torstai 26. kesäkuuta 2014

älyvapaalla

Olen aiemminkin narissut siitä, että tällaiselle höttöpäiselle naishenkilölle, jonka mielestä maailman parasta viihdettä ovat ruotsalaiset, ja englantilaiset juorulehdet, ja jonka vuoden ainoa kirjalukuelämys sisältää yleensä Anna-Leena Härkösen uutuuden (ne vaan ovat aina niin hyviä!) kaavake-miittinki-ralli ottaa välillä vähän koville. Siis sillä tavalla koville, että väsyttää. Ja eritoten sillä tavalla koville, että aivot joutuvat käymään ylikierroksilla. Käyvät siis ylikapasiteetilla.

Kun siihen kaavake-miittinki-ralliin lisätään perus arjen pyöritys, pimeä talvi, vaihtelevalla tasolla kolmion terveydentilasta huolehtiminen, työasioiden mietintä, ja siipan reissuduuni, niin ei ole kummakaan, että tarvitaan kesälomaa. Että aivot huutavat lepoa. Ja ei meinaa kirjoittaminenkaan enää onnistua. Kertakaikkiaan päässä lyö jopa minulle epätavallisen paljon tyhjää.

Mitään erityistä ei ole nyt juuri tapahtunut. Topon lääkkeennosto meni pieleen. Topoa harmitti, nälätti, ja uni oli hakoteillä. Ei mitään uutta; ei ensimmäinen kerta kun näin käy. Eikä takuulla viimeinen. Tiputettiin lääkeannos, palattiin entiseen, ja homma suht ookoo. Sampulta löytyi labroissa streptokokki, joka oli hassulla tavalla positiivinen juttu; kolmiolta ei kuuna päivänä ole löytynyt labroissa juurikaan mitään omituista. Kerrankin löytyi jotain. Löytyi helposti hoidettava syy omituisille oireille. Joskin epäilen Sampun olevan hieman allerginen streptokokin häätölääkkeelle. Mutta kai niitä on muitakin lääkkeitä, joita testailla. Tarvittaessa.

Edward on yhä väsynyt. Mutta maitokaakao (kaupasta ostettava kaakaotetra) houkuttimena hän seisoo vaikka päällään. Joten sinällään loma-arki soljunut eteenpäin ookoo. Edward vetelee busseissa powernappeja, joiden avulla jaksaa puisto-kauppa-kirjastokeikat. Ja jos halutaan nostaa tsemppauskierroksia, hiljainen lupaus maitokaakaosta kauppareissulla; ja Edwardhan tsemppaa.

Joku suuremman luokan ihme on tapahtunut sen suhteen, että häthätää pystyttämälläni kasvimaalla tadaa; kasvaa kasviksia! Olemme syöneet oman penkin retiisejä. Niitä kasvoi jopa sen verran, että voisin puhua pienimuotoisesta retiisisadosta. Ja ensi viikon ruokalista koostuu; salaatista. Salaatista. Salaatista. Ja salaatista. Eli salaattikin on ottanut ja kasvanut siellä kasvimaalla. Epäilen, että luopio äiti- yhdistyksemme toinen perustajajäsenistä on minuun pettynyt. Meidän piti pärjätä äitiyden ihmeellisessä maailmassa sillä, että itseleivottu tarkoittaa pakastetta lämmitettynä. Ja mikrossa lämmitettyä perunamuussia ei lasketa einekseksi. Mutta; mitäs itse läksit opettelemaan jotain sämpylänleipomista. Niih! Pakkohan minun oli perustaa kasvimaa!

Saattaa olla, että työhuoleni ovat historiaa. Jonkun mr.murphyn-vastakohdan merkki siitä, että vaikka kaikki ei aina mene ihan putkeen, niin yhtäkkiä joku asia meneekin ihan älyttömän putkeen.

Eli kaikki on oikeastaan tosi ookoo. Mutta epäilin kärsiväni päiväkirjanpitäjänblokista. Ehdin pohtia, johtuuko se siitä, että olen kirjoittanut jo kaiken kirjoitettavan. Onko minulla ylipäänsä enää mitään fiksua kirjoitettavaa arjestamme. Toistanko vain itseäni. Ja teen siinä toistellessa itsestäni lopullisesti naurettavan. Lipsunko siihen, että alan kirjoittaa uusimmista aleostoksistani, ja resepteistä. Onneksi aleostos- ja reseptiblogeja on olemassa. Me emme vain taida sointua siihen kategoriaan. Tällaista tuli mietittyä. Kunnes…

Välillä saan näitä idioottivarmoja idiksiä kuten; lähdetäänpäs kauppakeskukseen koko lössin (miinus töissä oleva mies) kanssa syömään. Ja tehdään isommassa marketissa samalla kauppareissu. Koska se autokoulu on yhä "hieman vaiheessa" (lue: mitään ei ole asiaan eteen tehty sitten vuoden 2006), liikuttamme itseämme tietenkin bussilla. Ensimmäisen haasteen osasin ennakoida; bussi ajaa ohi yhden Topon lempipuistoista. Topon oletusarvo on tietenkin, että tiedossa on puistoreissu. Jonka jälkeen menemme kauppaan. Hän saa ostaa nakkeja. Ja sitten mennään kotiin. Näin kun ei tapahdukaan, Topo takuulla ns korottaa ääntään.

Varauduin hommaan kommunikointikansion kanssa; näytin 10 kertaa kauppakeskus kuvaa. Topoa koko kansio kyrsii, ja hänen vastaus äidin kommunikointiyritykseen oli: huutaminen. Ja kansion viskely. Seuraavaksi googlasin äkkiä puhelimeen hampurilaisen kuvan. Tämän, ja youtube&Puuha-Pete yhtälön kanssa koroteltiin vain hieman ääntämme puiston kohdalla olevalla bussipysäkillä. Jonka jälkeen saavuimme suht tyylikkäästi kauppakeskukseen. Topo oli saanut jo juonenpäästä kiinni, joten ruokailuhomma sujui kivasti . Ruokailun jälkeen kaivoin jälleen esiin sen kansion, ja yritin näytellä ruokakaupan logon kuvaa. Reaktio tähän oli sama, kuin reaktio kauppakeskuskuvaan. Ärjynää, ja kansion pois työntämistä. Joten ei kun Sampu rattaisiin, Edward yhteen käsipuoleen, Topo toiseen, ja karavaanin kanssa kohti ruokakauppaa. Kyllä se Topo jossain vaiheessa saa taas kadonneesta juonenpäästä kiinni.

Tässä vaiheessa kuulin takaani äänen "hei anteeksi". Käännyin, ja kohtasin iloisen naishenkilön. Jota en ollut ikinä aiemmin tavannut. Joka tiedusteli kirjoitanko sitä kolmioblogia. Ja kertoi lukevansa juttujamme, ja että me olemme hänen mielestään ihania. Olin niin hämmentynyt, että en tiennyt pitäisikö itkeä, nauraa, vai miniseurustella sivistyneesti. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Pikaisen juttutuokion (Topoa paikallaan hengailu alkoi jo harmitti) jälkeen jatkoimme matkaamme. Olin pitkään pöllämystynyt; joku ihminen, joka lukee meidän juttujamme, tulee juttelemaan meille. Niin mahtavaa. En ikinä unohda tuota tapaamista.

Samalla tajusin, että kyllä sitä tekstiä, ja juttua riittää. Nyt vain olen saanut asetettua itseni niin täysin lomamoodiin, ajatustyövapaalle, että runosuoni ei vaan syki. Mutta kyllä se sykkii taas. Ehkä ensi viikolla, ehkä heinäkuun puolessa välissä. Tai ehkä elokuun ensimmäisellä viikolla.

Siihen asti; ihanan fiksulla tavalla älyvapaata kesää teille kaikille!




keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

plussan puolella

Topo on edellisenä iltapäivänä nukahtanut pihasohvalle iltapäiväunille, kesken ulkoilun. Teemme miehen kanssa pikaisen vuoronvaihdon ulko-ovella. Minä lähden, hän tulee. Sovitaan, että annetaan Topon nukkua. Kotiudun menoiltani juuri sopivasti silloin, kun viimeinenkin kolmion jäsenistä on nukahtanut (luksusta). Mies infoaa, että Topo oli tosi väsynyt. Nukkui pitkään, ja meni oikeastaan suoraan päiväuniltaan sänkyynsä. Aamulla tapahtuu taas maailman seitsemäs ihme; huushollissamme on yhä hiljaista, vaikka kello lähentelee puolta yhdeksää. Mutta me emme ole tyytyväisiä; liian hiljaista, kello on liian paljon. Pikaneuvottelu miehen kanssa: söikö Topo mitään, nukahtiko se illalla heti, ei tainnut olla edes yöllä hereillä. Miniahdistus; Topo ei nyt voi hyvin. Topon huoneeseen tarkistamaan tilannetta; Topo makoilee sängyssä pinaattiletun, ja pallon kanssa. Ojentaa iloisena pallon, ja sanoo "heiä". Minipaniikkitilanne ohi; Topon on hyvä olla. Jopa niin hyvä, että hän on nauttinut aamustaan ihan hiljaa. Omassa rauhallisessa ylhäisyydessään.

Näitä minipaniikkitilanteita, ja huolenaiheita tulee vastaan arjessa vähän väliä. Tuskinpa kukaan saa huoletta tätä elämänpolkua tallata. Välillä huolenaiheet ovat pieniä. Välillä niiden kokoa onnistuu itse väsyneenä kasvattamaan siitä kärpäsestä härkäseen. Joskus huolehdittavaa oikeasti on vähän enemmän. Ja välillä on suorastaan pieni paniikki.

Onneksi huolen vastapainoksi on välillä hervottoman hauskaa;

Normaali iltapäivä. Edward tulee koulusta, rojauttaa tottuneesti repun keskelle tuulikaapin lattiaa. Heittää hupparin, ja lippiksen eteisen lattialle. Miten-meni-koulupäivä-keskustelun sijaan käymme seuraavanlaisen keskustelun:
Edward: äiti, missä isi on"
minä: "no, missä isi on?"
Edward: "hän on kaupassa".
minä: "ei, isi on töissä".
Epäilevä katse "äiti, älä viitsi, ei isi ole töissä. Hän on kaupassa".
Niih… Mitäpä ne isät muutakaan puuhastelemaan.

Sateisena päivänä vietämme leffatuokiota (Edward voisi kernaasti luultavasti elää koko elämänsä viettäen leffatuokiota...). Reippauspalkintona saatu uusi Rio leffa laitetaan pyörimään. Ensimmäisenä lävähtävät ruudulle Rio de Janeiron rannat Selitän innoissani, miten äiti on ollut tuolla rannalla joka näkyy elokuvan alussa. Ja Mummi&Vaari ovat asuneet lähellä sitä alussa näkyvää rantaa. Erittäin epäilevä katse, ja tuhahdus "äiti, älä viitsi". Kun yritän avata suuni puolustautumista varten, tiukka katse Edwardilta, joka kertoo, että nyt kandee tukkia kita. Nuo sun tarinasi eivät oikein uppoa.

Edward keksi kerran joulupäivänä, että hän haluaa vappuna muumipallon. Ja hän puhui sen jälkeen 100 kertaa päivässä siitä muumipallosta. Nyt Edward keksi kesäkuun ensimmäisinä päivinä, että hän haluaa joululahjaksi Tuomas veturi-lelun. Ja hän on puhunut asiasta tuosta päivästä lähtien vähintään 30 kertaa päivässä. Tässä käy joko niin, että joulupukki tekee yllätysristeilyn Tallinnalaiseen lelukauppaan, ja poikkeuksellisesti tuo ensimmäisen joululahjan jo heinäkuussa. Tai vaihtoehtoisesti vanhemmilta palavat hihat totaalisesti, kun ennen lounasaikaa käydään kymmenettä kertaa rakentavaa keskustelua aiheesta; koska joulupukki tulee. Jouluna. Tuoko joulupukki Tuomas veturi-lelun. Tuo jos olet kiltisti. Onko joulu talvella. On.

Topon bravuuri on moikkailu. Kun "moi" sanaa on opittu käyttämään, ja vieläpä oikeissa asiayhteyksissä, niin sitä sitten kanssa käytetään. Bussipysäkillä Topo parkkeeraa kyyditystä odottavan naishenkilön viereen. Naisen käytös, ja habitus antavat viitettä siitä, että naisen mielestä 70-luku oli ja on vuosikymmenistä kultaisin. Topo menee istumaan ihan naisen viereen, katsoo häntä iloisena silmiin ja sanoo moi. 20 kertaa peräkkäin. Nainen näyttää hämmentyneeltä. Ei vastaa. Keskittyy tuijottamaan tiukasti ajotietä. Yritän kiinnittää Topon huomion muualle. Ei onnaa. Bussi pelastaa. Topo huikkaa bussin ovelta vielä viimeiset moit.

Kahvilassa Topo huikkaa ohitsemme kulkevalle tyylikkäälle rouvashenkilölle "moi". Ja saa vastauksena "nej men moi, ooh vad du är söt". Samassa kahvilassa Topo huikkaa moin suomalaiselle näyttelijättärelle. Ottaa tätä vielä pikaiseen käsipuolesta kiinni. Ei saa vastausta. Se ei onneksi Topoa muserra. Bussissa Topo moikkaa kaikki hänen ohitseen kulkevat. Juna-asemalla muut junan odottelijat. Ja annas olla jos et vastaa moikkaukseen. Joudut Topo-stalkkauksen uhriksi. Hymy kasvoilla Topo hokee moita kuin papukaija, kunnes on saanut vastakaikua. Tehtävä suoritettu.

Päiväkodissa Topo huomaa kauhukseen kiinalaisen lihapadan seasta pilkoittavan herkkusienen. Syömisoperaatio keskeytyy. Topo tyhjentää suunsa sisällön kädelleen, ja käy tyrmistyneenä sisältöä läpi. Ei herkkusieniä. Homma selvä. Ruoat takaisin suuhun. Topo joka syö kotona nakkeja-lihapullia-makaronilaatikkoa-pinaattilettuja, syö päiväkodissa hyvällä ruokahalulla okraa, ja kanaviillokkia. Ja pyytää kolmatta kertaa lisää täysjyväriisiä. Ja osaa pukea itse kengät jalkaansa. Meitä naurattaa miehen kanssa; kehitysaskelia. Topo vie meitä kuin pässejä naruissa.

Sampu sitten… Ulkoiluaika. Edwardin kanssa on käyty asiaankuuluva "en mene-menetpäs ulos"-matsi. Kova äänisesti elämän kurjuuksia sadatellen (äiti on tyhmä, minä en halua mennä ulos, minä haluan leikkiä sisällä, minä olen väsynyt) Edward pukee vaatteitaan päälleen. Itse jahtaan Topoa, ja yritän siinä jahtaamisen lomassa laitella vaatetta Topon niskaan. Homma hoidettu, Topo pation ovelle. Pation ovella odottaa Sampu; pipo on päässä miten sattuu. Saappaat väärissä jaloissa. Takki puoliksi nurinpäin. Mutta; se puki itse. Huokaan pöydän ääressä istuvalle Topon musiikkiterapeutille; tämä on niin ihmeellistä. Meilllä on kolmevuotias joka pukee itse. Seuraavassa hetkessä se kolmevuotias laskettelee kolmipyöräisellään alas takapihan pikkukalliota. Sydän tykyttää. Yritän toistaa mielessä miehen ohjetta "älä kato, ei tunnu niin pahalta jos sattuu jotain". Yritän ehdotella pipoa. Tai kypärää. Sampu kikattaa "ei pipo ei" "ei kypärä ei". Homma selvä.

Välillä tökkii isosti. Mutta onneksi kolmion kanssa ollaan huolten vastapainoksi usein myös selkeästi plussan puolella.







perjantai 20. kesäkuuta 2014

lomalla vihdoinkin...

voin ottaa iisiimmin. Viime kesänä olin selkeästi pudonnut taas jostain kelkasta ,vaihtoehtoisesti radionkuuntelun sijaan soittanut paljon levyjä, koska tuli ihmeteltyä miksi joka toinen kaveri ja puoli tuttu korkkasi lomansa sosiaalisessa mediassa ko lausahduksella. Loppukesästä/alkusyksystä syy selvisi minullekin. Kuluvana kesänä olen kuullut radiosta kaksi kertaa Jari Sillanpään kesärallatuksen ja veikannut miehelle, että tuota biisiä saatetaan soittaa aikalailla kesällä. Radiossa, terasseilla, tapahtumissa ja eritoten, takuulla, mummotunnelissa. Joten sen suhteen olen kartalla. Jos siitä siis "virallinen kesäbiisi" tulee.

Tänä kesänä sosiaalisessa mediassa on kiertänyt juttuja siitä, että onko vanhemman väärin haluta lomaa lapsestaan. Itse voisin taas enemmän, kuin mielelläni ottaa lomaa vanhemmuudesta. Voisin nääs heittämällä lomailla trion kanssa koko kesän, jos mukana olisi pari kappaletta 24/7 lastenhoitajia, jotka hoitaisivat iltashowt. Ja aamushowt pukemisineen, pesemisineen, puuroineen, ja lääkkeineen. Kävisimme todella usein ravintoloissa syömässä. Ja ei; pikaruokahampurilaismestoja ei laskettaisi ravintoloiksi. Siinä vaiheessa kun jollakin kolmion jäsenistä palaisi hessu, sanoisin sille lastenhoitajalle "viititkö viedä ton puistoon. Käykää vaikka ostamassa evästä. Me haluttais nyt syödä rauhassa". Jos joku yrittäisi valvoa liian myöhään, nousta liian aikaisin, tai joikata pitkin yötä, huokailisin, miten minua väsyttää, ja nyt just on pakko saada nukkua. Kun joku kolmion jäsenistä kikkailisi ruoan kanssa, pyytäisin että hoitajamme varmistaisi, että tyyppi nyt syö ihan oikeaa ruokaa tässä seuraavan kahden tunnin sisään. Ja jättäisin "ei ruokaa, ei jälkiruokaa"-kiukuttelijan hoitajan niskoille. Täysin häikäilemättömästi. Kun pitäisi hoitaa oikeita asioita koneella, ilmoittaisin, että minua ei nyt häiritä (ilmoitan näin usein miehellekin, mutta jostain syystä yhtälö äiti+tietokone+tärkeät asiat vetää kolmiota magneetin lailla puoleeni). Jos haluaisin vain surffailla rauhassa koneella, ilmoittaisin että minua ei nytkään häiritä. Jos meinaisi pää räjähätää, ilmoittaisin että käyn juoksemassa lenkin. (lue = kävelen lähimmälle terassille juomaan lasin viiniä).

Kolmion jäsenet saisivat mieluusti kulkea mukana tekemisissä ja olemisissa, noin niin kuin pääsääntöisesti. En tarvitsisi viikon yhtämittaista totaalista kolmiolomaa heistä. En edes osaisi olla; tulisi vaan niin ikävä. Kahdesta vuorokaudesta itsekseni, tai miehen kanssa; juu en kieltäytyisi.

Tätä kirjoittaessani, klo 07 aamulla, olen edellisenä iltana ilmoittanut miehelle ponnekkaasti, että aamulla minun pitää antaa nukkua. Olen todella väsynyt. Olen ottanut puhelimesta kestoarkiherätyksen pois, ja todennut mielessäni hieman haikeana, että sitä tarvitaan seuraavan kerran, kun koulut alkavat. Ja se pahnan pohjimmainenkin on kasvatettu päiväkoti-ikään. Kello 23 illalla totesin, että tv:stä ei tule enää mitään mitä haluaisin katsoa, enkä jaksa lukea, joten käyn nukkumaan. Aamulla siinä vaiheessa, kun talossa ei raikaa mikään muu, kuin Topon pallon pompotus, olen nukkunut mielestäni tarpeeksi. Ensin aikaisin aamulla herääminen ärsytti. Hetken kuluttua totesin (Toponkin painuessa takaisin sänkyyn, ottamaan pienen aamulevon), että tämähän on mageeta. Olen ihan rauhassa kotona. Vaikka koko arsenaali perheemme miespuolisia jäseniä on samaan aikaan kotosalla. Saan kirjoittaa rauhassa, ilman että joku pyytää-tarvitsee-vaatii jotain kolmen minuutin välein. Saan ajatella lauseen loppuun, ilman että joku keskeyttää. Saan käyttää läppäriäni, ilman että joku haluaa katsoa sillä tuomas veturia. Ihan kuin olisi minilomalla. Kuulen lintujenkin laulavan. Bonuksena vielä; ei ole kiirettä minnekään.

Niin, me olemme nyt oikeasti lomalla. Topo oli eilen viimeistä päivää dagiksessa. Reissuvihkossa luki, että hänellä on ollut hyvä päivä. Ja ruokana oli ollut lempiruokaa. Ja miten ryhmän aikuiset ovat iloisia, että Topon viimeinen päivä ikinä (niisk) dagiksessa, oli hyvä päivä.  Topokin on siis lomalainen. Olisin vuodattanut eilisen päivän ja illan krokotiilinkyyneliä silkasta dagiksenhenkilökuntaikävästä, jollei viimeisiksi lauseiksi olisi päiväkodin eteisessä huikattu "me nähdään sitten syksyllä, Sampun kanssa".

Mies liittyy lomajengiin reilun viikon kuluttua. Siitä alkaa viiden viikon oikea kesävapaa. Olen jo aiemmin alentanut odotuksiani loman suhteen. Oikeastaan niitä ei enää hirveästi ole. Niin, tai siis; oletan että olemme mökillä. Teemme päiväreissuja, vietämme grilli-iltoja ystävien kanssa. Ja hurjaksi heittäytyessämme teemme risteilyn ystäväperheen kanssa. Olemme aikalailla kuin siat pellossa, ilman sen suurempia suunnitelmia huomiselle. Menemme takuulla Kotkan meripuistoon. Ja Hankoon. Se kuuluu kesään. Ilman näitä keikkoja kesä ei olisi ihan kesä. Teemme reissut suunnittelematta, tyyliin "hei nätti päivä, mennään Hankoon".

Aiempiin kesiin verrattuna jokin on kuitenkin muuttunut; En enää en oleta, että vain koska terveydenhoidolliset tahot jäävät lomalle, poikien väsymykset, nytkyt, päänsäryt ja muut ominaispiirteet jäisivät lomalle. Ei, ne lomailevat tiiviisti mukana. Välillä on tosi hyviä päiviä, välillä tosi huonoja. Järjestellään vain olemattomia aikatauluja vointien mukaan. Jos Edwardia väsyttää erityisen paljon, ei tehdä koko päivän keikkaa Tykkimäkeen. Ja jos Topoa päänsärytyttää enemmän, kuin normaalisti, ei silloinkaan tehdä koko päivän keikkaa Tykkimäkeen. Ja jos Sampu on väsynyt, ja nytkyisä; ei Tykkimäkeä.  Helppoa!Kun taasen kolmio on suht balanssissa, teemme sen reissun Tykkimäkeen. Jos haluamme notkua aamulla pitkään kotosalla, päivän ohjelmisto on uimakeikka/kauppakeikka/puistokeikka. Ja sen jälkeen notkumme lisää kotosalla.

Ja ihan totuuden nimessä; minua ei haittaisi pätkän vertaa, jos joukkoomme liittyisi tyyliin viikoksi se 24/7 lastenhoitaja. Yrittäisin ehkä olla vähän vieraskorea. Muuten vain nauttisin lomailusta miehen ja kolmion kanssa vanhempainvapaa viikollani. Varmasti soluttaisin sille viikolla jonkun yön-parin oman loman miehen kanssa. Kolmion kanssa ollessamme kuorisimme kermat päältä. Lähtisimme liikenteeseen, kun joku muu olisi pessyt ja sukinut tyypit. Käynyt Edwardin kanssa iänikuiset matsit siitä, onko se aamupuuro taas syötävä. Käynyt kolmevuotis uhmaisen kanssa väännöt jääkaapin ovella siitä, onko ookoo vetää aamupalaksi nakkeja, ja pepsi maxia. Käynyt Topon kanssa pakolliset pesu-vaipanvaihto-pukemismatsit.  Kaupassa kauppajonon alkaessa ärsyttää Topoa, sanoisin, että vietkö tyypin jo ulos. Niin, tai hän osaisi itseasiassa tehdä sen sanomattakin. Mäntyharjun torilla jäätelöllä ollessamme hän osaisi automaattisesti ohjata nanosekunnissa herkkunsa ahmineet Topon ja Sampun lähipuistoon. Jotta Edward saisi kerrankin syödä jäätelönsä loppuun tasan siinä tahdissa kun haluaa. Me pistäisimme miehen kanssa elämän ihan risaiseksi ja hakisimme toisen kupin kahvia. Ei se isoja vaadi.

Todisteeksi siitä, että lomalla ei aina asiat mene kuten suunnittelee; en ollutkaan muistanut ottaa pois kestohälytystä. 7.50 puhelin alkoi laulaa ärsyttävää herätyslauluaan. Topo jaksoi olla sängyssä jatkolevolla 20 minuuttia. Jonka jälkeen Edwardkin oli hereillä. Ja yritti salaa ratsata keittiön kaappeja suklaakätköjen toivossa. Kun niitä ei löytynyt, hän tuli ilmoittamaan dramaattisella äänellä, että hänellä on hiiiiiirveeeäää nälkä. Hän tarvitsee ruisleipää. Miehen vielä nukkuessa ei auttanut muu kuin laittaa tossua toisen eteen ja raahautua keittiöön tekemään aamupalaa. Käydä iänäikuiset matsit siitä, että syö ensin puuro, sitten saat leipää. Ja Topo; joka aamu on ihan oikeasti pakko vaihtaa vaippa, ja tehdä pesut. Ja pliis; ei teitä nälässä pidetä, älä syö käsin ruokaa jääkaapissa olevasta kattilasta. Olisi kannattanut valvoa; olisin nukkunut vielä. Ja loputon aamuralli olisi tältä aamulta jäänyt miehen vastuulle. No hei, sellaista se lomailu on… Ei tiedä mitä seuraavassa hetkessä tapahtuu.







maanantai 16. kesäkuuta 2014

kartturiton ralli

useinmiten, jos, ja kun olen kertonut, että lapsellani-lapsillani on epilepsia, saan roppakaupalla sympatiaa, ja empatiaa. (en muista onko teetä asiayhteydessä tarjoiltu… Ehkä, mahdollisesti). Ja perään kysymyksiä kuten esimerkiksi; eikö epilepsiaan ole lääkkeitä. Vastaus: kyllä. Onko teidän lapsille/lapselle ajateltu ikinä määrätä jotain lääkkeitä. Vastaus: kyllä, kyllä, kyllä.

Kas lääkeralli. Siinä on rallia kerrakseen, ilman nuotittamista, ja kartanlukijoita. Ikinä ei tiedä mitä seuraava pikataival tuo tullessaan. Ja mitä seuraavan mutkan takana häämöttää. Välillä vedetään pienillä vuoristoteillä, niin lähellä kuilua, että huimaa. Välillä vastapainoksi vedetään keskellä niittyä, kauniina kesäyönä, putputellen pikataipaleelta seuraavalle, kaikessa rauhassa. Maisemia ihastellen.

Aika tasan tarkkaan kahdeksan vuotta sitten aloitimme kokoperheen rallin lääkeaineella, joka tunnetaan nimellä valproaatti. Homman piti olla aika selvää pässinlihaa; Edward, tuolloin puolivuotias pikkutyyppi, vetelee pari vuotta tätä valproaattia. Sitten se valproaatti puretaan pois. Ja ei ole enää epilepsiaa. Kiitos, ja hei, ja tulkaa puolen vuoden kuluttua kontrolliin. Näillä eväillä poistuttiin elämämme ensimmäiseltä Linnakeikalta.

No, kun ei ihan mennyt kuin sillä yhdellä askartelupajalla, niin eipä jäänyt valproaatti ainoaksi tuttavuudeksemme. Se maustekaapin virkansa menettänyt kaappi alkoi täyttyä ties mistä pulloista, ja puteleista. Oli bentsoja, vähän eri lähtöön. Ja sitten ödeminiä. Ja trileptalia. Ja apydania. Ja stesolideja. Ja keppraa. Ja topimaxia. Ja zonegrania. Ja lamictalia. Ja… no; ei kaikkea voi muistaa.

Aluksi luimme pienellä präntätyt sivuoirelistat; odotimme kauhulla luuydinkatoa. Ja skitsofreniaa. Itsemurha-ajatuksia kaksi vuotiaalla. Kroonista yskää. Kohonnutta sydänkohtausriskiä. Ripulia. Oksennusta. Ruokahalun kasvua. Ruokahalun katoamista. Kutinaa. Kirvelyä. Kunnes; jossain vaiheessa rallitaivalta päätimme lopettaa iltalukemiset nimeltään pakkausseloste. Tajusimme, että tässä rallissa pärjätään paljon paremmin jos tarkkailee lasta.

Ja me aloimme tarkkailla. Teimme lääkerallin lomassa seuraavanlaisia huomioita; Edward ja Keppra = ei match made in heaven. Edwardia nimittäin karjututti. Ja makuututti. Aina. Kokoajan. Ja joka paikassa. Bentsot, ja kaikki lapsistamme; juu, osa niistä toimii. Mutta saattavat aiheuttaa paniikkipuheluita leikkikentältä Linnaan: Tyyliin "heippa, saisko sen nyt Topolla menevän bentson lopettaan. Niinku heti. Me ei enää kestetä tota huutamista. Nytkin se on istunut keskellä leikkikenttää tunnin. Ja vaan huutanut. Koko puisto tuijottaa meitä". Paniikkipuhelua seurasi hyvin nopea puhelu tutulta lääkäriltä; jep, antakaa palaa. Purkakaa lääke pois.

Olemmme rukoilleet lääkäriltä, että voitaisko vielä kerran kokeilla sitä Topolle sopivaa lääkettä. Sitä hemmetti vieköön ainoaa Topolle kunnolla sopivaa lääkettä. Josta Topo sai pahaksi onneksi ihottumaa. Ja kuunnelleet lääkärin perustelua miksi emme voi kokeilla. Kun sillä lääkkeellä juuri sattui olemaan sellaisia sivuvaikutuksia, että niihin voi oikeasti kuolla. Homma selvä. Ei siis kokeilla enää.

Leppoisa lauantaiaamu on päättynyt ensiapukeikkaan. Kas kun Edwardilla sattui olemaan kokeilussa lääke, joka sattuikin provosoimaan hänelle tyypillisiä kohtauksia. Niitä tulikin sitten ihan koko rahan edestä. Yksi aiheutti rivakan pään nykäisyn. Joka aiheutti niskaspasmin. Siinä vaiheessa, kun Edward alkaa yhtäkkiä kirkua, ja pidellä päätään kaksin käsin, emme osanneet sitä niskaspasmia ensimmäisenä epäillä. Suuntasimme suht rivakasti kohti lähimmän sairaalaan ensiapua. Ensiavussa pääsimme lääkärin pakeille yhä rivakkaan tahtiin; kiitos suht rajujen nytkyjen. Ja sen, että nytkyt aiheuttivat päivän seuraavan tapaturman, Edwardin tipahtaessa ensiavun aulan tuolilta. Se lääke oli nimeltään apydan. Ja katosi Edwardin lääkearsenaalista aika nopeasti.

Pitkään aikaan emme ole enää menneet ihan niitä pahimpia vuoristoteitä lääkemuutosten kanssa. Kun aika paljon kaikkea mahdollista; niin lääkkeiden, kuin muiden hoitojen kohdalla oli kokeiltu, palattiin kolmatta kertaa Edwardin, ja Topon kanssa valproaattiin. Lääkkeeseen, jolla homma aloitettiin. Eikös se vanha sanontakin kerro, kuinka kolmas kerta toden sanoo. Edward, ja Topo eivät muista elämästään päivää, jolloinka ei olisi otettu aamu- ja iltalääkkeitä. Homma tehdään tätä nykyä suurempia kiukuttelematta.

Jotta rallipuoli ei menisi ihan sunnuntaiajeluksi, osaa Topo pitää ralliperhettä tukevasti rallipoluilla. Välillä pitää vähän migreenilääkkeitä säätää. Tai vetää ylimääräisiä lääkekuureja; jotta saadaan planeetat kohdilleen. Nyt päätimme lääkärin kanssa tehdä pienen noston juurikin valproaattiin. Se mikä on paperilla pieni, onkin Topon elämässä suuri. Ja tähän muutokseen suhtaudutaan siis suurella paatoksella. Tarkoittaen sitä, että ne hihat palaa mennen, ja tullen. Syystä. Ja syyttä. Ja että ralli saa pikantteja lisäpiirteitä; kuten vanhemmat-Topo huutoralli jääkaapin ja Topon huoneen välillää. Alkaen kello 02.40 sunnuntain ja maanantain välisen yönä. Päättyen 06.30 samaisena yönä. Kaikkein osallistujien painuttua lakisääteiselle huilitauolle.

Ensi yöksi tilaan rallivapaata. Hyvässä ja pahassa. Tilaan sellaisen älyttömän tylsän yön, jolloin ollaan vaan aloillaan. Silmät kiinni. Unia nähden. Voin luvata, että en aio nähdä yhtään ralliunta. Tai jos näen, niin se on siitä rallin maalista. Kun saa laittaa silmät kiinni, ja vetää tirsat ratti tyynynä. Ja auton saa vihdoin laittaa parkkiin. Pysyvästi.



torstai 12. kesäkuuta 2014

tosi teeveetä

Edwardin, ja Topon ollessa pienempiä, kuuntelin kateudesta vihreänä juttuja lapsista, jotka leikkivät. Jotka toivoivat joululahjoiksi duploja, ja legoja, ja jotain ninjahässäköitä. Saivat ne. Ja leikkivät niillä. Juttujen kuuntelu oli vähän samaa, kuin ne urbaanilegendat. Leikkivistä lapsista olin kuullut, tuttujen kautta. Mutta omalle tielleni niitä ei ollut sattunut. Kehitysvammaisuuden yksi ikävä piirre kun sattuu olemaan normaalia huonompi mielikuvitus. Ja kun ei ole mielikuvitusta ammennettu isolla kauhalla, ei niitä leikkejä oikein osaa yksin viritellä. Toki veljeksillä oli leluja. Kehitin harrastuksekseni surffailla kaikki maailman "opi ja leiki samalla" sivustot. Ja voin vakuuttaa, että kotimme seinien sisältä löytynee vakuuttava arsenaali "opi ja leiki samalla"-krääsää. Joiden kanssa yritettiin oppia, ja leikkiä. Tyyliin kaksi kertaa.

Tästä samaisesta leikkimättömyys-syystä olin oppinut, että puistoissa turvaväli Edwardiin ja Topoon saa olla noin 80 senttimetriä. Korkeintaan. Turvavälin ylittyessä todennäköisyydet huutokonserttien suhteen kasvavat. Dramaattisesti. Pitkään jouduimme puistoilemaan ns epäpuistomaisiin aikoihin. Eli aikoihin, jolloin muut lapset vaikkapa nukkuivat päiväunia. Opin kartoittamaan lähitienoon joka ainoan epäsuositun puiston. Ja; meidät löysi puistoista aivan takuuvarmasti silloin, kun räntää satoi vaakasuorassa, ja tuuli vihelsi korvissa. Syy tähän; Topon keinuaddiktio.

Topo oli vakaasti sitä mieltä, että puistot on tehty keinumista varten. Kaikki muut härpäkkeet ovat puistoissa vain maisema-arkkitehtuurisista syistä. Jos Topo ei päässyt keinuun, Topo keskitti kaiken energiansa keinun alle juoksenteluun. Ja huutamiseen. Itse keskityin jahtaamaan Topoa. Ja katselamaan maata, tai horisonttia. Topo kun oli söpön näköinen pieni lapsi. Joka sai riivatun piirteet, kun hän ei siihen keinuun päässyt. Tai joutui luovuttamaan keinumisvuoronsa seuraavalla jonossa olevalla pikkupiltille. Tämän ominaisuuden, tai addiktion, myötä saimme ties minkälaisia katseita niskaamme kanssapuistoilevien tenavien vanhemmilta. Puistoilu alkoi olla aikamoista piinaa. Ei ollut kerta, eikä kaksi, kun reissulta kotiutui kaksi itkevää lasta. Ja yksi salaa itkevä äiti. Vanhemmat osaavat olla yllättävän julmia. Tai yllättävän epätietoisia erilaisuutta kohtaan.  Sain puheterapeutiltamme neuvon käyttöö kuvia, tai viittoa, kun olemme puistossa. Muut vanhemmat ymmärtäisivät, että tuo riivattu tyyppi ei ole ihan normitapaus. Eikä edes riivattu. Hän ei vain toimi "kuten me muut". Muutamaan kertaan jaksoin kokeilla kuva-viittomakomboa. Kunnes tulimme miehen kanssa siihen johtopäätökseen, että kaikkien mielenterveyden kannalta on helpoin hoitaa ne keinuhommat omassa rauhassa. Ja jatkoimme puistoilemista epäsuosituissa puistoissa. Omituisiin kellonaikoihin. Ja epäpuistoimaisilla keleillä.

Sitten tuli kuvioihin Sampu. Ja saimme elävän todisteen siitä, että lapsi voi rakastaa leikkimistä. Menimme ääripäästä toiseen; entisen "ei ne leiki" sijaan nyt kuulemme ihasteluja siitä, miten nätisti, ja pitkäjännitteisesti lapsemme osaakaan leikkiä.  Kun Sampu saa syntymäpäivälahjaksi smurffitalon, hän hihkuu "funffu", ja alkaa leikkiä. Leikit eivät lopu ensimmäisen kahden minuutin sisään. Jonka jälkeen funffu-talo hylätään hylättyjen lelujen hautausmaalle. Ei; se kaivetaan leikkeihin päivä toisensa jälkeen. Sampulla on ehkä 300 osaa puista junarataa. 30 junaa. Ja niillä leikitään. Viikko toisensa jälkeen. Kuukausi toisensa jälkeen. Olohuoneestamme on tullut pienoisrautateiden luvattu maa. Ja kaupasta saattaa yllättävän helposti tarttua mukaan lisäosia junaleikkeihin.

Ja se puistoilu... Kun pääsemme puistoon, Sampu kirmaa etsimään pyörää, jolla potkitaan huimaa vauhtia menemään ympäri puistoa. Se missä päin äiti päivystää; ei voisi vähempää kiinnostaa. Hiekkalaatikolla kehitellään pitkät leikit; milloin traktoreilla, milloin muovisen ankkaperheen parissa. Olen kehittänyt puistoissa uudenlaisen ongelman itselleni "mitä mä nyt teen". Siskoni ehdotti, että otan mukaan lehden. Pitänee testata ideaa, kun jonain päivänä uskaltaa heittäytyä ihan rajuksi. Toistaiseksi tyydyn vahtaamaan Sampun edesottamuksia pienen välimatkan päästä. Typerä hymy kasvoillani... "siellä se nyt leikkii, täähän on kuin telkkaria kattois".

Ja hei; aivan mahtavaa pyöriä kirppiksillä, joissa on lasten leikkitila. Ongelmaksi ei suinkaan käynneillä muodostu se, että paikasta pitäisi suoriutua sisään ja ulos ennätysajassa. Vaan se, että uusista leikkipaikoista innostunut lapsi pitää aina kantaa sieltä pihalle. Niska-takapuoli otteella. Sama pätee lääkäriasemien odotustiloihin. Äidin sydän pamppailee vähän turhan nopeaan tahtiin, kun Sampu autuaana leikkiruokailee lääkäriaseman jokaiselta pikkukeittiön kipolta, ja kupilta. Hartaana nuoleskellen joka ainoaa muovihaarukkaa.

Tällä loputtomalla suurella mielenkiinnolla ympäristöä kohtaan on myös varjopuolensa. Kun pitää katsella taivaalla lentäviä lintuja, ja juosta samaan aikaan, ei aina huomaa kadussa olevaan kuoppaa. Ja tulee "piiiipiii". Tai sitten vain sopivasti kulkureitille osuva ilkeä liikennepylväs hyökkää kimppuun. Aiheuttaen otsaan mojovan kuhmun. Tai; sunnuntaiaamuna kummitäti etsii YouTubesta ohjeita punkin poistoon. Päästä. Ja mies, ja minä pidämme neuvottelua siitä, kumpi pitää pojasta kiinni, ja kumpi yrittää poistaa sen punkin. Siitä päästä. Punkkeja saa, kun keksii hauskan leikin, jossa kieritään nurtsirinnettä alas pensasaitojen uumeniin. Näiden leikkihaavereiden suhteen päästiin isoveljien kanssa huomattavasti helpommin. Mutta siinä missä leikkimättömyyttä oli surullista kestää, niin kestämme suuremmin vikisemättä haaverit, ja punkit. Ne ovat vain elämää. Ja Sampun leikkien seuraaminen on kuin loputon tosi teevee sarja. Ei voi odottaa, koska näkee seuraavan osan. Ja bonuksena isoveljien opettaminen; teevee sarjan parasta antia on se, kun kaikki kolme istuvat vierekkäin sohvalla, kirjat käsissä. Tai tekevät taikahiekasta kakkuja. Tositeeveen huipentumaa.





tiistai 10. kesäkuuta 2014

pienesti pessimisti

olen monesti puhunut ystävilleni siitä, että jos (ja kun) tilanteet kolmion kanssa rauhoittuvat, mitä meille kolmion huoltojoukoille tapahtuu. Keksinkö, että nyt alan keskittyä uraani? Vai murehdinko sitä, että se  urajuna meni jo. Loppuuko tekeminen, kun yhtäkkiä saakin ottaa relasti, ja vaikka kuoria pahvista sen kuukausia sitten kotiin tilatun ompelukoneen. Pitääkö ihan oikeasti ruveta keksimään jotain harrastuksia? Niinkuin vaikka valokuvaus, ja ruoanlaitto. Vai iskeekö turnausväsymys? Halu nukkua vuosien univelat pois. Vyöryvätkö menneiden vuosien tapahtumat niskaan, ja vievät päästä ne iloiset ajatukset? Osaako sitä olla aidon onnellinen? Osaako sitä arvostaa, että ollaan paremmassa paikassa, kaikkien toivottomalta tuntuvien jaksojen jälkeen? Ja; osaako sitä luottaa siihen, että tässä nyt ollaan. Synkkään kuiluun ei enää pudota. Elämä on ihanan tasapaksua.

Tänään Linnakeikalla osa jotakin, pääsimme näiden syvällisten kysymysten ääreen kolmion lääkärin kanssa. Päivän esittelyvuorossa oli Topo, ja Topon edesottamukset kuluneiden kuukausien varrelta. Topoa lainatakseni homma oli "ookoo". Ei suurempaa nokan koputtamista mistään. Veriarvot olivat niin hyvät, että uskallettiin tehdä pieni nosto yhteen Topon lääkkeistä. Jos saataisi poika vielä enemmän balanssiin. Lääkäri oli tyytyväinen kontaktissa oloon, ja rauhallisuuteen. Vaikka tutkimusten (ja Topon tutkimustenprotestoinnin) tuoksinassa tekikin huomion, että Topo on yhä periaatteen mies. Puhuttiin alustavasti siitä, että yritetään syksyllä ehkä, mahdollisesti, vähän purkaa lääkekuormaa pois. Jolloin tein suullisen huomion siitä, miten me emme oikein miehen kanssa uskaltaisi lähteä minkäänlaisiin toimenpiteisiin. Siis mitä tulee lääkkeiden kanssa venkslaamiseen. Koska tässä pätee se virvoitusjuomamainoksen slogan; been there, done that. Menty ojasta allikkoon sellaista vauhtia, että kaikki ylinopeusrajoitukset ovat ylittyneet. Reippaasti.

Tässä vaiheessa lääkäri alkoi puhua siitä, että jos olisimmekin saaneet selkäotteen poikien sairaudesta. Siis Topon kanssa. Että pahin kausi olisi takana. Että vieläkin elämä olisi vuoristorataa. Mutta että olisimme siirtyneet Jenkkilän hurjimmista vuoristoradoista Särkiksen lastenvuoristorataan. Nousut, ja laskut eivät enää ottaisi vatsanpohjasta. Eivät saisi aikaiseksi oksennusoloja. Ja ne pimeät tunnelit puuttuisivat elämän ajelumatkalta kokonaan. Että välillä olisi jopa puuduttavan tasaista ajelua. Kerkeisi katsella näkymiä.

Niin, enemmän kuin mitään haluaisin uskoa tähän. Että pahin on ohitettu. Mutta miten siihen pystyy? En voi suin surminkaan väittää eläväni elämääni asenteella "pessimisti ei pety". Mutta väitän vahvasti, että Topon kanssa pessimisti ei pety on se ainoa asenne joka kantaa. Kun niitä ylläreitä on tarjoiltu matkan varrella vasemmalta, ja oikealta. Pyytämättä, lupaa kysymättä. Kun pikku Buddhasta on tullut Herra Huutaja. Ja herra suursilmästä herra sirrisilmä.

Näin viime yönä unta, että tänään lääkäri kertoi, mikä pojillamme on. Elämä on opettanut kolmion spesialiteettien kanssa, että maltti on valttia. Joten lääkärin vastaanotolla en lähtenyt ensimmäisenä tivaamaan, että no; mikäs sällejä vaivaa. Kun esiin ei tullut edes puolella lauseella minkäänlaista faktaa, ja arvailua meneillään olevista tutkimuksista, en tuonut asiaa edes puolella lauseella minäkään esiin. Joten; mysteeri on ja pysyy.

Selvää pässinlihaa hommassa on vain ja ainoastaan se, että elämä jatkuu kuten tähänkin asti. Päivä kerrallaan. Tänään kirpputoria, ja pizzaa. Huomenna puistoa ja pastaa. Ylihuomenna kahvittelua, kun Topo on tilapäishoidossa. Viikonloppuna mökkiä. Jos ilmat ovat hyvät. Ja jos ei koko villerkullan väki kaadu kesäflunssan myötä sängynpohjalle. Perussettiä, ilman mysteereitä. Ja ainakin pikkaisen sillä pessimisti ei pety asenteella. Kai se positiivinen yllätyskin on sitten isompi juttu. Kuten se, että pihan kukat jaksavat kukkia porskuttaa kesästä toiseen. Tällaisen valehortonominkin käsissä…




perjantai 6. kesäkuuta 2014

Pikku Buddhan huutokonsertti

kun Topo oli reilu vuoden ikäinen, häntä kutsuttiin Pikku Buddhaksi. Ainoa asia, joka järkytti hänen elämäänsä, oli iltapuuron myöhästyminen. Jos iltapuuroa ei tarjoiltu pöytään tasan kello 20, Topolla kärtsäsi hihat. Ja Topon sisäinen kello oli hyvin hyvin tarkka. Tämän saivat huomata naapurit, joiden pihalle eksyimme iltapalalle eräänä kauniina kesäiltana. Kello 20.05 juostiin vauhdilla omaan keitttiöön hakemaan Topolle muksupuurot. Buddhalla oli nälkä, ja Buddha osasi kertoa asian. Kun Buddha sai puurot eteen, elämä oli taas leppoisaa.

Pikku Buddha lemppari jäi ajan myötä unholaan. Kuten buddhamainen leppoisuus.

Puheterapeuttimme varoitti, että kun ei ole keinoja kommunikoida, huudon osuus "kommunikointikeinona" tulee kasvamaan, ja kasvamaan. Olisi voinut varoittaa, että Topon huudon osuuden kasvaminen on suoraan verrannollinen muiden perheenjäsenten huudon osuuden kasvuun. Siis siitä kommunikointitavasta. Nimittäin; joinain päivinä koko viisipäisen perheemme joka ainoa jäsen ilmeisesti unohtaa, että kommunikointitapoja on muutakin, kuin huuto.

Yleensä homma lähtee käyntiin vaikkapa aamutoimista: Topo makoilee sängyssään. Huutaa lempeästi "ääitiiii" ja "haaoooo" (johon pitää tietenkin vastata lempeästi "haloo, täällä äiti, onko siellä Topo"). Kaikki on niin kuin frid och fröjd. Kunnes tulee aamupesun aika. Topo vetää liinat kiinni. Ei halua liikkua sängystä mihinkään. Alakertaan mennään miten päin sattuu, jalan ympärillä punnuksena parinkymmenen kilon painoinen Topo. Pikkuvessassa käydään pesumatsi. Topo huutaa. Vaikka kaikkina muina satoina aamuina aamupesut on huudosta huolimatta suoritettu alusta loppuun, niin kannattaahan sitä kokeilla, jos tänään huudon varjoilla saisi kulkea likaisin hampain, ja pesemättömin vaippa-aluein. Eli huudetaan vielä vähän lisää. Vaan nada; pesu suoritetaan.  Pesevällä aikuisella kärtsää ne hihat. Ja korviin sattuu. Ja tulee huudettua huutavalle Topolle, että älä Topo huuda. Johon jeesusteleva, ei pesuvuorossa oleva vanhempi huikkaa tasapuolisuuden nimissä "hei, älä viiti huutaa Topolle". Josta saadaan sen pesuvuorolaisen, ja jeesustelijan välille aikaseksi huutomatsi. Tähän saumaan on tietenkin hetkistä kultaisin ruveta puimaan sitä, miten tiistaina joku osti kaupasta ruisleipää, vaikka joku pyysi kauraleipää. Aiheesta saadaan mojovat bonushuudot aikaiseksi.

Tässä vaiheessa tehokaksikkoa Edward & Sampu alkaa yleinen hälinä, ja mölinä, ja noh; huuto harmittaa. Ja he tuovat harmistuksen ilmi;  he yhtyvät kuoroon. Edwardin huudellessa vinkuvalla äänellä, kuinka hän ei halua syödä. Eikä juoda. Eikä mennä ulos. Eikä mennä kouluun. Eikä mennä citytulppaaniin. Ja hän vihaa koulua. Ja heittää kouluun kiven. Sampu näkee elämänsä tilaisuuden tulleen, avaa jääkaapin; ja kolme vuotiaan päättäväisyydellä... Noh; ei osaa päättää mitä jääkaapista haluaa. Ja virittää pettymyksen vuoksi päälle mojovat huudot. Topoa huutavat perheenjäsenet alkavat ärsyttää siinä määrin, että hän rymistelee omaan huoneeseensa, paukkaa oven kiinni, heittelee muutamat lelut lattialle. Ja; huutaa.

Tässä vaiheessa olen yleensä ehdottelemassa miehelle vähemmän hyvässä hengessä yhteishuoltajuutta, ja kahta eri kämppää. Ja pääsemme taas käsiksi elämän peruspilareihin, kuten sen väärän leivän ostaminen. Kunnes tajuamme, mistä homma juontaa juurensa; hihat kärtsää Topon huutamisesta. Niin, siis tajuamme taas...

Miten siihen huutamiseen ei totu ikinä? Voisi kuvitella, että kun ensin katseli Edwardin huutamista parin vuoden ajan, ja sen jälkeen katsellut Topon kitapurjekonsertteja x-määrän vuosia perään, huutaminen olisi tuttua kauraa. Siihen osaisi suhtautua suurella tyyneydellä, hengitellä sisään. Ja hengitellä ulos. Hymyillä vienosti kanssaihmisille julkisilla paikoilla. Paijata Topon päätä, ja hymistellä "no, nyt vähän harmittaa, mutta kuule kulta rakas, kyllä se siitä". En tiedä puuttuuko minusta joku säätö, kun en ole oppinut toimimaan noin. Joinakin päivinä saatan olla hiljaa, hengitellä itsekseni, miettiä perhosia, ja uimavesiä, samalla kun raahaan päivän 12. konserttia pitävää Topoa käsipuolesta puistosta kotiin. Saatan ensimmäisenä reaktiona ottaa Topon syliin, tai laulaa pätkän biisistä "say something", se kun alkaa usein naurattaa Topoa. Toisina päivinä harkitsen jätkän jättämistä väärälle bussipysäkille kotimatkalla kaupasta kotiin. Tai sanon bussissa liian isoon ääneen ; nyt perkele. Ja saan kanssamatkustajien tuomitsevat katseet niskoilleni. Karmea merimiesversio äidistä, joka tolleen kiroilee.

Yksi on varma; joka huutosession jälkeen on yhtä paha mieli. Ja yhtä toivoton olo; eikö tämä ihan oikeasti lopu koskaan?

Kunnes onneksi tulee päiviä, kun näkyy taas vilahduksia pikku Buddhasta. Jota ei harmita mikään. Autossa Sampu, ja Edward matsaavat pillimehusta. Ja kirjasta. Ja; no tyyliin ihan mistä tahansa. Topo istuu rauhallisena. Hymyilee, kun hänelle hymyilee etupenkiltä. Ja sanoo "ääitiii" tai "haaooo".

Kesken leikkien Topo menee istumaan metsän reunaan, pihakeinuun, ja on niin levollisen ja onnellisen näköinen. Kun siihen viereen menee istumaan, hän katsoo odottavasti. Silloin pitää laulaa "kiikkuu kiikkuu, äitin Topo keinuu". Samalla Topo painaa pään syliin. Ja vain nauttii.

Kun Topo kömpii viereen, kun aamulla makoilemme viikonloppuna sängyssä; ei ole kiire mihinkään. Topo on onnellinen. Onnellisuusmittari pamahtaa punaiselle, jos viritämme vielä makuuhuoneen telkkarin esittämään episodia sarjasta hello kitty. Topo on taas pikku Buddha. Pyöreäkasvoinen, kirkas silmäinen, rauhallinen pikku-ukko. Jonka on hetken tosi hyvä olla.

Mistä sitä löytyisi itselle joku retriitti; jossa voisi opetella sitä buddhamaista käytöstä, kun käymme seuraavaa huutomatsia hampaiden pesusta, tai siitä, että auto liikahtaa väärään suuntaan. Että osaisi vaan ottaa rennosti, ja olla lähtemättä mukaan hommaan. Ja ei sotkisi hommaan ruis- ja kauraleipiä, ja muuta oleellista. Olisi niin kuin Äiti Buddha…




tiistai 3. kesäkuuta 2014

kolme vuotta

kauppareissun jälkeen, tavaraa kiukulla laatikoihin tunkiessa kävi mielessä, että jos vähän raivaisi laatikoita. Heittäisi vaikka vuonna 2012 vanhaksi menneet "kuivamuonat" huitsin nevadaan. Josko niin saisi laatikohin lisää kipeästi tarvittavaa tilaan. Tuumasta toimeen. Kesken kaiken sain totaalisen villin idean; taidanpa laittaa parit mausteet maustekaappiin! Tästä näin vain, suit, sait. Röyhkeästi tyhjäsin maustekaapin ensimmäisen hyllyn, ja laitoin sinne, kyllä: mausteita.

; siinä vaiheessa, kun purimme kimpsujamme, ja kampsujamme nykyisessä osoitteessamme muuttolaatikoista, oli Edwardin, ja Topon lääkeralli alkumetreillään.Tarkoittaen sitä, että kokeiltiin yhtä epilääkettä. Kun se ei oikein näyttänyt tehojaan (tai näytti miinusmerkkisiä tehoja yöllisten kauhukohtausten, tai kestämättömien raivareiden muodossa), kokeiltiin seuraavaa. Ja seuraavaa. ja seuraavaa. Ja sitten kokeiltiin sen ensimmäisenä, ja neljäntenä kokeiltujen lääkkeiden koktailia. Jonka jälkeen siirryttiin sujuvasti koktailiin, joka sisälsi annoksen lääkettä numero kolme ja kuusi. Osa lääkkeistä oli pulloissa, osa purkeissa, osa pahvilaatikoissa.  Lääkkeet piti saada pikkukätösiltä piiloon. Saimme miehen kanssa ahaa elämyksen; mikäs sen loistavampi paikka, kuin maustekaappi. Varsinkin kun taloudessa asui kaksi toivottoman huonoa kokki-aikuista. Ei mitään mausteita edes tarvita. (vuosien saatossa olemme kuitenkin tässä asiassa tulleet toisenlaiseen johtopäätökseen).

Nyt, reilu seitsemän vuotta myöhemmin, niitä mausteita laittaessani paikoilleen sinne, minne niiden oikeasti kuuluukin joutua, tuli mieleen ajatus; Emme tarvinneet yhtään maustekaapinhyllyä Sampun lääkkeille. Ainakaan millekään vakituisille sellaisille. Se on hassu ajatus. Se tuntuu samalta, kuin kymmenen kilon painonpudotus. 10 sekunnissa. Tulee kevyt olo. (tältä ainakin uumoilisin pikapainonpudotuksen tavallaan tuntuvan).

Huomenna Sampu täyttää kolme vuotta.  Meillä ei ole enää vauvaa. Eikä taaperoa. Meillä on apinan, ja ihmislapsen risteytys. Joka osaa olla maailman lempein, ja ärsyttävin. Ja kiivetä jokapaikkaan. Ja laskea potkuautolla mäkeä alas tuhatta ja sataa, niin että niskakutrit vain vipattavat viimassa. Sampu voisi kernaasti elää vain hedelmillä. Kun Sampu vetää kilarit keskellä kirjastoa, menee hermo. Äidillä, Sampun lisäksi. Samalla mietin, että kah; meillä on lapsukainen joka menettää hermonsa puhtaasti siitä syystä, että on uhma. Tai että ei olisi vielä halunnut lähteä kirjaston leikkipaikalta pois. Kyseessä ei ole muksu, joka ehkä vetää kilarit kun ärsyttää. Tai ehkä koska lääkkeet oksettaa. Tai mahdollisesti koska perussairaus tekee olosta niin hirveän. Ei tarvitse arpoa. Syy on päivänselvä.

Kun lauma japanilaisia turisteja jää tuijottelemaan herra ihan just kolme veen edesottamuksia laivalla, syy siihen on päivänselvä; hän leikkii puuautoilla. Pieni eurooppalainen, blondihko, poika leikkii puuautoilla. Tavattoman eksoottista. Siis niille japanilaisille. Ei tarvitse miettiä, että jäivätkö he tuijottamaan siksi, että olemme laivan aamupalapöydässä kaivaneet lapsen repusta kuusi erilaista purkkia lääkkeitä, joista alamme tarjoilla nappeja yksi toisensa jälkeen. Tai että lapsi pitää outoa ääntää. Tai käyttäytyy oudosti. Tai hän yrittää varastaa pullan pahaa aavistamattoman kanssakahvittelijan lautaselta. Sampua tuijotetaan, koska hän leikkii. Niillä eksoottisilla puuautoilla.

*******

Kun Sampu syntyi, mies ei uskaltanut ottaa häntä kunnolla syliin. Hän pelkäsi, että tuntisi pienen käärön nytkähtelevän ihan liian tutun oloisesti. Minun korvissani kaikuivat lääkärin sanat "mikään ei periydy sataprosenttisesti". Olin huoleton nytkähtelyasian suhteen. Meillä oli vauva. Täydellinen, pieni vauva. Jos Topon vointi ei olisi ollut kertakaikkisen kaamea tuohon aikaan, olisin luultavasti kulkenut ympäriinsä 24/7, typerä hymy kasvoillani. Jotain onnenauraa säteillen. Nyt säteilin, kun otin sen vauvan syliin silloin kun talossa muut pikkumiehet nukkuivat, tai olivat muuten vain hetken rauhassa. Muutoin olotilani oli jossain välimaastossa; onnenaura, ja syvä epätoivo, Topon vuoksi. Mutta; vauvan suhteen en kantanut edes nanoprosentin verran huolta sydämessäni.

********

Kun Sampu vauvana sai todistettavat ensimmäiset nytkynsä olin varma, että se pieni täydellinen käärö kuolee. Ennenkuin hän täyttää edes vuotta. Tässä oli jonkun ikävän tyypin langettama rangaistus minulle siitä, että kehtasinkin olla niin onnellinen pikkutyypistä. Kehtasinkin olla niin huoleton. Olisihan minun pitänyt ymmärtää; eivät asiat vain mene näin mutkattomasti. Olin surusta, ja huolesta murtunut. Yksi lääkäri vakuutti, että Sampu saa ehkä vain osan oireista. Toinen lääkäri vakuutti, ettei näe tilannetta sellaisena, että olisimme menettämässä Sampua. Kävin juttelemassa psykiatrisella sairaanhoitajalla. Ja tulin hänen luotaan vielä tuskaisempana. Mikään, tai kukaan tässä maailmassa ei pystynyt lohduttamaan. Sampu sai korvatulehduksen toisensa perään. Ja ne laukaisivat aina nytkyt. Sampu kirkui, kun hänen kroppansa säpsähteli, kuin sähköiskun saaneena. Hän yritti nukahtaa, mutta ei pystynyt, koska pieni kroppa nytkähti juuri kun uni oli tulossa. Olin toivoton. Odotin kauhuissani, koska Sampu saa sen infektion, joka laukaisee sairauden kaikessa karmeudessaan…

Sitä sairautta ei kuulunut. Aloin huokaista helpotuksesta. Sampu kasvoi. Täytti vuoden. Oppi istumaan. Kävelemään. Sanomaan ensimmäiset sanat. Rakasti leikkiä hiekkalaatikolla. Ja potkutella potkuautolla. Sampu oli onnellinen, tyytyväinen pikkumies. Ajatus hiipi päähän; ehkä kaikki menee kuitenkin hyvin.

*********

Helmikuun lopussa, vuonna 2013, olemme neuvolassa. Sampu saa rokotuksen. Ja rokotuksen jälkeen meillä on aika neuvolalääkärille. Kaikki ovat tyytyväisiä tyypin edesottamuksiin, kehitykseen, ja yleisesti ottaen vointiin. Sampu on infektiokierteinen pikkutyyppi, ja "hänen taustoillaan" saamme kehotuksen vältellä avoimia päiväkoteja, ja kerhoja. Eritoten pahimpiin tautiaikoihin. Mutta muuten; kaikki loistavasti. Teemme lähtöä kotiin, kun Sampu yhtäkkiä lysähtää syliini. Taputtelen Sampua poskelle. Ei tapahdu mitään. Neuvolalääkäri taputtelee Sampua poskelle. Ei tapahdu mitään. Sampu ei reagoi omaan nimeensä. Paikalle huudetaan neuvolantäti, meidät ohjataan odotustilaan, ja lääkäri sanoo soittavansa puhelun. Olen hämmentynyt. Ja pelästynyt. En tajua mitä on tapahtunut. Sampu on lattialla. Neuvolantäti huutaa lääkärin huonetta kohden "nyt tulee toinen". Menee hetki, ja hän huutaa "nyt tulee kolmas". Hiljaa sanon neuvolantädille, että nuo näyttävät ihan joltain pitkiltä poissaolokohtauksilta. Neuvolantäti komppaa. Ja kertoo, että lääkäri on soittamassa neurologille, Lastenklinikalle. Pyydän, että voisiko joku neurologi, joka tuntee Sampun isoveljet, ottaa kantaa tilanteeseen. Tunti tästä eteenpäin astumme Lastenlinnan ovista sisään. Samalla ovenavauksella ovesta tulee tuttu hoitaja, ja pari tuttua lääkäriä. Selitän tilannetta heille. Hoitaja ja lääkärit katsovat rattaisiin.Alkavat läpytellä Sampua poskille. Yrittävät nostaa hänet istumaan. Mitään ei tapahdu. Yksi kohtaus lisää.

Tämän neuvolareissun jälkeen manaan itseni taas jonnekin hyvin alhaiseen paikkaan. Että piti ruveta huokailemaan helpotuksesta. Tämä oli ihan sarjassamme, kuin kaivaisi verta nenästään. Olen vakuuttunut, että nyt tästä ei enää hyvää seuraa. Pari kuukautta myöhemmin neuropsykologi arvioi Sampun kehityksen viivästyneen. Olen entistä enemmän vakuuttunut, että nyt oikeasti tästä ei enää todellakaan hyvää seuraa. Mietin mielessäni minkälaista on kasvattaa kolmea kehitysvammaista lasta.

************

Vuosi ja kolme kuukautta myöhemmin laitan mausteita maustekaappiin. Sampu leikkii. Kuinkas muuten. Ja kiusaa välillä Edwardia. Ja jatkaa leikkejään. Voisin katsella Sampun leikkejä aamusta iltaan. Ne ovat jotain ihmeellistä. Ilmankos lauma japanilaisia turistejakin halusi katsoa niitä.

Sampu sai epikriisin viimeisimmältä Linnareissulta: siinä ei lukenut enää kehitykseviivästymää. Siinä luki puheenkehityksenviivästymä.

Sydämessä ei enää asu epävarmuus, eivätkä pelko. Ainakaan Sampun suhteen. Olkoot, että puhe tulee vähän myöhässä. Sillä ei ole minkään valtakunnan merkitystä. Merkitystä on sillä, että Sampu on onnellinen. Ja voi hyvin. Leikkii. Ja ymmärtää.

Huomenna, 4.6, vietetään Sampun kolmosia. Kakkua leipoessa leivinjauheet otetaan esiin maustekaapista. Ja kahvit juodaan ilman pelkoa huomisesta.

Niin, ja olen ihan satavarma, että Sampu tulee rakastamaan lahjojaan. Joka ainoaa niistä. Liene leikkii uusien lelujensa kanssa aamusta iltaan. Ja me muut fiilistelemme puuhia katsoessa. Minä huokaisen helpotuksesta. Kolmen vuoden pelon edestä. Liene kuitenkaan turha toivoa, että paino tippuisi sillä huokauksella sitä kymmentä kiloa?