuolloiselle tilanteellemme suurinpiirtein onnelliset. Topon synnyttyä alkoi tasapainoilu. Tasapainoilu kahden lapsen vanhempana. Ja niiden toinen toistaan ikävämpien uutisten kanssa tasapainoilu. Niiden kanssa eläminen. Sitä jaksoi aina toivoa parempaa huomista. Uskoa siihen, että löytyy pojille juuri se oikea lääke. Ja diagnoosi. Ja tapa hoitaa diagnosoitua juttua. Kunnes jossain vaiheessa, kun oli vietetty liian monta surullista palaveria viinipulloa jakaessa keittiönpöydän ääressä, maailman kurjuutta itkien, sitä ei enää jaksanut uskoa, ja toivoa. Sitä alkoi jollain tapaa sopeutua tilanteeseen. Sitä oppi pikkuhiljaa elämään päivä kerrallaan. Alkoi nähdä tosiasiat tosiasioinan. Luulen, että siinä vaiheessa minusta kuoli sydämestä joku pieni palanen "sinisilmäisyyttä". Maailma ei enää ollut ihan yhtä ihana paikka, ja huominen ei enää ollut ihan yhtä toivoa täynnä. Luulen, että tuolloin se krooninen suru muutti sinne sinisilmäisyyden tilalle sydämeen. Tullen esiin joinakin päivinä hyvin voimakkaana. Ja ollen toisina päivinä jossain vain taustalla, tilannetta tarkkailemassa. Uskon, että miehelle kävi myös samoin. Ymmärsimme, että onnemme ei ole pelkästään meidän käsissämme. Se on sen suuren tuntemattoman ohjailtavissa. 

Lasten syntyessä aina muistutetaan tuoreita vanhempia, että elkää vaan heitelkö kirveitä kaivoon parisuhteen kanssa pikkulapsivuosina. Ne ovat vaativia aikoja. Ei ole aikaa itselle, saatikka sitten sille parisuhteelle. Kun lapset kasvavat, niin sitten on taas sitä aikaakin enemmän. Sitten panostetaan itseensä, harrastetaan, vietetään parisuhdeaikaa.

Mitäs sitten, kun perheeseen syntyy erittäin paljon hoivaa tarvitseva lapsi? Joka ei ehkä ikinä opikaan pitämään itsestään huolta? Mitäs sitten kun ne, "lapset kasvaa, saatte taas itsellene aikaa" viisaudet eivät enää millään muotoa pidä paikkansa? Kun se pikkulapsivaihe vaipanvaihtoineen, puurokiukkuineen, yövalvomisineen, itsensä satuttamisineen vain jatkuu. Ja jatkuu. Ja jatkuu. Ainut mikä muuttuu on lapsen koko. Häntä ei enää hytkytetä vaunuissa ja kannella ympäriinsä turvakaukalossa. Kiljuva pikkuvauva on yhä söpö ilmestys. Sillä on vain nälkä/väsy/märkä vaippa. Kiljuva iso lapsi: ei niinkään. 

Me olemme viimeiset pari vuotta tienneet, että pikkulapsiajat eivät kohdallamme ole ihan heti ohi. Ei tule ihan heti vastaan sitä päivää, kun "jo isojen lasten iässä" olevat isommat pojat jätetään hetkeksi kahdestaan kotiin. Ehkä jopa vahtivat pikkuveljeäänkin sen aikaa, että vanhemmat käyvät iltalenkillä. Olemme ymmärtäneet, että harrastaminen kannattaa. Mutta sitä hoidellaan erikseen. Että leffa- ja ruokailtamat ovat loistavia. Mutta toistaiseksi: ystävien seurassa. Ja mikäli haluamme tehdä minkään valtakunnan reissuja kahden kesken, ne pitää suunnitella hyvissä ajoin etukäteen. Ne pitää suunnitella tilapäishoitopaikan hoitopäivien mukaan. Pitää huomioida, että kolmion voinnin vaihtelu voi torpata erittäin hyvätkin suunnitelmatkin. Pohdimme kerran kuukaudessa, miten pitäisi hommata vakilastenvahti. Ymmärtäen samalla, että se vaatii vähän enemmän panostamista, kuin paikalliseen fb-ryhmään "etsitään lastenvahtia" ilmoituksen väsäämistä. Ja emme vaan saa aikaseksi panostaa hommaan. Mutta uskoisin, että olemme sopeutuneet myös tähän kaikkeen. Siihen, että vielä ei ole aika tehdä juttuja yhdessä. 

Avioliitto on siis yhä ylä- ja alamäkeä. Mutta kolmion vanhempina oleminen on opettanut ainakin sen, että niitä pyyhkeitä ei noin vain heitellä kehiin. Me ihan oikeasti olemme naimisissa toistemme kanssa; me emme ihan oikeasti pärjää ilman toisiamme arjessa. Emmekä kyllä juhlassakaan. Me käymme ehkä viisi kertaa vuodessa tekemässä jotain yhdessä. Se voi olla kävely lähimpään ravinteliin illastamaan ja kävely sieltä kotiin. Tai joskus se voi olla yksi yö Haikossa. Välillä kaipaan sitä kahdenkeskistä aikaa, poissa velvollisuuksista ihan hirveästi. Ja välillä, enimmäkseen, olen tyytyväinen tilanteeseen; uskon yhä, että joskus helpottaa. Tulee se päivä, kun me saamme reissata. Ja lähteä leffaan vaikka joka ilta jos siltä tuntuu. Nyt elellään jatkoajalla pikkulapsivaihetta. Meitä tarvitaan kotona. Jos ei aina (ONNEKSI!) samaan aikaan, niin yleisesti ottaen toista meistä tarvitaan kotona suht aina. Suht onnellisia vuosien jälkeen tuli vuosia, jolloin arvosana oli jotain tyyliin "ehkä me selvitään". Kun siellä pimeydessä tarvottiin, epätoivo saneli arkea, ja ei aina osannut erottaa, onko näkemässä painajaista. Vaiko elämässä sitä. Huonosti voivien pienten poikien vanhempina oleminen ravisteli avioliitto toden teolla. Tänään antaisin arvosanaksi; hyvinä päivinä onnellinen, huonoina päivinä kuurakettilippua ostamassa. Jos sellaista arvosanaa on olemassa? Keskiarvon kuitenkin ollessa reippaasti paremman puolella. 

Ja siitä naimisissa olemisesta; en minä pärjäisi ilman miestä, vaikka kolmion kanssa kaikki olisi loistavaa. Hän on se tyyppi jolle laitan viestin, kun jotain hassua sattuu. Hän on se jolle murehdin maailman menoa. Hän on se joka illalla houkuttelee minua katsomaan Hansin kokkiohjelmia lahjoen hartiahieronnalla. Hän vain kertakaikkiaan on se. Hyvässä ja pahassa. Ylä- ja alamäessä. 

pieniä lausahduksia ,suuria tunteita

kun reilu yhdeksän kuukautta sitten aloin kirjoittaa säännöllisemmin pesueemme eloista ja oloista, en olisi ikinä uskonut, että juttujani käytäisi lukemassa tuhansia kertoja kuukaudessa. Siinä vaiheessa kun näyttölaskuri sivulla alkoi raksuttaa isompia lukuja, aloin myös odottaa niitä ilkeitä kommentteja. Olen nimittäin antanut itseni ymmärtää, että ihmiset osaavat anonyymisti kirjoitella toisilleen melkoisen ilkeitä asioita.

Toistaiseksi ilkeitä kommentteja ei ole tullut. Ei ole tullut ensimmäistäkään kommenttia (lukuun ottamatta jonkun random aurinkolasikaupan mainoksia…) jota en olisi halunnut blogissani julkaistavan. Olen sen sijaan saanut aivan mielettömiä kommentteja ihan tuiki tuntemattomilta ihmisiltä. Arvostan joka ainoaa niistä. Ja monet niistä ovat kirvoittaneet vedet silmiin. Miten ihmiset osaavatkaan olla kilttejä. Kirjoittaa kauniisti. Ne ovat välillä oikeasti pelastaneet päivän. 

Olen tottunut siihen, että niiltä katseilta emme kuitenkaan aina pysty välttymään. Lauantaisella "annetaan isukin nukkua päiväunet, kun äiti-ihminen sai aamupäivälepoa, ja lähdetään puistoon ja kauppaan"-keikalla teki mieli rullata Sampu rattaineen väärällä pysäkillä pois bussista. Ajatuksella "ehkä se löytää kotiin itsekin". Tiedä mikä lie kuopusta vaivasi. Mutta piti huudella vähän joka paikassa ja tyyliin kokoajan. Kirsikkana kakunpäälle äiti-ihmisen vimmalla mäiskiminen. Naapurilta tuli hyväntahtoinen kommentti Sampun toimintaa seuratessa "ai niin, toi oli toi vaihe. Mä olin jo ehtinyt unohtaa sen". Eli ilmeisesti muutkin hellanteltut purkavat turhautumistaan vanhempiinsa? No; kotona Sampu painui pehkuihin klo 18.30 ja nousi niiltä sijoilta seuraavan vuorokauden puolella kello 08. Kierroksia nostatti kaupassa Topon asiaankuuluvat kassaraivarit tupaten täynnä olevassa A:lla alkavassa ruokakaupassa. Ja jotta tulisi taas kerran perusteellisesti mietittyä, että miksen tyytynyt joskus vuosia sitten tyyliin koiranpentuun, Edward säesti veljiään haluamalle jotakin 18 kertaa minuutissa. Ja ei haluamalla enää ikinä kouluun. Sitäkin noin 18 kertaa minuutissa. Kotioven avauduttua kolmio tyrkättiin suoraan isänsä hoivaan, kommentilla "katso, että noi ei puoleen tuntiin lähesty mua" höystettynä. 

Mutta; nämä siis ovat peruslapsiperhearkea kenelle tahansa pikkupiltin vanhemmalle. Niitä huonoja päiviä on. Ja huonoina päivinä sen pikkupiltin omatahto saavuttaa ei haluamisessa, ja ei yhteistyökyvyssä aivan uudenlaiset mittasuhteet. Sille ei voi mitään. Se on elämää. Hetkellistä harmistusta lukuun ottamatta näillä asioilla ei kannata ihan hirveästi pilata päiväänsä. Tai ainakaan useampaa päivää.

Viimeisein viikon sisään on sattunut myös pari tapausta, jotka jäävät kummittelemaan mieleen pidemmäksi aikaan. Vaikkei pitäisi. Nuo pari tapausta ovat ehkä esimakua siitä, mitä tulee saamaan lisää, tilaamattakin, tulevaisuudessa. Muistutus siitä, että maailma ei olekaan täydellinen paikka, täynnä hyväntahtoisia ihmisiä. Sanotut asiat eivät ole järkyttäviä, täytä minkään valtakunnan tasolla minkään valtakunnan kunnianloukkaus syytteen raameja. Tai edes saaneet minua itkemään (homma, jonka huonoimpina päivinä hanskaan pojilta salaa ihan kiitettävästi). Mutta asioita, joita en ehkä ihan heti unohda.

Toinen oli: insidentti kahdella taksilla kotiin. Niin... Ne koulutaksit. Voi herranpieksut niiden kanssa on väännetty. Voisin kirjoittaa ohuen kirjan näistä taksi insidenteistä. Ja koska taksien varassa ollaan oltu vasta kaksi vuotta, epäilen, että tulevina vuosina se ohut kirja voisi saada pari ohutta jatko-osaa. Nyt ketään ei oltu hukattu. Laitettu väärään taksiin. Tuotu kotiovelle, kun lapsi oli tilapäishoitojaksolla. Sekoitettu terve lapsemme sairaaseen luokkatoveriin ja näin ollen jätetty lapsi hakematta kouluun. Nyt kyse oli niinkin vähäpätöisestä asiasta, kuin että Edward ja Topo ajelivat peräkkäisillä tilatakseilla koulusta kotiin. Ja että se Edwardin taksin kuljettaja, joka oli meille täysin uusi tuttavuus koki asiakseen huudella suureen ääneen pihallamme, miten "rikkaiden perheiden lapset ajelevat hienosti kahdella eri taksilla kotiin". Me emme asu linnassa. Me asumme tavallisella alueella tavallisten ihmisten naapureina. Onneksi poikien ihana vakikuljettaja kuuli lausahduksen ja  ilmoitti heti, että kyse on heidän virheestään. Poikien on tarkoitus yhä ajella yhdellä ja samalla autolla kotiin. Niin... Koska meillä on kaksi kehitysvammaista lasta, joilla on eriasteinen kehitysvamma, ei ole sitä mahdollisuutta, että he kävisivät lähikoulua. Jonne he osaisivat itse kävellä aamulla. Elämää edes vähän helpottamaan olemme siis saaneet lapsillemme heille kuuluvat koulukuljetukset. Mikäli mahdollisuus lähikoulussa oppivelvollisuuden suorittamiseen olisi, riemusta kiljuen (no ookoo, välillä hiki tirskuen ja hommaa alimpaan helvettiin manaten myös) saattaisin itse, kädestä pitäen, koululaisemme kouluun joka aamu.

Toinen insidentti oli ehkä enemmän mieltä pahoittava. Kauppareissullamme Topolla oli pallo mukana kaupassa. Topo ja pallo; ne ovat aikalailla erottamaton kaksikko. Vähän kuten Edward ja Edwardin aina kädessä kulkevat kaksi pikkuveturia. Ja Sampu ja Sampun pehmohauva. Kaupassa keräilimme miehen kanssa vimmalla ruokaostoksia kasaan; Topon pinna kuin ei ole loputon. Topo pompotteli palloaan tyhjässä kaupassa, tyhjällä käytävällä. Joo, ei ehkä pitäisi antaa lapsen pompotella sitä palloa, mutta nyt mentiin taas siitä mistä aita on matalin. Topo viihdyttää itseään pallonsa kanssa, me saamme seuraavien päivien ruokatarvikkeet kasaan. Topo on pomputtamisessa äärimmäisen taitava. Hän ei heittele sitä palloa valtoimenaan ympäriinsä, vaan seisoo paikallaan. Ja pomputtaa. Itse olin jossain lihahyllyn kohdalla, enkä nähnyt tilannetta. Mies näki. Mies näki, miten vanhempi kaupan työntekijä otti pallon Topon kädestä. Ja sanoi kovaan ääneen "mä olen sulle sanonut jo tarpeeksi monta kertaa. Lopeta se pompottaminen". Miehen mukaan tavalla, joka vaikutti kiusaamiselta. Ja mies ei ole se, jolla on tapana tällaisissa asioissa suurennella kuulemaansa. Topoa ei tarvitse hirveän pitkää hetkeä seurata, ilman että tajuaa, ettei hän ole ihan kuin me muut. Topo ei oikein ymmärrä puhetta. Eikä osaa oikein seurata annettuja ohjeita. Eikä takuulla puolustaa itseään sanallisesti. Saatikka sanoa "sori, en pomputa". Minulle tuli paha mieli Topon vuoksi. Joku halusi tehdä hänelle kiusaa. Pieni tilanne taas. Mutta muistutus siitä, että ymmärtämättömiä ihmisiä on kaikkialla. Mies oli siinä Topon lähettyvillä kokoajan. Jos ja kun moisesta on aiheellista huomauttaa, voisi tehdä sen ehkä lapsen vanhemmalle. Ehkä. Meni mieskin siinä määrin sanattomaksi tilanteessa, että tajusi vain ottaa pallon naiselta pois. Antaa sen takaisin Topolle ja antaa ohjeet olla pompottamatta. Tietäen, että ohjeet saattavat mennä aikalailla ns kuuroille korville. Mutta onpahan nyt vanhempikin sen sanonut ääneen.

Maailma ei tähänkään insidenttiin kaadu. Ja tämä, kuten taksin kuljettajan lausahdus jäävät jonnekin puoliunholaan. Mutta näiden kahden pienen lausahduksen jälkeen ymmärrän, että minun on sen silmätikkuna olemisen lisäksi alettava opettelemaan taitoa antaa asioiden mennä yhdestä korvasta sisään. Ja toisesta ulos. Jotta säästyisin turhalta mielipahalta.

Muutoin onneksi viikonloppu ollut selkeästi plussan puolella. Teemana "jokaiselle jotakin". Topon kanssa vietimme laatuaikaa pihalla keinuen, lehtiä lukien, Topo sipsejään syöden. Ja yhteisen hetken päätimme saippuakupliin. Topo antaa äiti-ihmisille ohjeet puhaltaa; suu menee suppuun, ja supusta kuuluu "puuuh". Puhalla. Ja äiti puhaltaa. Topo hyppii ja jahtaa kuplia. Ja on onnellinen.

Sampun kanssa laitoimme aurinkoisena sunnuntaina saappaat jalkaan, suuntasimme metsään. Ja poimimme sieltä viimeiset mustikat ja ensimmäiset puolukat. Sampu olisi viihtynyt siellä metsässä koko päivän. Mättäillä istuen, marjoja syöden, suu ja kädet sinisenä ja punaisena.

Ja viikonloppu huipentui laatuaikaan Edwardin kanssa Linnanmäellä. "Hattaratikkariin", äiti-ihmiselle liian moneen laiteajeluun. Edwardin äärettömän onnelliseen olemukseen vuoristoradassa, kun hän kolmannellakin ajelukierroksella kaivautui äidin kainaloon, ja hihkui kovaa "jee, äiti, minua ei pelota yhtään". Eikä äitiäkään pelottanut, kun oli Edward siinä kainalossa turvaa tuomassa.

vanhempainillat

Syksy tuo auttamatta mukanaan sen, että pitää ns päivittää kuulumiset kouluun, päiväkotiin, terapeuteille, tietyissä asioissa Kelalle, kehitysvammaneuvolaan ja sitä rataa. Ja kuulumisten päivittäminenhän tarkoittaa esimerkiksi terapioiden anomista. Eli lomakkeiden täyttöä. Ja sanonpahan vaan, että päivä menee aika lailla pilalle-suuntaan, kun printteri ilmoittaa siinä lomakkeiden tulostus vaiheessa, että muste on loppu. Ja muuten imaisin yhden paperinkin syövereihini. Sanonpahan vaan, että siinä vaiheessa purin sen kirotun tulostimen neljään osaan, jätin osat lattialle ja löin hanskat tiskiin. Onneksi samaisena iltana avasin Kelalta tulleen postikuoren, joka sisälsi sen tulostimen syömän lomakkeen (joskin täyttämättömänä) ja palautuskuoren. Sanonpahan vaan, että jatkossa saatan aktiivisemmin availla niitä Kelalta tulleita kirjekuoria. Enkä jättää niitä lojumaan avaamattomat postit pinkkaan, ja odottamaan kvartaalittaista Kelan kirjekuorien avaamissessiota.

 Lomakkeiden täytön lisäksi on sitten niitä live-tapaamisia. Pitää myöntää suoraan, että vaikka kolmiolla on aivan ihanat opet, avustajat ja hoitajat niin kouluissa, kuin dagiksessakin, niin olen anti-vanhempainilta-vanhempi. En oikein ymmärrä niiden funktiota. Kun käytössä on sähköposteja, ja puhelimia, ja niitä kahdenkeskisiä miittinkejä opettajien kanssa, miksi pitää raahautua vanhempainiltaan? Jos jotakuta kiinnostaa se ihan hirveästi, eikö koulu, tai päiväkoti voi liisata yhtä luokkahuonetta, tai oleskelutilaa siihen, että ne vanhempainiltoja rakastavat vanhemmat kokoontuisivat sinne keskenään? Toki ymmärrän sen, että opettajat ja muut lapsukaistemme kanssa työskentelevät haluavat ehkä yleisesti kertoa suunnitelmistaan, tavoitteistaan ja noh; ylipäänsä mitä lapsukaistemme kanssa puuhastelevat. Mutta eikö sitä voisi sisällyttää siihen vasuun/kuntsariin/hojksiin? Anti-vanhempainilta-vanhempana onnistuin luistamaan jo kahdesta vanhempainillasta, koska ihan aikuisten oikeasti olin jo paaaaljon aiemmin sopinut ohjelmaa ko illoille. Olin salaa tästä päällekkäisyydestä todella tyytyväinen. Vaikka tietenkin wilman kautta, reissukirjassa ja sähköposteissa pahoittelin, miten nyt en valitettavasti pääse paikalle. Kolmannen vanhempainillan kanssa ei enää auttanut luistaa… Paikalle oli mentävä. Miehen kanssa teimme diilin; äiti-ihminen hoitaa Sampun ekan dagisvanhempainillan. Mies viimeiset tärskyt (lue vanhempainohjauskäynnin) Edwardin puheterapeutin kanssa. 

Dagikseen sinällään oli mukava mennä. Mukava jutella Sampun ryhmän mahtavien opejen, avustajien ja hoitajien kanssa. Ei tuntunut yhtään pahalta kuulla, että Sampu on kerrassaan hurmaava tapaus. Tiedetään. Tiedetään myös, että tämä on luultavasti se pakollinen lause, joka opetetaan "lastenhoito a b c"-kurssilla ihan ensimmäisenä. "Muistakaa aina kehua vanhemmalle kuinka hänen lapsensa osaakaan olla hurmaava". Ei tehnyt yhtään pahaa olla paikalla varttia etuajassa, ja viettää sen vartin sohvalla kaikessa rauhassa puhelimella surffailen. Pitää sanoa totuuden nimessä, että ei ollut millään tapaa ikävää kuunnella mitä lapsukaistemme päiväohjelmaksi on suunniteltu seuraavan toimintakauden ajan. Mutta, siinä vaiheessa, kun alettiin kertoa miten yksi lapsiryhmä leikki, että he menevät bussilla Ruotsiin, ja toinen lentokoneella Turkkiin, ja lapsukaiset eivät malta odottaa omaa avustajavuoroaan, tipahdin auttamatta siihen "mä en kuulu oikein tänne"-kuiluun.

Dagisopejen kanssa kun olimme juuri käyneet keskustelua siitä, miten he eivät ymmärrä oikein Sampun puhetta. Ovat ottaneet avuksi kuvakortit, jotta ymmärrys välillä Sampu-aikuiset pelaisi paremmin. Muut vanhemmat kertoilivat, miten lapsukaiset kyläilevät toistena luona, heillä on kaveri- ja vanhempainpiirejä. Miten lapset odottavat innoissaan vinkkejä siitä, kuka on päivän avustaja-arvonnan voittaja. Kertoilevat viikonlopun kuulumisia; kuka kävi Korkeasaaressa, kuka uimassa, kenellä oli suvussa juhlia. Maalasin kasvoilleni hymyn, otin mukavamman asennon Sampu-nimellä merkityssä lastentuolissa. Ja olin hiljaa. Mietin, miten olisi kiva, että Edwardille löytyisi vapaa-ajalle kavereita. Joiden luona kyläillä. Mietin, löytyykö Topolle ikinä kavereita, joiden luona vapaa-ajalla kyläillä. Mietin, löytääkö Sampu seuraavan vuoden aikana kavereita, joiden luona kyläillä. Ja koska hän oppii puhumaan niin sujuvasti, että osaa kertoa, mitä teki viikonloppuna. Se iski taas, kuin leka, me olemme tosi erilaisia. Tästä syystä liene nimi erityislapsi? Kun kaikki on vähän erityistä. Erilaista…

Tajusin myös, miksi osaltaan kartan vanhempainiltoja. Varsinkin näitä, joissa erityiset ja tavikset ovat samassa ryhmässä sulassa sovussa sekaisin (mikä on tietenkin mahtava juttu). Juuri siksi, että ne ovat taas kerran muistutus siitä, mistä lapsukaisemme ovat jääneet paitsi. Mistä minä jään paitsi. Mistä mies jää paitsi. Omassa kuplassa, omassa kodissa, meidän elämässämme olemme enemmän, kuin iloisia, kun Sampu oppii epäselvästi sanomaan "heippa ääti, anna pusu". Tai pyytämään kaveriksi pissalle. Meidän kolmevuotiaamme, joka osaa pyytää pissalle! Kun Edward haluaa ensimmäisen kerran osallistua leivontaan. Ja Topo oppii halaamaan. Ne ovat isoja juttuja. Kun astumme kuplastamme ulos… Ne eivät enää olekaan isoja juttuja. Ne ovat vain muistutus siitä, miten täällä opitaan vaikeimman kautta. Miten muut samanikäiset lapset tekevät totaalisen erilaisia juttuja. Heillä on niitä kavereita. Ja omia juttuja omien kavereiden kanssa. Heillä tuskin vanhemmat kahvikesteillä käyvät keskustelua tulevista toimenpiteistä, lääkitysmuutoksista, yöllisistä kohtaussessioista, ja siitä miten ärsyttävää lomakeralli on.

Onneksi ne vanhempainillat ovat vain kerran vuodessa. Ja ne kestävät keskimäärin tunnin. Sen jälkeen voi palata rauhassa siihen kuplaan. Jossa yksi kesän isoimmista jutuista on se, että Topo on oppinut ottamaan itse vauhtia pihakeinussa. Ja Topohan keinuu. Äiti-ihmisen laittaessa ruokaa, ikkunan takaa kuuluu "iih iih iih iih iih", Topon keinumisen ääni. Pienten askelten ääni; Sampu vaatii omaa keinuvuoroaan. Vuoron vaihto, Topo tuo äiti-ihmiselle pallon, sanoo onnellisen näköisenä "heeiää" ja äiti-ihminenen heittää. Poikien on hyvä olla. Minun on hyvä olla. Meidän omassa maailmassamme.

omatoiminen

haen Sampua päiväkodista. Kuulumisten vaihtoa leikkitilan ovella. Ihana dagisope virkkoo,  miten huomaa, että Sampu on veljiensä kanssa samaa katrasta "ilmeisesti tottunut kotona, että palvelu pelaa". Juu… Mottoani "mene siitä mistä aita on matalin" noudattaen ja huutokonsertteja viimeiseen asti välttääkseni huoltopuoli pelaa kotona. En kuitenkaan tunnusta, että olisin kasvattanut katrasta kauhean omatoimettomaksi. Saatikka, että mies olisi sellaista karhunpalvelusta kolmiolle tehnyt. Kyllä triolta vaaditaan; kulloisenkin terveyden-vireys-ja muun olotilan mukaisesti. Joskus tosi vähän, välillä vähän enemmän. Välillä sen verran, että Edwardin vastaus äidin "pyyntöön" tekemään asiaa a on "äiti, ihan kohta. Nyt en ehdi. Minä ajattelen".

Kun mies oli samaisena aamuna jumauttanut selkänsä, oli Edward kädestä pitäen raahannut Topon yläkerrasta alakertaan, pukenut hänelle vaatteet päälle ja yrittänyt hoitaa hammasepesunkin. Äärettömän liikuttavaa. En tiedä oliko tässä kyse aivan täysin omatoimisuudesta, vaiko enemmän ohjeiden noudattamisesta, mutta lapsi joka saisi vain koko ajan palvelua, joutumatta tekemään mitään itse, tuskin olisi samaan pystynyt. Edward saa omatoimisuudesta kymppi plussan saralla suklaan etsintä. Edward löytää huushollin joka ainoan piilon. Sellaisenkin joiden olemassaolosta me vanhemmat emme tiedä tuon taivaallista.

Sampu oppi ääneen manauksieni jälkeen päiväkuivaksi. Ja samaan hötäkkään yökuivaksi. Käy pöntöllä, vetää vessan, pesee kädet. Varsin omatoimista. Kun mies lähti aamupäivästä viemään kolmiota änkkäri puistoon, Sampu kyllä lähtö tohinassa sai vedettyä pöksyt omatoimisesti jalkaansa. Lisää omatoimisuutta. Sampu osaa omatoimisesti leikkiä pitkiä aikoja. Omatoimisesti päättää mitä kenkiä ei suin surminkaan pistä jalkaansa. Ja jos on ihan hirvittävä kiire bussiin/junaan/lääkäriin/päiväkotiin/päiväkodista kotiin; omatoimisesti kävellä ääääääärettömän hitaasti. Olla missään olosuhteissa haluamatta rattaisiin.

Omatoimisuuteen pitää tietenkin lasta kannustaa. Eikö se ole osa sitä vanhempana olemista? Samalla kuitenkin pitäen yllä rajoja. Ettei siitä lapsesta kasva liian omatoimista. Ja niin; yrittää siinä kannustamisessa olla vanhempi. Yrittää muistaa, että ei lapsi tee niitä juttuja pahalla. Hän yrittää olla omatoiminen. Kasvaa ja oppia.

Topon omatoimisuus on aiheuttanut enemmän tai vähemmän verenpaineen nousuja, otsasuonen tykytyksiä, sekä ihan suoranaisia toivottomuuden puuskia viime aikoina. Joo, kullanmuru yrittää. Mutta joo kun ne yritykset menee ihan päin helvettiä ja aiheuttavat vain enemmän siivottavaa, huolehdittavaa ja niitä paineiden nousuja ja tykytyksiä. Mutta kullanmurun yrityksiä ei voi ihan täysin torpatakaan. Kun se ihan oikeasti yrittää parhaansa…

Topo osaa olla äärettömän omatoimeton, kun sille päälle sattuu. Vaatekappaleita ei saada päältä pois, saatikka että osattaisi pätkääkään avustaa niiden päälle pukemisessa. Varsinkaan jos on kiire taksiin-bussiin-lääkäriin tai ylipäänsä kiire. Silloin Topo horjuu ja huojuu ja kaatuilee puettaessa. Pukijalta tirskahtelee hiki ja hampaiden välistä kirosanat sulassa yhteissoinnussa. Mutta annas olla jos Topon tekee mieli kylpyyn. Silloin omatoimisuusvaihde löytyy.  Kylpyvesi pistetään salaa lorisemaan, vaatteet viskotaan kylppärin lattialle ja voilá kylpemään. Kylvyn jälkeen jos tuntuu siltä, että olisi kiva hieman ulkoilla niin salamana saappaat jalkaan ja pation ovesta pihalle. Nämä kaikki on loistavaa toteuttaa sillä siunatun sekunnilla kun äiti/isä-ihminen on pois paikalta omilla menoillaan, ja veljeksistä Edward tai Sampu vievät sen paikalla olevan vanhempi-ihmisen kaiken huomion. Siinä on kuulkaa kiva kiillotella vanhemmuuden sädekehää, kun lapsi juoksentelee pihalla plus 14 asteen lämmössä tasan siinä asussa jossa tähän maailmaan tulikin. Miehen lähtiessä illalla kauppareissulle, Topo ilmoittaa halustaan päästä kauppa-assistentiksi. Paita päällä, housut ja vaippa ties missä (siellä missä ne on satuttu riisumaan…), lippis vinossa, ja saappaat väärissä jaloissa seistään eteisessä, käsi odottavasti oven kahvalla. Yritä nyt siinä sanoa, että ei et pääse nyt mukaan. Ei siihen kykene. Joten ei kun ratsaamaan taloa; missä on housut. Minne on dumpattu sukat. Topon vaatetus, ja matkaan. Topo on äiti-ihmisen poika hellyyden osoituksessa. Joskin mies saa osansa haleista, mutta äiti-ihminen saa karhuonosan Topon hellyysvarastosta. Kaikessa muussa Topo sitten onkin isä-ihmisen poika. Topo nauttii, kun pääsee miehen kanssa kahdestaan mökille, puistoon, sinne kauppaan, ihan mihin tahansa. Topo on silloin rauhallinen, kuin viilipytty. Onnellinen Topo.

Topo osaa myös hienosti silloin viiden jälkeen aamulla herätessään, hoitaa itselleen aamupalan. Harmi vain, että se tarkoittaa sitä, että Topo hakee jääkaapista paketin nakkeja, ja paketin pinaattilettuja. Syö jokaisesta palan, tai kaksi, murentaen loput sängyn pohjalle, huoneensa karvamatolle, sängyn alle, lattialle. Ja viimeistelee homman täyttämällä ruokapaketin puoliksi syödyillä nakeilla ja letuilla.  Mitäs teet? Topon kanssa on taisteltu aiheesta "syö omalla paikalla" viimeiset kaksi vuotta. Joinakin päivinä homma muistetaan. Seuraavaan kuuteen päivään oma paikka ei sano Topolle mitään. Laiskana äiti-ihmisenä minua ei myöskään houkuta ajatus siitä, että nousen kello nollaviis ja alan valmistella aamupalakierrosta numero yksi. Mikäli jääkaappi laitetaan lukkoon, viedään myös perheen muilta lapsilta omatoimisuuden rippeet; jääkaapista ei voi hakea maitoa kun on jano, ja jugurttia kun on välipalanälkä. Sitäpaitsi me olemme miehen kanssa ihan tunareita; en usko että mekään saisimme mitään lapsilukkojääkaappisysteemejä auki. Joten odottelemme, että se "syö omalla paikalla" viesti menee joku päivä läpi. Keräilemme ruokapaketteja Topon kämpästä. Imuroimme sitä kahdeksantoista kertaa viikossa isoon ääneen kiroillen. Aamulla, kun laahustan suihkuun, kuuluu Topon huoneesta maailman lempemmällä äänellä "ääätiii", ja perään iloinen "mammamam", suu täynnä pinaattilettuja. Ei silloin voi olla ärsyyntynyt, vihainen, miettiä sitä siivoamista. Silloin miettii vain, että voi kun meidän Topon on hyvä olla. Pinaattiletut yhdessä kourassa, kaukosäädin toisessa, omassa sängyssä.

Niin ja se kaukosäädin… Topo sai syntymäpäivälahjaksi kummisedältään ja tädiltään ikioman telkkarin. Nyt on omassa huoneessa oma teevee ja deeveedee, saa katsella ihan mitä leffoja ikinä vain haluaa. Topo nauttii. On oppinut omatoimiseksi; vaihtamaan leffoja siihen leffamasiinaan. Topo viettää 90% omakämppäajastaan sen dvd-masiinan kaukosäädin kädessään. Vaikkei telkkua katselisikaan, niin kaukosäädin on tiukasti räpylässä. Kun siinä kaukosäätimessä kerran on nappuloita, niin niidenhän täytyy olla tehty paineltaviksi. Näin uskoisin Topon omatoimisuus logiikan asiasta ajattelevan. Topo nimittäin painelee niitä nappuloita vimmalla. Ja hermohan siinä menee, kun leffa hyppää koko ajan väärään kohtaan, alkuun, loppuun, vieraalle kielelle, tai mainokset (joita Topo vihaa yli kaiken) jäävät junnaamaan. Ja siellä Topon huoneessa juostaan säätämässä leffa-asetukset oikeisiin: minuutin välein. Iltajumpat sikseen, Topon teeveejumppa pieksee kaikki maailman sykkeenkohotustunnit mennen tullen. Mutta, kun Topo makaa siellä sängyssään onnellisena, kaukosäädin käpälässään ja huutaa iloisesti "moi", ei sitä voi olla ärsyyntynyt siitä kaukosäädin jumpasta. Siis ainakaan sillä sekunnilla.

Jos ja, kun joku tuttavista, tai kavereista, tai ystävistä välillä huokailee residenssimme lapsenhoitomäärää, minulla on tapana vastata, että kyllä se siitä. Vuosien saatossa homma helpottaa. Edwardin omatoimisuus kasvaa. Sampun omatoimisuus saattaa seuraavien vuosien saatossa jopa mennä Edwardin omatoimisuuden ohi. Ja Topo; Topokin oppii. Ehkä erehdyksen kautta. Ehkä vanhempien pulsseja ja verenpaineita nostattavalla tavalla. Ehkä niin, että siivotaan vielä entistä enemmän, samalla kuin kämppä näyttää entistä enemmän täysin siivottomalta. Mutta varmasti Topokin oppii. Hitaasti. Hiljaa. Vauva-askelin. Onhan Topo äiti-ihmisen ikivauva. Kaikessa sen merkityksessä.

Syyskuu

kesä vaihtui syksyyn. Mielessä pyörii Erinin biisi siitä, miten kuitenkin aina on elämä laina. Yksi suosikkibiisejäni (sekin). Sen mukana on laulettu hilpeämmissä tunnelmissa artistin keikalla. Ja välillä, kun mieli on enemmän maassa ei sitä voi kuunnella ilman, että kyynel yrittää taistella tietään silmäkulmaan.

Elämä on laina konkretisoitui, kun rakas ystävä nukkui kesän lopuksi pois, yllättäen. Siitä on aikaa kolme vuotta. Takapihan kalliolla ystävästä on muistuttamassa se häneltä saatu kalliokasvi. Vaikka eipä sitä muistutuksia tarvitse; hänellä on paikka sydämessäni ikuisesti. Välillä, hetken verran, ihan vain 10 sekunnin verran saatan tuntea pakahduttavaa ikävää. Sellaista joka sattuu sydämeen. Varsinkin, kun tapahtuu jotain hassua. Meidän juttumme oli nauraa. Onneksi se pakahduttava, sydämeen sattuva ikävä on äkillistä ja nopeasti ohi menevää. Enimmäkseen hän on haikean hyvä muisto. Sellainen "onneksi me tavattiin"-tyylinen.

Tänä syksynä suru-uutiset tavoittivat uudemman kerran kesän vaihtuessa virallisesti syksyn puolelle. Ajatukset ovat harhailleet perheen luona, jossa kohdattiin suruista suurin. Nauran töissä, ja samalla metsästän osoitetietoja jotta voimme ystävien kanssa laittaa perheeseen kukkakimpun. En kestä edes ajatella loppuun ajatusta "miltäköhän äidistä tuntuu". Se on täysin lamauttavaa. Yritän jatkaa arkipuuhastelua ja töissä töihin uppoutumista. Häätää ajatuksen pois. Sen kuitenkin ollessa kokoajan taustalla.

Vaikka kaikki on meillä hyvin, on mieli epäsoinnussa ulkona paistavan syysauringon kanssa. Töissä on kivaa, pojilla menee kivasti, miehen kanssa tiedossa yhteinen ravintolailta lähitulevaisuudessa. Tänään on tärskyt ystävän kanssa. Ja silti; rintaa pakottaa, ahdistaa. Yksi lisäsyy ahdistukseen on eri instansseilta päivittäin postilaatikkoamme kuormittavat kirjekuoret. Kutsu hammaslääkäriin, kutsu vammaispalveluihin, opettaja muistuttaa HOJKSeista, Linnasta soitellaan yhden sun toisen pojan tutkimuksista. Yöllä Sampulla oli nytkyjä. Onko tulossa uudestaan sairaaksi? Ovatko nämä menneiden tautien jämiä? Onkohan niitä muina öinä? Sampu kun on vihdoinkin uskonut, että hänen yöpaikkansa on siellä omassa huoneessa, omassa sängyssä. Ei äiti-ihmisen vieressä, miestä sängystä pois potkien. Joten hän ei ole enää joka öisen valvonnan alaisena. Asia josta en aio reklamoida mihinkään suuntaan.

Kesällä Topon hetkellisestä rankemman puoleisesta voinnin romahtamisesta huolimatta nämä erityisjutut unohtuivat. Eleltiin, kuin siat pellossa. Einesaterioita ja grilliruokaa syöden. Jälkkäriksi jäätelöä. Suklaata ja irtokarkkeja vaikka joka päivä. Tehden sitä mikä pesueellemme parhaiten passaa. Oltiin vaan. Nyt yhtäkkiä ollaankin taas kolmen "seurannassa olevan tyypin vanhempia". Laittelen Edwardin opettajalle viestiä, tiedustellen Edwardin vireystilaa. Seuraan silmä kovana, että laahaako Topo taas jalkaansa; sillä tavalla "episodi kesä" kun alkoi. Luen koulukuulumisia Topon reissukirjasta. Samalla ihan vain pienen hetken miettien miten erilaista koulunaloitus olisi ollut jos ... Jos Topo olisi vähän enemmän, kuin iso koululainen. Yritän dagiksesta Sampua noutaessa sivusilmällä minuutissa tehdä katsauksen siitä, että onko Sampu taitojensa kanssa kartalla. Kas kun syksyllä päästään taas neuropsykologin arvioitavaksi. Mietin, että voisiko joku oikeasti kertoa, missä vaiheessa voin lopettaa jännittämisen. Siis jännittämisen sen suhteen, että alkaako Sampun seuraavasta infektiosta loputon kohtausralli. Vai voiko nyt huokaista helpotuksesta. Ajatella, että sen kohtausrumbapelon voi nyt vihdoin ja viimein lokeroida mielen mappi ööhön. Siihen mappi unohdukseen.

Syyskuu... Se on ollut miehen ja minun melkein lempikuu. Me menimme naimisiin syyskuussa. Aikana ennen lapsia me kävelimme syyssateessa illalla koiramme seuranamme, pitkiä lenkkejä. Pidimme toisiamme kädestä kiinni. Silloin se oli onnellinen kuukausi. Sitten asiat muuttuivat; tuli niitä suru-uutisia. Sampun ensimmäinen sairaalakeikka. Kun oli jo selvää, että hän ei ole tältä seuranamme polkuja tallaavalta, suurelta tuntemattomalta, välttynyt. Ja ne muut suru-uutiset.

Onneksi meillä on kuitenkin yhä syyskuussa se hääpäivä. Ja yhä syytä sitä juhlia. Ehkä sen jälkeen olo helpottaa? Ne ikävät päivämäärät on käyty läpi. Niin, tai vaihtoehtoisesti olo helpottaa viikonloppuna, kun ei ole aamulla kiire minnekään. Ja voi ehkä nukkua päikkärit. Kas kun tämä työnaloitus tuntuu tuovan mukanaan kroonisen väsymyksen. Ainakin näin ens alkuun. Joskin samalla positiivisen säväyksen syyskuulle. Vaikka elämä on välillä koetellut rankemmalla kädellä, niin täällä sitä olla porskutetaan sen verran mielen- ja ruumiinvoimissa, että ollaan työkykyisiä. Ja osataan nauttia siitä, että saa tehdä töitä. Olla aikuisten keskellä. Yrittää laittaa ne muut ajatukset taka-alalle. Olla vain yksi työntekijä muiden joukossa. Ja onneksi on ne tärskyt ystävän kanssa tänään. Takuuvarmaa naurua. Sellaista, että edes hetkeksi ne surulliset ajatukset katoavat. Ja vain nauraa.

tuhannen palan palapeli

Koululaiset, päiväkotilainen, sekä työläiset saatu kotiutettua kunnialla (ainakin kyseenalaisella sellaisella) toisen "uusi arki"-päivän jälkeen. Hengissä ollaan. Yleinen olotila huvikummussa väsähtäneen puolella. Siis miehellä, ja äiti-ihmisellä. Kolmiolla riittää virtaa; haluta kylpyyn, ulos, syömään välipalaa (jota ei suin surminkaan haluttu syödä kolmea minuuttia aiemmin, kun sitä yritettiin asianosaisille tarjoilla), kolmen minuutin kylvyn jälkeen kuivattavaksi. Ja kun vaatteet on saatu takaisin päälle; uudestaan kylpyyn. Päässä jauhaa rikkinäinen levy "enää kolme tuntia, ja kullannuput menee nukkumaan". (tai jotakuinkin noin... Ehkä totuuden nimessä enemmänkin tyylillä "yritä kestää vielä kolme tuntia, sitten noi menee nukkumaan").

Jeesustelulista kasvaa; tee illalla perheelle seuraavaksi päiväksi ruoka. Joo, voisi toimia, jos muistaisi käydä kaupassa. Tee itsellesi aamua varten valmiiksi eväät. Joo, sekin voisi toimia, jos muistaisi käydä siellä kaupassa. Herää puoli tuntia aiemmin, kuin kuluneena kahtena päivänä. Toimii ajatustasolla. Aamulla on helppo torkuttaa. Ja torkuttaa. Ja torkuttaa. Ja lähteä matkaan ilman aamupalaa. Napata juna-asemalta evääksi reissari. Joka saa kiitos mielikuvituseväiden ajaa myös lounaan virkaa.

Selvitä etukäteen millä aikataululla ne julkiset kulkuvälineet liikkuvat kotia kohden iltapäivällä. Hommaa arkiavuksi kodinhengetär. Ja muista, että miehiä ei ole ohjelmoitu hoitamaan kiireisiä aamuja. Älä laske mitään heidän varaan. (kaikella rakkaudella...). Niin, ja tsekkaa ne aikataulut aamullekin valmiiksi; ei ole maailman mukavinta aloittaa työuraa aseman ilmoitustaulun ilmoittaessa, että juna on juuri sen verran myöhässä, että et ehdi työpaikalle sovittuun aikaan. Vaikka kuinka ottaisit asema-duuni välillä iloisia juoksuaskeleita. Bussi voi olla oiva kulkuväline siinä vaiheessa, kuin valtiomme rautatieyhtiössä vähän myöhästellään.

Kerää kolmion kuteet illalla valmiisiin pinoihin aamua varten. Täytä reissari, lippulaput, lupalaput ja muut täyttämistä tarvitsevat lomakkeet illalla. Ja ihan oikeasti; opi laittamaan Topon lääkkeet valmiiksi dosettiin. Se pillereiden kanssa pelaaminen, ja niiden neljän osaan jakaminen osaa olla viimeisen päälle hermoja raastavaa puuhaa aamun kiireessä. Topon iloisesti juostessa yläkertaan karkuun pilleriaamupalansa alta. Ja sen pillerin, mikä piti saada neljään osaan, hajotessa 18 muruun, ympäri tiskipöytää.

Selvitä minne reklamoida aiheesta taksi. Kiitos jonkin kommunikaatiokatkoksen jossain päässä, koululaiskaksikko Edward&Topo olivat ehtineet uuden arjen kunniaksi kotiutua kouluistaan muutamaa minuuttia liian aikaisin. Silloin, kun mies oli noutamassa Sampua dagiksesta. Kuulemma mies osasi jotain vastaavaa aavistella, ja "jätti varmuuden vuoksi ulko-oven auki". Pojat olivat hengissä. Ja tyytyväisiä. Keskenään sisällä, kotona. Mutta tällaisilta yllätyksiltä välttyy enemmän, kuin mielellään jatkossa. Varsinkin kun Topon kuljetuslapuissa on merkintä kohdassa "saa luovuttaa vain aikuiselle". Ja varsinkaan kun ei viitsi alvariinsa pidellä ulko-ovia auki. Joku saattaa pian käyttää tilaisuutta hyväkseen.

Niin, ja tee lista viikolla hoidettavista paperihommista. Ota aikaa niiden hoitamiseen. Kelan kuntoutuslaput eivät täytä itse itseään, ja se kirjekuori ei osaa valitettavasti juosta itsenäisesti perille Kelan toimipisteeseen.

Tilaa ne wilma-tunnukset Topollekin. Buukkaa kalenteriin pari HOJKsia, ja kuntsaria ja paliksia terapeuttien kanssa. Taio vuorokauteen muutama lisätunti, jotta saat nämä HOJKSit, kuntsarit ja palikset hoidettua, ilman että työaika kärsii.

Hengitä! Kun pulssi on 185 kiitos jeesustelulistan hoidettavien asioiden loputtoman virran, ota kuppi kahvia. Mene sängyn päälle. Anna kolmiolle (plus miehelle) tiukka ukaasi: minua ei häiritä seuraavaan kymmeneen minuutin. Juo se kahvi. Ja hengitä lisää.

Haluaisinko tämän parin päivän arkikokemuksen jälkeen palata viime viikkoon? Aikaan "ennen töitä". En! Kas kun siellä töissä on ainakin kahden päivänä jälkeen aika hauskaa. Työkaverit ovat mukavia. Teemme töitä kivoissa tiloissa. Siellä saa käydä vessassa, ilman että joku pyrkii mukaan toimituksia seuraamaan. Siellä saa naputella töitä sen tietokoneen kanssa, ilman että joku roikkuu lahkeessa vaatien joko elokuvaa, lukuhetkeä, leikkihetkeä, sitä että ei tarvitse mennä kouluun, tai vaihtoehtoisesti haluaa pissaseuraa, tai istumaan syliin. Siellä töissä olen vain se uusi tyyppi. Jolta käydään ystävällisesti "sen uuden tyypin" paikan ohi kulkiessa kysymässä "no, miten menee, ootko viihtynyt". Kun on ollut kolme vuotta aktiivisesti kolmion äiti, kaikessa mitä se tuo mukanaan, tämä uuden tyypin rooli on erittäin virkistävää vaihtelua. Vaikka päässä lyökin tyhjää liiallisen ajatuskapasiteetin käytön vuoksi.

Ilmeisesti tarvitsisin juuri nyt pari purkkia energiajuomaa. Ne antaisivat siivet. Liihottelisin hoitelemaan pyykkivuorta, keittiösotkua, olohuonesotkua, petaamattomia sänkyjä, ja taikoisin perheelle ruoan. Ja itselle huomiset eväät, samalla iloisena "tee työtäs" hyräillen. Sitä energiajuomaa varten pitäisi vain jonkun raahautua kauppaan. Joten toistaiseksi tyydyn kuppiin kahvia. Ukaasiin siitä, että kukaan perheen miespuolisista jäsenistä ei saa lähestyä äiti-ihmistä seuraavaan kymmeneen minuuttiin. Laitan hetkeksi silmät kiinni. Ja hengitän. Rauhassa.

Huomenna on päivä uus. Jos vaikka aloittaisi uudenlaisen arjen sillä, että söisi sen aamupalan? Ja laittaisi illalla ne kolmion vaatteet valmiiksi pinoihin. Asia kerrallaan tuhannen palan palapeliä kokoamaan. Ensi viikolla voisi laittaa kellon vähän aiemmin soimaan. Ja käydä vaikka lenkillä? Tai sitten ei... Onneksi olen aiemminkin saanut kokeilla työssäkäyvän äidin roolia. Onneksi olemme miehen kanssa olleet tosi monta vuotta yhdessä; tiedän jo, että me emme opi nousemaan ajoissa, emmekä toimimaan järjestelmällisesti. Palapelistä on aina joku pala hukassa, ja toinen aseteltuna paikoilleen väärinpäin. Mutta jos vaikka 800 palaa tuhannesta saadaan asettumaan paikoilleen, kuten pitää, niin onko se niin nokonuukaa niiden loppujen kanssa?