siivoamisen riemua

"mä en kestä tätä sotkua" pääsee suustani ehkä 20. kertaa päivän aikana. En siis oikeasti kestä tätä sotkua! Imuroin kämpän kaksi kertaa päivässä. Jotta se voisi taas tunnin sisään näyttää siltä, että emme ole sitten 1900-luvun lopun omistaneet masiinaa nimeltä imuri. Pesen seiniä ihmesienien, ja tsup-tsuppien kanssa. Jotta ne iltaan mennessä voivat taas näyttää siltä, kun tänne olisi otettu tilapäishoitoon possulauma. Mesoan miehelle, että nyt me palkataan se siivoojan. Saa tulla tänne kerran viikossa. Ja menen savu korvista nousten "vaihteeksi" pyykkäämään. Antaen matkalla imurilta, pesukoneelle, äkäisiä ohjeita miehelle siitä, miten "säkin voisit joskus tiskata/imuroida/siivota/pyykätä/pestä lavuaarit/pestä ikkunat/pestä seinät/korjata poikien vaatteet/laittaa puhtaat vaatteet paikoilleen/tai vaikka siirtää tenniskassisi pois keskeltä keittiötä". 

Siskoni tulee käymään. Purnaan taas, miten olen tänään siivonnut kolme tuntia. Vain jotta Topo voi ottaa käsin ruokaa suoraan kattilasta, pyyhkiä kätensä seiniin, ikkunaan, ja loput ruoan jämät olkkarin silkkityynypäällisiin. Ja miten sillä aikaa kun siivosin niitä Topon sotkemia seiniä, Sampu meni ja räjäytti liinavaatekaapin, tyhjensi keittiön "tärkeät paperit" laatikot, ja viimeisteli homman tyhjäämällä käsilaukkuni sisällön eteisen lattialle. Sauhuan valitusoksennuksen perään ääni väristen miten "mä en kestä tätä sotkua". Siskoni, jonka koti on harmonian, ja siisteyden tyyssija, lohduttaa "no mutta ,sulla on lapsia". Siirtyen olohuoneeseen keräämään leluja lattialta. Mutisen puoliksi ääneen, puoliksi ajatuksissani "ei sun tarttis". Vaikka oikeasti olen äärimmäisen tyytyväinen, että joku muu tekee hommaa puolestani.

Jossain vaiheessa, "vaihteeksi" ulkoiluttaessani imuria, sain ahaa-elämyksen. Ilmeisesti normaalisti kehittyneet lapset, jotka ovat ylittäneet esikouluiän, osaavat osallistua jossain määrin siivoamiseen. Meillä homma toimii käänteisesti. Ilmeisesti tähän huusholliin on osunut lauma miehiä, joille käsite siivoaminen on täysin tuntematonta. Mutta käsite "hylkää tavarat siihen mihin ne sattuvat käsistä tippumaan" on ihan arkipäivää. Edwardille yritän tasaisin väliajoin antaa ohjeita, kuten siivoa lelut olohuoneesta (välihuomautus; paikka jonne maar ei meillä IKINÄ pitänyt tulla lelun lelua. Eipä...). Edward noudattaa ohjeita 15 sekuntia. Jonka aikana saan neljä kertaa muistuttaa, että "sun piti kulta siivota leluja".  15 sekunnin, ja neljän huomautuksen jälkeen Edward päätyy istumaan olohuoneen lattialla. Ja unelmoimaan pääsiäisestä, jolloin tehdään suklaakakkua, jonka päällä on suklaamunia. Tässä vaiheessa saatan satunnaisesti nostaa panoksia, "Edward, siivoa lelut, ja keitetään kahvit, ja syödään jätskit". Tämä panoksien nosto yleensä aiheuttaa sen, että Edward muistaa tehtävän kuvauksen seuraavat 30 sekuntia. Kiikuttaen lattialla makaavasta 96 junaradanosasta kolme radoille kuuluvaan laatikkoon. Ja tullen voitonriemuisena sen jälkeen ilmoittamaan "äiti minä siivosin. Keitetäänkö nyt kahvit". Niih, mitäköhän tuohon enää sanoisi.

Topolle kun yrität jotain puhua siivoamisesta, niin luultavasti se kuulostaa Topon korvissa vain seuraavalta "nyt Topo bala bala bala siivota bala bala bala". Topo katsoo ohjeiden antajaa, kuin liian halpaa lauantaimakkaraa, ja häviää paikalta vähin äänin. Mutta annas olla kun imuri kaivetaan esiin; Topo v i h a a imurin ääntä. Topo huutaa korkealta, ja kovaa, jatkuvalla syötöllä imuroinnin ajan. Heti kun imuri hiljenee, Topo hyökkää irrottamaan töpselin seinästä. Ja katsoo imuroijaa äkäisesti, jonka jälkeen taas häviää paikalta vähin äänin, ehkä jotain protestia hiljaa muristen. Välihuomautuksena voin kertoa, että Topo ei myöskään voi sietää kapistusta nimeltä puhelin. Jos puhelin soi, sille protestoidaan. Jos äiti- tai isi-ihminen yrittävät puhua puhelimessa, sillekin protestoidaan kovaa, ja korkealta, taattuun  Topo-tyyliin. Siksi pidänkin yhteyttä ystäviini kaikin muin tavoin, paitsi soittelemalla. Ainakin kun Topo on maisemissa.

Sampu sitten... Voi hyvät hyssykät sentäs. Sampu tekee oivalluksia päivittäin. Duplolaatikon satoine palikkoineen voi heittää vaikka sängyn päältä lattialle, katsoen minkälaisen palikkaräjähdyksen sillä voi aiheuttaa. Sen jälkeen voi mennä harventamaan vaatekaapin sisältöä. Jonka jälkeen siirrytään sujuvasti makuuhuoneeseen, siirretään oman sängyn paikkaa, ja heitetään sinne sängyn, ja seinän väliin 18 pehmolelula, sekä Edwardin magneettikirjaimet. Joita on vissiin sata. Välillä Sampu saattaa saada hyväntekeväisyyskohtauksia, ja siivota kauniisti leikkiensä jäljet. Ja siinä sivussa käydä antamassa siivoojakollega-äidilleen "pupu", eli pusun. Ilmeisesti tyypin suhteen on jotain toivoa olemassa?

En tiedä mitä tämän siivous-sotku-dilemman kanssa pitäisi tehdä. Hyväksyä asia, että täällä asuu yksi iso ainakin ajoittain, pienesti sotkuttava mies, joka kyllä satunnaisesti osaa korjata jälkensä. (sekä kolmion jäljet)  Ja lisäksi kolme pienempää hemmetin paljon sotkevaa tyyppiä. Siivota kerran viikossa, ja sen jälkeen kuusi päivää kahlata, sotku- ja tavarapaljouden keskellä? Hävittää 85% poikien leluista, jotta heille jää oikeasti yksi pallo, kolme junaa, ja yksi pehmolelu. Ja lohduttaa heitä, että takapihalla on metsä. Ja metsässä on kuusia. Ja kuusissa on käpyjä. Ja kävyistä voi tehdä käpylehmiä. Vai antaa itselleen armoa; Topo sotkee. Eikä tajua tuon taivaallista siitä, mitä sotkeminen on. Edward ei niinkään sotke, mutta siivoamispuolen kanssa on paljon opeteltavaa. Ehkä ajan kanssa hänestä voisi kehittyä äidin pikku apulainen? Ja Sampu... Tuo tuholaisvaihe mennee joskus ohi, meneehän???? Ja ehkä hänestäkin kasvaa äidin pikku apulainen ? Siihen asti pitänee vain asennoitua elämään jatkuvassa sekasorrossa, pitää käsilaukun mahdollisimman vähätavaraisena, imuroida kun Topo ei ole maisemissa. Ja vihellellä sivussa iloisesti "tee työtäs laulellen". Tai vaihtoehtoisesti; pysytellä mahdollisimman paljon poissa kotoa siihen aikaan vuorokaudesta, kun päivä paistaa, ja lika loistaa. Lähteä vaikka tsiigailemaan heppoja...

homma hoidossa

Ens alkuun ISO kiitos kannustavista kommenteista koskien työpäätöstäni. Tai päätöstäni olla palaamatta nykyiseen työpaikkaani. Fiilis on yhä hyvä, ei ole kaduttanut. Enkä usko, että katumus iskee.

Joskin tässä on hieman palattu "mä tein sen"-leijunnasta maanpinnalle, kiitos projektin nimeltä: Topon kuvakansio. Topo siis ei ole ylettömän ihastunut kuvakommunikointiin. Eikä viittomiin. Ja kun sitä juttua ei tule muutenkaan solkenaan, sanavaraston ollessa jossain kymmenen hujakoilla, niin tulihan siinä vastaan tenkkapoo. Pojalla on kuitenkin asiaa!

Jossain vaiheessa viisas putemme, eli siis puheterapeuttimme, keksi että kokeillaan valokuvakommunikointia. Näpsikää kuvia paikoista joissa liikutte, ja ihmisistä jotka ovat Topolle tärkeitä. Ja yrittäkää selventää; mitä tehdään-, minne mennään-, kenen kanssa-juttuja niiden kuvien avulla. Ja niinhän siinä kävi; siitä avautui ovi jonkinmoiseen kommunikointiin. Joten muutenkin-suht-lailla-paljon-pilttejään-kuvaava-äiti sai oikean syyn (muunkin, kuin sen muistojen marinoinnin kuvamuodossa) näpsiä paljon kuvia. Joka paikassa. Kaikesta. Ja melkein kaikista. Topo sai ensimmäisen oman valokuvakommunikointikansionsa. Jonka sisältö oli viitisen sivua kuvamatskua niistä paikoista, ja ihmisistä, joita Topo diggaa. Jossain vaiheessa rinnalle otettiin ensikasio, joka lähetettiin apuväline"paikasta" (homma hoidossa, ja termit hanskassa, huomatkaa...). Ensikansion sisältäen ison läjän universaaleja kuvakommunikointikuvia.

Topo oppi hyvin pian käyttämään aktiivisesti kuvaa "lopeta". Äiti-ihminen laukkasi Topon perässä ympäri huushollia se ensikansio tukevasti lapasessa. Kysellen kuvien avulla "haluatko syödä" "haluatko juoda" "haluatko leikkiä" "haluatko kylpeä". Topo murahteli äkäisiä vastauksia Topo-kielellään, kunnes hiffasi, että parhaiten äiti-ihmisen rasittavasta kyselytulvasta pääsee eroon käyttämällä kansiota. Nimittäin osoittamalla lopeta-kuvaa. Homma siis toimi. Ainakin jollain nanoprosentti-tasolla.

Pikkuhiljaa Topo alkoi hyväksyä ensikansion olemassaolon. Ainakin dagiksessa. Kotona sen lopeta-kuvan ollessa yhä eniten pop. Koska selkeä kommunikointitarve on tietenkin olemassa, saimme apuväline"paikasta" ajan AAC-ihmiselle (älkää vain kysykö mitä tuo AAC tarkoittaa. Tiedän, että AAC-tyyppi on tyyppi joka mm tekee kostomoituja kansioita näille pikkupilteille). Äiti-ihminen sai selkeät ohjeet etsiä kuvat Topon suosikkijuomista, ruoista, sekä kauppojen logoista, joissa käymme hankkimassa nuo suosikkijuomat. Ja ruoat. Helppoa kuin heinänteko. Seuraava askel oli siirtää kuvat muistitikulle. Sekin oli paljon helpompaa kuin kuvittelinkaan (joo; olen "kotiäiti", en ole hetkeen joutunut käyttämään muistitikkua. En ole ihan satavarma olenko ikinä joutunut käyttämään sitä...). Viimeisen askeleen kohti uutta kansiota piti olla helpoin kaikista; siirtää muistitikulle kuvat Topolle tärkeistä ihmisistä. Ja siinä kohden se homma sitten kosahti.

Kuvia on tärkeistä ihmisistä vaikka kuinka. Mutta katsokaas kun ne ovat niillä tietokoneilla, joista on näyttö hajonnut. Joiden akku ei toimi. Ja niissä puhelimissa, jotka ovat joutuneet särkyneiden puhelimien hautausmaalle, eli työpöydän ylälaatikkoon. Jonne ne on jemmattu ajatuksella "jos näitä joskus vielä tarttis. Niin voishan ne sitten korjauttaa". Mitäs sitten? Viestiä maailmalle, mummeille, ja kummeille: voisitteko kiltit lähettää meille kuvat teistä itsestänne. NYT HETI. Sain ensin kasan epäileväisiä vastauksia "no kun ei meillä nyt just taida oikein olla mitään". Tyrmäsin vastaukset viestillä "ota kuva itestäs". Ja alkoihan niitä kuvia tippua. Ja jo pro-muistitikunkäyttäjänä sain kuvat marinoitua muistitikulle.

Viimeinen pikatsekkaus tehty sille muistitikulle, ja kaikki on muistettu. Siis kaikki tärkeät ihmiset. Ja tärkeät paikat. Eli omasta puolestani pitäisi kansiohomman olla hoidossa. Toivottavasti.

Koska aivokapasiteettini käyttöaste oli jossain rajoilla ylikäytetty/loppuunkäytetty kansiorupeaman jälkeen, päätimme kolmion kanssa viettää iltaa riehuen. Unohtaen kaiken, jossa tarvittaisi sitä ajatus- ja aivokapasiteettia. Suuntasimme siis hillumaan Jaatisen leiki-itse iltaan. (http://jaatinen.info/tapahtumakalenteri.html ). Miehen ollessa lätkämatsissa, kuvittelin että kun kolmio on tunnin aktiivisesti juossut ympyrää, hyppinyt, pomppinut, ja laskenut mäkeä, iltaralli kotosalla jäisi vähemmälle.  Kolmio vetäisi iltapalat nassuun hiljaa, ja siivosti., Ja toivoisi pikaista sänkyyn kömpimpimstä. Turha toivo. Talo hiljeni epätavallisen myöhään. Luullakseni; liiallisen ajattelutyön tuloksena, taisin nukahtaa ensimmäisenä.

P.S se miittinki AAC-tyypin (naisen) kanssa meni loistavasti. Odotamme intoa uhkuen Topon uutta kansiota. Ehkä sieltä kotikäytössäkin suvaitaan jossain vaiheessa käyttää muuta, kuin sitä lopeta-kuvaa.

aikakauden loppu

Tuskastelin jo aiemmin sitä, miten hoitovapaan armotta käyvän kohti loppuaan, olen alkanut miettiä enemmän, ja enemmän tulevaa elämää. ( stressimietteitä  )Sampu on dagiksessa. Ja minä töissä. Edwardin, ja Topon ollessa virallisestikin koululaisia.

Kun olet omaishoitaja, kuuluu sopimukseen myös x-määrä rajoituksia. Kuten esimerkiksi se, että lapset eivät saa olla kodin ulkopuolella hoidossa yli seitsemään tuntia vuorokaudessa. Mukaan lasketaan vain arkipäivät. Ja aika alkaa juosta siitä, kun kotiovi suljetaan. Ja minuuttikello pysäytetään, kun kotiovi avataan. Jos aika ylittyy säännöllisesti, omaishoidonpalkkion määrää lasketaan. Eli tässä oli yksi "rajoitus" töihin paluuni tiimoilta. Toinen, suurempi, ja ihan oikeasti asiaan vaikuttava rajoite oli se, että kolmion terveys ei kestä tolkuttoman pitkiä koulu-iltapäiväkerho-hoitopäiviä. Eihän se kenellekään lapselle herkkua ole, olla yhdeksää tuntia dagiksessa. Ja kun kyseessä vielä tyyppi, jota väsyttää, ja huono-olotuttaa lyhyemmilläkin päivillä, on yhdeksän tunnin hoitopäivä silkkaa utopiaa.

Tässä olivat lähtökohdat, kun aloimme työnantajani kanssa keskustella työhönpaluustani. Toiveeni oli viiden tunnin työpäivä, työnantajan ehdotus kuuden tunnin. Ilman joustoja, tai neuvottelunvaraa. Kun työmatkoihin menee hyvällä flowlla lähestulkoon tunti, ja talvimyräköiden aikaan reilusti yli tunti, suuntansa, oli yhtälöni "lyhyt päivä kolmiolle" romutettu. Ensireaktioni työnantajan ehdotukselle oli hervoton itkupotkuraivari mallia aikuinen. Mies ei tiennyt pitäisikö sympatia-itkupotkuraivota, vaiko nauraa hervottomalla "maailmanloppureaktiolleni". Lopulta päätyen johonkin keskitiellä ratkaisuun, puhuen fiksuja, ja yrittäen parhaansa mukaan lohduttaa vaimoansa. (vieden tämän mansikkabebelle Fazerin kahvilaan. Auttaa aina!) Seuraavana päivänä ei tuntunut enää niin pahalta. Ei itkupotkuraivotuttanut. Tuntui ehkä hieman surulliselta; minä olen hyvä työntekijä, mutta olosuhteet tekevät minusta vähemmän kuumaa kamaa työmarkkinoilla. Viikko eteenpäin homma oli selvää pässinlihaa ajatuksissani; pitää etsiä uusi duuni. Työnantajalla on oma pointtinsa, ja hänen ei tarvitse joustaa. Minulla omani. Eikä minunkaan tarvitse joustaa. Kun kyseessä on aikuisten oikeasti todella tärkeä asia. Viikot vierivät. Kunnes…

Tänään; tänään ilmoitin esinaiselleni/hr-ihmiselleni halustani irtisanoutua yhtiön palveluksesta. Siis ihan oikeasti tein sen!

Miltä tuntuu? Hassulta. Olen ollut samassa konsernissa töissä 11 vuotta. Tuohon 11 vuoteen on mahtunut kolme äitiyslomaa, ja kolme hoitovapaata. Mahtavia työpaikkoja, ja kompromissityöpaikkoja. Ärsyttäviä työkavereita, mutta enimmäkseen mahtavia työkavereita. Joista osasta on tullut ystäviä. Mukavia, ja tosi mukavia esimiehiä. Joista yksi on luvannut olla suosittelijani, minne sitten työurallani päädynkään. Tuntuu hyvältä! Ei tunnu haikealta. Ei pätkän vertaa. Tuntuu kevyeltä, ja hassun onnelliselta. Tässä sitä meikänainen, ei enää nuori kedonkukkanen, sanoi terve työlle, jota joku saattaisi pitää, jos ei nyt lottovoittona, niin sellaisena keskikokoisena ässäarpavoittona. Ja sanoi hyvästit konsernille, jossa takuulla olisin voinut viettää työpäiväni hamaan eläkeikään asti.

Mitäs nyt?

No ensin kävimme Sampun kanssa lääkärikeikalla (epäilen tutun lääkärin ikävöineen meitä, koska viime käynnistä oli aikaa lähestulkoon kuukausi). Jonka jälkeen kävimme ostamassa pullat, ja istuimme bussiaseman kyljessä auringonpaisteessa kevään ensimmäisellä ulkoilmapiknikillä pullinemme. Ohipyöräilevä iloinen naisihminen huikkasi olevansa kateellinen meille. Niin minäkin olisin ollut, jos olisin pyöräillyt ohi. (nyt tyydyin vain olemaan kateellinen naisihmisen todella magealle pyörälle).  Piknikin jälkeen bongasimme kevään ensimmäiset kukat. Joista Sampun piti välttämättä saada poimia yksi. Joka kävi tylsäksi kapistukseksi minuutin jälkeen, ja se päätyi takaisin sinne metsänlaitamille. Kävimme varmuuden vuoksi vielä mittaamassa koto-tonttimme nurkasta nurkkaan, jos "omilta tiluksiltakin" löytyisi niitä kukkia. (ei löytynyt). Ostimme kaupasta Topolle pinaattilettuja, ja meille muille jaettavaksi boksillisen suklaakeksejä. Kyllä maar nyt on juhlanaihetta. Tämän jälkeen toinen meistä kahdesta sammui päiväunille (halleluja!).

Niin, ja siis mitäs sitten tämän päivän jälkeen? ...

En tiedä. En yhtään tiedä. Ainoa asia jonka tiedän 100% varmuudella on se, että tein oikein. Tein täysin oikein kolmiota kohtaan. Miestä kohtaan. Ja myös itseäni kohtaan. Olen aina pitänyt tärkeänä sitä, että en luovu täysin omista haaveista, ja unelmistani vain, koska äitiystaipaleestani tuli erilainen, kuin monella muulla. Olen pitänyt tärkeänä käydä töissä. Olen entistä enemmän näiden asioiden puolesta. Ehkä nyt pääsen tekemään jotain oikeasti itselleni tärkeää? Sen neljä-viisi tuntia päivässä. Ehkä en. Töihin pääsen. Olen naiivin vakuuttunut asiasta. Olkoot taloustilanne mikä tahansa. Jotain löydän. Jotain meille sopivaa.

Ja ne unelmat, ja haaveet; ne elävät entistä vahvemmin. Ja vahvimpana elää luottamus siihen, että tämän ratkaisun myötä voin olla paras mahdollinen äiti kolmiolle. Se on maailman tärkein juttu.

P.S jos sinulla on tarvetta multitalentille, joka osaa käskyttää mieslaumaa, jauhaa purkkaa, ja keittää kahvia samaan aikaan, hihkaise hep kommenttiboksiin! Tai heitä viestillä. Nyt olisi vapailla markkinoilla yksi kappale talentteja.

Erinomaista

En tiedä ovatko nämä nyt mitään äitiyskisan riemuvoittoja, mutta kehitysaskelien suhteen sitäkin suurempia riemuvoittoja. Pari otetta keskusteluista: äiti-tyypit E&T&S

- äiti kotiutuu viikonloppureissultaan. Olemme Edwardin kanssa etukäteen keskustelleet, minne äiti menee. Ystävän mökille. Edward tietää, että kun hän tulee tilapäishoidosta, asiaan kuuluvia kotiutumispizzabileitä vietetään vain isän, ja veljien kanssa. Koska äiti on siellä mökillä. Äidin kotiutumisiltana, Edward toteaa samaisena iltana onnellisena huokaillen "äiti, sinä osasit tulla kotiin. Minä olen todella ylpeä sinusta".  Äiti-ihmiselle ei jää ihan selväksi, että onko Edwardilla käynyt mielessä a) se että äiti ei löydä sieltä mökiltä kotiin vaiko b) Edward kyseenalaistaa äidin halukkuutta tulla kotiin. Mutta selkeästi äiti sai kotiinlöytämisestä, ja kotiintulemisesta kiitettävän. Sitä ei voi kyseenalaistaa kukaan. Erinomainen sanallinen suoritus Edwardilta, tyypiltä, jonka ei pitänyt sen suuremmin ruveta juttelemaan.

- äiti on lähdössä jumppaan. Sampu on herännyt alkuillan powernapeiltaan. Jonne hän on vihdoin uuvahtanut noin 50 ehdotuksen "Sampu mene nukkumaan jälkeen". Jotka on torpattu karjumisella. Tämän lisäksi olemme ehtineet karjumaan lounasravintolassa, ja lounaravintolan jälkeen kotona joka käänteessä. Eihän Sampua nyt herranjumala sentäs väsytä, ja typerä äiti-ihminen jankuttaa jostain täysin tarpeettomista päiväunista… Herättyään Sampua karjututtaa yhä, olisi tehnyt mieli jatkaa unia. Nyt kun nukkuisi, niin ei; sirkuksessa vain revitään hereille. Ja kun on saanut silmänsä auki, niin eikös tympeä äiti-ihminen ole heti antamassa käskyjä; eteiseen, äkkiä vaatteet päälle, isi hakee meidät just, äidillä on kiire jumppaan. Vaatteet saadaan päälle, jonka jälkeen monsieur Sampu jää x-asentoon ulko-oven eteen "äiti älä menne". Spontaani, kolmesanainen lause, jossa ei matkita ketään. Ihanaa. Tympeä äiti-ihminen ei kuitenkaan toteuta nassikkansa toivetta, vaan hilaa kolmion pihalle odottamaan töistä kotiutuvaa isää, ja kyytiä sinne jumppaan. Ja oli muuten erinomainen jumppa.

- matkalla sinne jumppaan, jonne mennään taas liian tiukalla aikataululla, Topo toteaa takapenkiltä "äiti, kaa". HURRAA; kaksisanainen lause! Meidän puhumaton pikkuihme sanoo "äiti, kaa"! Jos kaipaatte suomennosta, niin tuo tarkoittaa "äiti, katso". Ja äitihän katsoo. Ja kehuu. Ja pidämme melkein voitonbileitä autossa. Ja pidämme tapahtumasta illalla miehen kanssa positiivisen-diebriefingin.

Kaiken kruunaa se, kun äiti-ihminen kotiutuu jumpasta kolmion nukkumaanmenoaikoihin, toivoen saapuvansa hiljaisuuden tyyssijaan, normisirkuksen suhteen. Toive ei ihan käy toteen. Ensimmäisenä ovella on vastassa Topo, joka on sitä mieltä, että voisi mennä vaipanvaihtopuuhiin, ja iltapesulle. Äiti-ihminen hilataan vessaan. Heti perään Edward juoksee ovelle silmät kiiluen selittämään, kuinka hän vihdoin menee huomenna Mummille yökylään. Ja perässä laukkaa Sampu "äitiii äitiii äitii". Sampu ohjaa äidin vessasta keittiöön (vaipanvaihto sälytetään sille isi-ihmiselle). Tuo mukin; "vakka" (suomeksi tuo tarkoittaa vettä). Vesi juodaan. Jonka jälkeen Sampu tuo seuraavan mukin, "vakka" (yhä suomeksi vettä), ja osoittaa äiti-ihmistä "sä juo vakka". Tämän jälkeen suunnataan leipälaatikolle. Sampu valitsee suurella hartaudella mieleisen leipäpalan, valjastaa äiti-ihmisen voiteluhommiin, ja toteaa perään iloisesti "sä syö". Niin; äiti kävi jumpassa. Ja onhan se nyt ihan selkeä juttu, että sen jälkeen äidillä on jano. Ja nälkä. Tyyppi oli harvinaisen oikeassa. Ihanaa huolenpitoa, jonka kruunaa Topon hali, ja Edwardin kysymys "äiti, oliko sinulla kivaa jumpassa". Ja heti perään hehkutus "huomenna minä menen Mummin luokse". Valtakunnassa juuri sillä sekunnilla kaikki erinomaisesti. Muutamaa hetkeä myöhemmin tyypit ovat simahtaneet. Ja olemme hiljaisuuden tyyssijassa. Äärimmäisen erinomaista sekin.

erinomaisesti sujunut lounashetki. Kunnes… Se Mikko Alatalon Känkkäränkkä löysi meidät

 Erinomainen Edward

Erinomaisen onnellinen Topo

normisettiä

Olen moneen kertaan raapustanut yrityksistämme elellä normilapsiperhearkea, siinä kuin "kaikki muutkin". Vaikka tosiasia on se, että siihen arkeen on heitelty ylimääräistä haastetta oikealta, ja vasemmalta. Joinan päivinä onnistumme projektissa "normisettiä"  todella hyvin. Pidämme pienimuotoisia voitonjuhlia kotona sipsien, ja pannareiden muodossa. Olemme miehen kanssa maailmanvalloittaja-fiiliksillä. Ja mietimme, että onko tämä elo nyt sitten oikeasti niin erilaista.

Toisinaan saamme suorituksista hylätyn. Miinuksella perään. Suremme sitä hylättyä, jossa on miinus perässä. Saatamme hetken kieriä epätoivoa lähentelevässä tilassa, kunnes: Kampeamme itsemme jaloille, yritämme uudestaan. Yleisesti ottaen seuraavan suorituksen yleisarvosanaksi muodostuu jopa hyväksytty, kiitos aiemmasta hylätty miinuksesta opitut asiat. Hylätty miinuksineen jää unholaan mielen arkistokaappiin, ja pidämme taas "normisettiäbileitä".  Elämän vuoristorataa…

Kaiken sirkuksen, josta osa on hyvin normaalia lapsiperhesirkusta uhmineen, puuro-pesu-läksy-kiukkuineen, ja yön yli valvottavine kulkutauteineen lisäksi mukaan mahtuu kuitenkin hyvin paljon "epänormaalia". Kuten ne tapaamiset vammaispalveluiden, ja terapeuttien kanssa. Lääkepohdinnat lääkäreiden kanssa. Ja mielen palapelit siitä, että kuuluuko tämä huononolon palanen palapeliin "huono päivä", "uhmaikä", vaiko "sairaudesta johtuva huono olo". Tätä palapelin tekoa yritämme miehen kanssa tasapainottaa ystävien, ja harrastuksien parissa. Kun pelaat tennistä, tai haet hikeä pintaan punttiksella, olet vain yksi tenniksen pelaaja, tai kuntosalityyppi. Ihanan normaalia.

Ihanan normaalia oli myös viikonlopun yli kestävät ystävän syntymäpäivät. Vaikka lähtö ei mennyt aivan suunnitelmien mukaan, kiitos allekirjoittaneen hylätty miinuksen saanut suunnitelmien toteutus, reissu oli kaikkea muuta kuin hylätty. Se oli kiitettävä plus. Unohtumaton kiitettävä plus.

Heitä kymmenen keski-ikäistä (mieleltään ikinuorta) naista kolmeksi yöksi yhteiseen mökkiin. Sekoita hyvin, ja voilá; aikaiseksi voidaan saada tositeeveemäistä kyräilyä, nokittelua, juoruamista, ja ääneen kinaamista. Tai toinen vaihtoehto; kolmen vuorokauden naurufestarit. Voitte arvata reissumme tuloksen. Sillä porukalla vaihtoehto "tositeevee" ei olisi vain kertakaikkiaan ollut mahdollista.

Sen lisäksi, että sain reissusta elämääni lauman uusia ihania tuttavuuksia, ja nauroin niin että naamaan sattuu vieläkin, oli yksi isommista jutuista se, että olin normaali. Siellä muiden äityleiden seurassa olin vain yksi äityli lisää. Muiden naisten keskellä vain yksi nainen lisää. Koska matkan päätarkoitus oli rentoutua, ja seurustella, ja rentotumisen ja seurustelun lisäksi pienimuotoisesti urheilla areenoina laskettelumäki, lenkkipolku, ja paikallinen juottola, pikkupilttijutut pysyivät pitkälti taka-alalla matkan ajan. Olin vain keski-ikää lähestyvä, mieleltään ikinuori, joukkoon täydellisesti sulautuva, normaali minä. Ihan kuin kaikki muutkin siinä porukassa. Niin normisettiä!

Tuota muistoa yritän muistaa vaalia, silloin kun kierin hylätty miinus epätoivossa, ja mietin, miten elämästä tuli tällaista. Yritän muistaa, että täällä ollaan matkalla sillä elämän vuoristoradalla. Tänään hylätty, ensi viikolla kiitettävä. Ja välissä kaikkea siltä väliltä.

kiikkuu

Selkeä kevään merkki on se, että kolmio esittää halunsa iltaulkoilusta. Ja jopa omalla pihalla. Syys- ja talviaikaan kun oma piha on, kuin rangaistus. Jos, siis JOS satutaan lähtemään ulos koulu- ja dagispäivän jälkeen, niin sitä pitää lähteä liikenteeseen autolla. Tai bussilla. Ja puistoon. Oma piha; siellä karjutaan. Sieltä yritetään karkailla. Vaihtoehtoisesti istutaan apaattisina oven ulkopuolella, pyrkien vähän väliä sen läpi sisätiloihin. Varsinaista herkkua siis koko ulkoilutouhu. Joten emme miehen kanssa edes yritä tsempata lössiä pihalle päivittäin (hyvä jos arki-iltaisin viikottain) välillä marras-helmikuu.

Eilen oli kevät virallisesti korkattu. Edward ilmoitti ruoan jälkeen iltapäivällä, että hän katsoo hetken Elias Laivaa, jonka jälkeen me menemme ulos. Emme laittaneet kapuloita rattaisiin ehdotuksen suhteen. Pikkuveljet eivät pistäneet yhtään kampoihin, kun aloimme suorittaa toimenpidettä ulostautuminen. Kukaan ei yrittänyt tehdä nopeaa, tai hidasta liikettä bussipysäkin suuntaan kotopihalta. Piha oli ihana. Lelut olivat mahtavia. Ja niistä ei saatu aikaan mojovia nyrkkitappeluita. Ylipäänsä ensimmäiset rähinät saatiin aikaiseksi vasta siinä vaiheessa, kun allekirjoittanut alkoi tehdä ehdotuksia sisälle menon suhteen.

Talvisin tulee monesti haikailtua kerrostaloasumisen perään. Täällä sitä kökitään. Pimeässä. Metsän reunassa. Pitää tampata polku, että pääsee pihalta ihmisten ilmoille (suurinpiirtein, siis ainakin runsaslumisena talvena). Ja niitä ihmisiä näkee oikeasti hyvin satunnaisesti. Jos maito on loppu, sen vuoksi ei lähdetä liikenteeseen. Siinä kello 18 hujakoilla viimeistään, alkaa tuntua yöltä.

Keväällä mietteet muuttuvat. Ja pihalla istuessa miehen kanssa mietimme, että emme me kyllä kerrostaloon muuta. Ikinä. Pitää toimittaa suuria toimenpiteitä, jotta pääsee ulkoilemaan. Kesällä kerrostaloissa on tuhottoman kuuma. Ja pitää kokoajan yrittää pitää volumetaso matalalla. Naapureiden vuoksi. Niin; Ja missä siellä voi grillata?

Yksi omapihajuttu josta haaveilin pitkään, oli oma pihakeinu. Siis sellainen rustiikkinen. Puinen. Joka olisi metsänreunassa. Jossa istuisin kesäiltaisin viinilasi kädessä ihmettelemässä elämän mahtavuutta. Ja päivisin kiikkuisin siinä aikakausilehti kädessä, seuraten kolmion iloista leikintää pihamailla. Nyt meillä on keinu, ihan perintökeinu. Peritty ihanilta ex-naapureiltamme, ystäviltä. Ja se on siinä metsänreunassa.  Täydellistä? Noh…

Kerran istuimme siinä miehen kanssa illalla, ne viinilasit kädessä. Ja totesimme viiden minuutin jälkeen, jotta metsän reunassa on liikaa hyttysiä. Ja häivyimme. Emme ole sen jälkeen testanneet iltakeinumista. Kerran istuin siinä keinussa aikakausilehden kanssa. Viisi minuuttia. Ehtimättä avaamaan lehteä. Koska kolmio sai aikaiseksi jonkin sortin tilanteen, jostain lelusta. Tai karkailivat kokoajan näköpiiristä etupihalle kiljumaan. Ja keinumistuokioni meni heidän perässä laukkailuun.

Mutta siellä se keinu on. Odottamassa hyttyksettömiä kesäiltoja. Ja vaikka sitä, että ehkä neljän vuoden kuluttua voin istua siinä päivällä, lehteä selaillen. Ja takuulla ikävöiden niitä päiviä, kun en sitä ehtinyt tehdä.

Pari isoa funktiota keinu täyttää jo nyt: kahden vuoden jälkeen voi liene sanoa, että siinä otetaan vuotuoinen "kolmio koossa kevät kuva".

Ja toinen on se, että kun Edward ja Sampu juoksentelevat takapihan kallioilla, Topo kaivautuu äidin kainaloon. Ja me keinumme. Kun äiti hokee "kiikkuu kiikkuu, äitin Topo keinuu"; se saa aina Topon nauramaan. Ihan aina. Ihanaa, onnellista kikatusta.

Keinu on rakkaalta ystävältä peritty. Ja siinä on saatu jo monta rakasta muistoa aikaiseksi. Vaikka ne eivät sisällä iltoja viinilasi kourassa. Ja päiviä lehtien seurassa. Tuskinpa niitä päiviä, ja iltoja joskus vanhana edes muistaisi? Sitä ihanan hersyvää kikatusta en unohda ikinä. Ja kolmio-keinussa-kuvat elävät ikuisesti.

Kolmio 04/2013

 Kolmio 03/2014

tarina tiikeristä

kuten aiemmin jo kerroin, yksi luuranko kaapissani on harrastus nimeltä "lastenvaatteet". Osittain pöhköä, osittain ekologista, suurilta osin iloa eloon tuovaa puuhaa. Lavensin harrastustani siihen, että tilasin ensimmäisen, ikioman ompelukoneen. Ja tiedustelin ystävältäni, olisikohan vaikea tuunata 140/146 kokoisesta paidasta kahta pipoa. Ei kuulemma olisi. Nyt odottelen ompelukonetta kotiin, kuin kuuta nousevaa. Jonka jälkeen aloitan projektin "paidasta kaksi pipoa". Mikäli homma sujuu yhtä tanssin lailla, kuin projektini "vihreän parkan kaveriksi vihreä kaulaliina", ainakin kahta perheemme pojista odottaa uusi kevätpipo. Keväällä 2017.

Joihinkin vaatteisiin (tai vaatekuoseihin) sukeutuu ajan kanssa tunneside. Yksi niistä on erään ruotsalaisen lastenvaatemerkin suunnittelema tiikerikuosi. En ole ikinä nähnyt ylettömästi vaivaa, saadakseni käsiini jotain "harvinaista herkkua" (jep, näin me mammat puhumme näistä tyyppiemme kledjuista). Enkä ole hassannut tolkuttomia määriä rahaa yksittäisiin vaatekappaleisiin. Mutta Sampun tiikerikuosista paitaa kyllä jaksoin sinnikkäästi, noh sanottakoon suoraan; metsästää. Ja nyt tiedän miksi; Sampulla oli ensimmäisen kerran se ihana tiikerikuosinen paita päällä, kun olimme syksyllä Lastenlinnassa puolivuosihuollossa. Tuolloin puolivuosihuollossa saimme kuulla, että toimintaterapeutti ei näe syytä jatkaa seurantojaan. Ja että puheterapeutti ei ole mitenkään erityisen huolestunut Sampun puheenkehityksestä. Ja neurologikin hymyili tyytyväisenä Sampun edesottamuksia seuratessaan. Tiikerihän on ihan "onnenkuosi". Se aurinkoinen syyspäivä oli ihana, iloinen, täydellinen päivä. Ajatella: meillä on lähestulkoon normaali lapsi! Ei tarvetta terapioihin, tietyillä saroilla ei seurantoihin. Mies toi kotiin ison kukkakimpun, joka säilyi todella pitkään. Joimme lasit kuoharia. Ja saimme varmasti 30 onnitteluviestiä sinä päivänä. Olimme ihan maailmankuningas/kuningatar-fiiliksillä. Siitä tiikeripaidasta en luovu muuten ikinä. Se on vissi. Kun katson sitä paitaa, koen saman maailmankuningatar-fiiliksen uudestaan. (siitä syystä Sampu kulkee aikaslailla usein ko paidassaan, tiedoksi vain kaverit, tässä syy…)

Siihen tiikeripaitaan on muuten olemassa mätsäävät pöksytkin. Koska tuon loistavan Linnapäivän jälkeen tein päätelmän, että tiikeri tuo onnea, piti tietysti Sampulle metsästää myös pöksyt. Joista hän kasvoi ulos aivan liian pian. Huvikseni väsäsin eräälle "äitien ostetaan ja myydään palstalle" ilmoituksen, että jos nurkissasi lojuu isommat tiikeripöksyt, laita viestiä. Ostan ne pois. Arvatkaa vain yllätyksen, ja hyvän olon määrää, kun sain noin viiden minuutin sisään vastauksen "löytyy, en kyllä myy niitä." Jatkoin lukemista… "saat ne postareiden hinnalla". Ihana tyyppi! Päädyimme viestittelyn jälkeen vaihtokauppoihin meille tiikeripöksyt - sulle suklaata. Ja minulla oli todella hyvä mieli.

Hyvä mieli jatkui, kun teimme Edwardin kanssa extempore-visiitin GoExpo-messuille. Edward ei ensin ollut aivan vakuuttunut messuista. Mutta tunnin sinnikkään kiertämisen, ja hiljaa mantran "kyllä tää tästä" itse itselleni hokemisen jälkeen, Edward alkoi lämmetä. Lämpeäminen muuttui tuliseksi GoExpo-rakkaudeksi siinä vaiheessa, kun Edward kiipesi poniratsastusalueella ponin selkään. (vaikka hän oli kolme minuuttia aiemmin huulet valkoisena todennut, että hän ei suinkaan aio ratsastaa. Isi voi tulla paikalle, laittaa kypärän päähän, ja ratsastaa).  Ja heitteli miniuistinta miniakvaariossa Rapalan pisteellä. (pyydän mitä syvimmin anteeksi vääriä kalastustermejä, ei ole ihan ominta alaani). Homman kruunasi raitiovaunuajelu, sekä hetken mielijohteesta ylös asti kavutut Tuomiokirkon rappuset, sekä muutamat Edward&Äiti selfiet siellä maailman huipulla.

Kotimatkalla Edward puolinuokkui kainalossani bussissa. Nuokkumisen lomassa hän joko a) rakasti äitiä, ja ponia, ja kaloja tai b) vihasi tilapäishoitopaikkaansa, ja ei suinkaan aikonut tulevalla viikolla nukkua siellä yötä. Vaan karata pois. Vastaillessani Edwardin juttuihin joko a) äitikin rakastaa sinua tai b) äläpäs puhu tuollaisia, tilapäishoitopaikassa on mukavaa, ja kun tulette kotiin syödään pizzaa-vakiovastauksin, selasin samalla puhelinta, ja facebookia. Silmiini osui ilmoitukseni siellä "äitien ostetaan ja myydään palstalla". Muutama ulkopuolinen ihminen oli kommentoinut ilmoitukseeni, ja saamaani ihanaan vastaukseen, todeten kuinka heillekin oli moisesta tullut hyvä mieli. Itselleni tuli taas hyvä mieli. Anteeksi; vielä parempi mieli. Muistin taas elävästi miltä tuntui istua Lastenlinnassa, katsoa minun söpöä pikku-ukkoani, söpössä tiikeripaidassaan, ja kuulla että kaikki on lähestulkoon kuten pitääkin. Kohta sillä on taas paitaan mätsäävät pöksyt. Ja mietin miten tänään sain taas hyvän tiikerimuiston. Sinä päivänä kun ihana ihminen tarjoutui pistämään omat tiikeripöksynsä meille kiertoon postareiden hinnalla, sain katsoa Edwardin onnesta loistavia kasvoja ponin selässä. Uistellessa. Tuomiokirkon portaiden yläpäässä. Ja siinä minun kainalossani, bussissa, kotimatkalla.

mustaa, ja valkoista

Elämä olisi varmasti aika kuluttavaa, jos se olisi vain sitä mustaa, ja valkoista. Ääripäitä, ilman mitään ajoittaista harmaata perusmössöä. Harmaa perusmössöpäivä ei ehkä anna tolkuttomasti, mutta harvemmin myöskään ottaa isosti. Päivä menee eteenpäin omalla painollaan, ei tapahdu mitään maata järisyttävän positiivista, eikä myöskään mattoa jalkojen alta vievää ikävää juttua. Luojan lykky enimmäkseen arki on sitä harmaata.

Eilen illalla, Sampun kömpiessä muutaman tunnin unien jälkeen Edwardin vierestä vanhempiensa viereen, viimeinen ajatukseni oli ennen nukahtamista, että olipa hyvä päivä. Siihen ajatukseen oli menneen viikonlopun jäljiltä varsin mukava nukahtaa...

Topon elämä osaa olla vuoristorata-ajelua. Vaikka tiedostamme, että tulee hitaita, pitkiä, odottavia, iloisia nousuja ylös, niin tiedämme, että sieltä ylhäältä voidaan myös tulla salamana alas. Ja siis sieltä todellakin tullaan kovaa, ja samalla kovasti huutaen. Vaikka edessäsi olisi kartta tulevasta vuoristorata-ajelusta, se alamäki osaa yllättää. Ja sitä ehtii unohtaa, miten pimeää, ja  toivotonta pohjalla on. Ja miten hemmetin pitkä se pohjalla oleva, pelottava tunneli osaakaan olla. Suurin toivottomuuden, ja surun aihe on tietenkin se, että Topon on huono olla. Ja numero kakkosena ehkä tulee ahdistus siitä, että kauanko tämä huono vaihe nyt sitten kestää. Kolme päivää? Viikon? Kuukauden? Vai niin kuin aikoina menneinä; sellaiset reippaat puolitoista vuotta. Taas olisi kristallipallon paikka.

Koko viime viikon ajan olin aistinut sitä laskua edeltävää tunnelmaa, mutta pistin nämä aavistukset, ja tunnelmat Topon flunssan piikkiin. Tauti kiukuttaa. Ja ärsyttää. Ja huudatuttaa. Ja itketyttää. Miehen kotiutuessa työmatkalaan, raportoin havainnoista. Mies totesi seuraavan aamun iloisten aamutoimien jälkee allekirjoittavansa raporttini. Nyt tuulee ihan väärältä suunnalta. Viikonloppuna lähdimme normaalisti puuhastelemaan eksoottisten normiviikonloppupuuhiemme pariin, eli kauppaan, ja puistoon. Kun kesken puuhastelujen Topon vuoristoratavaunu lähti ennennäkemättömään syöksylaskuun. Dyykattiin korkealta, ja kovaa ennätyksellisen lyhyellä aikavälillä. Tuntia aiemmin autossa tyytyväisenä kikatellut Topo, oli yhtäkkiä vaihdettu johonkin pahan riivaamaan. Siis ainakin todella pahanolon riivaamaan. Meidän rusoposkinen, siniharmaasilmäinen pikku-ukkomme oli yhtäkkiä kalpea. Ja äänekäs. Siis todella äänekäs. Ja tyyppi, jonka seuraavan liikkeen normiarjessa voi ennalta-arvata, oli täysin ennalta-arvaamaton. Tästä muistona allekirjoittaneen "entinen puhelin". Sekä viemärin päältä kaavitulla kuravedellä sammutettu jano.

Leppoisa lauantaikauppailu oli kaikkea muuta kuin leppoisaa. Topo huusi. Miehen kanssa kiristelimme leukoja, ja hampaita, ja annoimme toisillemme tiukkasävyisiä ohjeita "nyt äkkiä kamat kasaan, ja hemmettiin täältä kaupasta". Normikeskustelun "mitä tänään syötäisi" sijaan heittelimme koreihin vähän sitä sun tätä; eiköhän sieltä löydy jotain, josta voi väsätä perheelle ruoan. Jos ei, niin eletään hemmetti vieköön puurolla, ja pyhällä hengellä. Tai voidaanhan me aina tilata pizzaa...

Vähän väliä kadotimme Topon aarteineen (paketti nakkeja, pussi pullaa, ja paketti pinaattilettuja) kauppaan. Ja syyttelimme miehen kanssa toinen toisiamme, koska se oli aina "sen toisen vahtivuoro". Kun Topo oli löytynyt, tehotiimi Sampu&Edward olivat teillä tiettymättömillä, ja pääsimme taas syyttelemään toisiamme. Joskin tehotiimin liikkeet olivat suht ennalta-arvattavat; sipsi- tai karkkihylly. Kauppareissu meni jotenkuten ookoo toivottoman pitkään kassajonoon asti. Jossa kaikilta loppui pinna. Topo huusi koska ei saanut kävellä aarrekorinsa kanssa suorinta tietä paikasta A = kauppa, paikkaan B= auto. Edward vinkui koska kaupasta ei löytynyt oikean merkkistä sipsiä. Sampua kyllästytti, joten hän päätti ryntäillä. Päättömästi. Minne sattuu. Ihan kokoajan. Lopetimme miehen kanssa kokonaan kommunikoinnin. Emme jaksaneet enää välittää, tuijottaako joku. Luultavasti jompikumpi maksoi ostokset, ja toinen ne pakkasi, ja joku katsoi lastenkin perään, koska autoon asti päätyi pari kassillista ruokaa. Ja kolme lasta. Ja yhtään vartijaa ei juossut peräämme. Autossa 2/5 porukasta pillahti tuskaitkuun. Loppulössin ollessa hiljaa. Tunnelma ei ollut ihan katossa. Olin niin surkeana, etten muistanut ostaa itselleni edes lauantaikarkkia. Ja sitä ei tapahdu ihan helposti.

Tuo viikonlopun päivä otti äärimmäisen koville. Mietin, minkälaista elämä oli, kun Topo oli aiemmin jatkuvasti epäkunnossa, näiden epäkuntokausien sijaan. Ei tyyppi minkään mittareiden mukaan ole kunnossa ollut tässä välissäkään. Mutta on kuitenkin siinä määrin kunnossa, että me voimme elää. Ja ennenkaikkea; siinä määrin kunnossa, että Topo on ollut ajoittain hyvinkin onnellinen Topo. Silloin kun Topo on epäkunnossa, Topo itkee sydäntä särkevästi. Topo on harmaa. Topon silmien tuike on sammunut, ja tilalla on vain silmien kautta heijastuvaa kipua, ja pahaa oloa. Me emme käy yhdessä kaupassa. Emmekä kahviloissa. Silloin ei ole perhettä. On tiimi Edward, Sampu + vanhempi, sekä tiimi Topo + vanhempi. Se kuka on jäsenenä tiimissä Edward&Sampu pääsee elelemään suht normaalia eloa. Se joka viettää aikaa jäsenen Topo kanssa, on valmiudessa tarjoilemaan ruokaa vartin välein. Ennakoimaan, tarvitaanko nyt kipulääkettä, vaiko lisää epilepsialääkettä. Ja paijaamaan migreenikohtauksen jäljiltä nykivää pikkumiestä unten maille.

Vietin loppupäivän velloen syvissä epätoivon syövereissä. Edwardille asia oli hyvä selittää sillä, että äidin elämä järkkyi rikkoutuneesta puhelimesta. Edward lohdutti "äiti, älä sure, me korjaamme puhelimen".

Aivan toisenlainen päivä tuli taas vastaan muutamaa päivää myöhemmin. Topon elämä alkoi olla jotakuinkin raiteillaan, kiitos ylimääräisen lääkekuurin. Pahanolon riivaaman tilalla oli taas  rusoposkinen pikku-ukko. Joka osoittaa ikkunasta ulos, ja sanoo "kaa", ja kun vastaat "niin, hyvä Topo: KATSO", hyppii pikku-ukko innosta. Häntä ymmärretään. Päiväkodista tuli viestiä, että Topo on ollut muutamaan otteeseen ns pysäkillä, mutta muutoin ihan hyvällä tuulella. Skippaamme yli kohdan pysäkillä, ja tartumme kohtaan muutoin hyvällä tuulella. Valtakunnassa kaikki suht ok.

Aamupäivän puistoilu-ja kauppareissun sijaan lähdemme Sampun kanssa opettelemaan potkupyöräilyä. Ja kävelemään metsään. Ja keinumaan. Ja tekemään pihahommia. Sampua naurattaa kokoajan. Minua naurattaa kokoajan. Menemme sisään tekemään ruokaa. Sampu kaivaa kätköistään 15 pikkuautoa, ja asettelee ne riviin. Käyn hakemassa jemmoista parkkitalon (kannattaa välillä jemmata leluja muutamaksi kuukaudeksi, jonka jälkeen palauttaa ne kiertoon: se on kuin olisit järjestänyt lapsille ylimääräisen joulun!), ja alan tehdä ruokaa. Sampu leikkii parkkitalolla pari tuntia putkeen.  Edward, ja Topo kotiutuvat koulusta, ja päiväkodista. Kummatkin ovat hyvällä tuulella. Ruoka maistuu. Kukaan ei riitele, ei tappele, ei voi huonosti. Edward tekee kiltisti läksyt. Sampu leikkii taas parkkitalolla. Topo osoittaa ikkunasta ulos, ja sanoo "kaa". Tuo pallon, ja sanoo "heiä". Olen onnellinen.

Osaisinko olla tuollaisesta päivästä niin onnellinen ilman noita aallonpohjia? En osaa sanoa. Mutta kiitos aallonpohjien, osaan skipata yli kohdan "pysäkillä" reissuvihkosta. Ja sisäistää kohdan "hyväntuulinen". Jos ollaan hyväntuulisia, ei olla hirveän huonovointisia. Pysäkeistä viis. Mustaa, ja valkoista. Ja onneksi välissä paljon harmaata.

P.S SUUREN SUURI kiitos teille kaikille, jotka jaksatte lukea tarinoitani. Ensimmäinen 10.000 näyttöä pamahti täyteen. Olen häkeltynyt.

relaa…

niin; pitäisi välillä muistaa tuo yksi pieni sana. Relaa. Ota rauhassa. Rauhoitu. Älä stressaa. Kuulostaa helpolta. Ja hirveän jalolta; tässä minä nyt olen ihan kierroksilla, yritän kantaa koko maailman stressiä harteillani. Mutta hengitän syvään, ja sanon itselleni relaa. Ja olen zenmaisessa tilassa. Juu; ei onnistu minulla. Kun stressaan, stressaan. Mies laittaa työmatkalta käskevään sävyyn viestiä "Relaa. Älä tee mitään. Älä siivoa. Jos siivoat, en tuo tuliaisia" kuullessaan, että Sampu nukkuu päiväunia; ja Edward ja Topo eivät ole vielä kotiutuneet koulusta/dagiksesta. Edward ojensi äitiään jo reilu vuosi sitten "äiti, mene lukemaan lehteä" "äiti mene tietokoneelle" "äiti ota rauhassa". Joskin Edwardilla ei aina ole ihan puhtaat jauhot siinä kuuluisassa pussissa. Usein Edwardin tarkoitus on häätää äiti-ihminen talon toiseen kerrokseen, jotta Edward saisi "suklaanmetsästysrauhan" toisessa kerroksessa. Kuuluu vain, kuinka keittiötikkaita siirrellään kaapilta toiselle. Ja perään huuto "äiti, ei saa tulla. Äiti mene tietokoneelle". (ja välihuomautuksena; ei, en vietä niin tolkuttomasti aikaa tietokoneella, kun ko lausahdus antaa ymmärtää).

Olen aika epeli stressaamaan esimerkiksi sitä, että Kelalle pitää tehdä hakemuksia. Niin, ja ne pitää sitten myös toimittaa sinne. Että kuukauden kuluttua minulla pitäisi olla suunnitelma siitä, minkälaisia kuvia Topon uuteen kommunikointikansioon tarvitaan. Ja muistitikulla valokuvat tärkeistä ihmisistä. Niin; tässä asiassa stressaan sitä muistitikkua. Uskokaa tai älkää; olen jotenkin kummasti selvinnyt tähän päivään asti, käyttämättä ikinä muistitikkua! Nyt sekin lysti pitää opetella. Ja on takuulla vaikeaa! Stressaan sitä, että pitäisi mennä autokouluun. Vaikka ei yhtään huvita. Bussillakin pääsee. Vaikka kyllä tajuan kuinka tajuttoman paljon huonommin bussilla pääsee, kuin autolla.

Ja stressaan sitä, että päiväkodissa pitävät meitä antivanhempina, koska en ole muistanut piirtää kahteen päivään reissuvihkoon kuvaa, siitä "mitä kivaa Topo teki tänään kotona". Tai muuten vaan kirjoittanut vihkoon mitään kotikuulumisia. Stressaan sitä, että Edwardin koulutehtävien parissa meiltä menee vain keskimäärin kuusi minuuttia kerrallaan. Eikö niihin pitäisi mennä tyyliin tunti? Ja siis kuuluuko lapsella olla vain yksi kotitehtävä?

Kun olen erityisen väsynyt, stressaan jo kaikkea suhteellisen älytöntä. Sitä, että mies puki Edwardille kouluun samat vaatteet kolmatta päivää putkeen. Herranjumala; luulevat, että lapsi raasusta ei pidetä huolta. Että Topo lähti dagikseen ilman, että pestiin hampaat. Ja ihan erityisesti sitä, että lapseni söivät viikonloppuna kolme nakkia per naamari. Ja Topo syö tosi paljon pinaattilettuja. Nyyhkin miehelle, miten ne lapset nyt menee lopullisesti piloille, kun niitä ravitaan eineksillä. Joku ravintoterapeutti on joskus jossain lausunut tällaisen suuren viisauden. Onneksi mies tuntee minut, ja tietää, että tuon lausahduksen suusta päästäessäni olen stressiväsymysasteikolla 1-10 jossain kasin kieppeillä. Ja komentaa minut relaamaan. "mä voin ottaa pojat, ja käydä niiden kanssa puistossa. Ota sä hetki relasti".

Tuolla epärelaamisella voi myös pilata päivänsä, varsin sukkelaan. Ilman suurempia toimenpiteitä. Vaikka näin; Kelalta tulee päätös yhdestä x-määrää hakemuksista, joita tämä perhe on heille viimeisinä x-vuosina syytänyt. Kyseessä Edwardinin littyvä päätös; joita niitäkin meille tippunut x-määrä, x-vuosien aikana.  Luen ensimmäiset rivit; kuulostaa juuri siltä kuin pitääkin. Päätöksen keskiosa: kuulostaa siltä, kuin pitääkin. Olen melkein harrastamassa puuhaa, jonka opin parin-kolmen vuoden erityisvanhemmuuden jälkeen; mapittamisen. Kannattaa aina mapittaa kaikki epikriisit, ja päätökset. Niitä ei syytä suotta lähetellä kotiin. Niitä oikeasti tarvitaan, jotta voidaan saada uusia päätöksiä. Sitä mappia kaivaessani silmään sattuu outo numero-ritirampsu päätöksen suht alareunassa. Maksettava summa ei täsmää. Se on liian iso. Elämä järkkyy. Sauhuan asiasta facebookissa (kuinkas muuten) kaverilleni. Hän ottaa relasti "eiköhän ne Kelassa tiedä mitä kuuluu maksaa". Pelottelee vähän perään, että ne on kovia karhuamaan korkojen kera. Kehottaa kuitenkin olemaan stressaamatta asiaa. Minä en osaa; kun sisko tulee käymään illalla, sauhuan asiasta hänelle. Sisko kuuntelee, mutta yrittää sen jälkeen kääntää jutun siihen, mitä töissä tapahtui. Ja mihin mentäisi seuraavaksi lomamatkalle. Sauhuaisin tästä suuresta vääryydestä miehellekin, mutta hän on reissussa, ja reissuun kuuluvalla illallisella.

Onnistun seuraavaan päivään mennessä pääsemään yli elämääni ainakin hieman järkyttäneestä "episodi päätöksestä". Itseasiassa unohdan koko asian.  Kunnes ennen viikon piristykseksi suunnittelemaani outlet-keikkaa satun käymään verkkopankissa. Ja epärelaamiseni pääsee verkkopankkikäynnin jälkeen aivan uusiin piirteisiin. Kehvelin Kela on mennyt ja maksanut kaksi kertaa liian paljon rahaa tililleni. (siis mikä t r a g e d i a!!!)  Yritän pukea Topoa musiikkiterapiaan, tehdä Sampulle taas sitä peippää, karjua miehelle "vauhtia, te myöhästytte" ja jonottaa Kelaan samaan aikaan. Ennenkuin mies lähtee viemään Topoa terapiaan, kerkeän jonottamisen, ja peipän voitelun lomassa selostaa miehellekin tämän syvästi elämääni järkyttäneen tilanteen. Mies katsoo minua kuin vähä-älyistä, mutisee jotain siitä, että onko se asia hoidettava tällä minuutilla, kun oli mukavaa tekemistä teossa. Ja sanoo jotain tyyliin "eiköhän se kela tiedä mitä se makselee" perään. Ja ottaa hatkat, tietäen että muutoin jäisi vastalauseiden tulvan alle. Sampu yrittää selittää jotain kylpemisestä, ojennan häntä, että aamulla ei kylvetä (joo, siis noin yleisesti ottaen). Ja että äiti jonottaa Kelaan, koska äidillä on sinne todella todella tärkeää asiaa.

15 minuuttia myöhemmin jonotan yhä Kelaan. Sampu haluaa, että menemme leikkimään pikkuautoilla. Joo; kai sitä voi harrastaa, samalla kuin jonottaa. Minuutti minuutilta ärtymys kasvaa.  Tiedän, että myöhästymme bussista, ja Sampu on sopivasti eniten päiväunikoomavaiheessa, kun pääsemme sinne outlettiin. Ja tietenkin väsymyksissään vain kiukkaa siellä outletissa. Enkä saa keskittyä vaatteiden hiplailuun, ja ostosten tekoon. Tästä piti tulla hyvä päivä hitsi vieköön.

Pääsen Kelaan läpi, ja vuodatan asiani asiallisesti. Tässä vaiheessa pointsit Kelan puhelinpalveluun; josta aina olen saanut todella ystävällistä palvelua. Ja ei; tämä ei ole Kela-mainos. Saan siis taas ystävällistä palvelua. Joskaan en vastausta järisyttävään liian ison rahan ongelmaani. Kelan omat järjestelmät antavat yhtä hämmentävää tietoa tästä meidän päätöksestämme, kuin meille tullut kirjekin. Minulle luvataan soittaa takaisin. Kahden päivän sisällä. Hetken aikaa ärsyttää, kunnes huomaan, että jos pidämme kiirettä, ehdimme kuitenkin bussiimme. Ja mehän pidetään kiirettä. Ja ehditään bussiin.

Kun vaihdamme toiseen bussiin, huomaan että puhelin on soinut, ja joku on jättänyt viestin. Kuuntelen viestin, jossa kerrotaan ystävälliseen sävyyn että käsittelijämme Kelasta soittaa. Ja voi pojat, hän on kirjoittanut päätökseen väärän hoitoisuusluokan. Summa on oikea. Ja, voi pojat; että hän nyt laittaa heti tulemaan korjattua päätöstä kotiin. Mitään rahoja ei pidä palautella, ovat maksaneet juuri sen verran kuin pitääkin. Johan helpotti. Epärelamaisuus haihtuu. Olo on aika kevyt.

Ja meillä on todella hyvä päivä; olen ihan rela, vaikka Sampu viettää puistossaoloajastamme 80% nilkkojaan myöten vesilammikossa "ei se mitään, vaihdetaan kotona sukat". Ja olen rela, kun huomaan, että tätä juttua kirjoittaessani pojat ovat ns räjäyttäneet Edwardin ja Topon juuri siivotun (välihuomautuksena; JÄLLEEN juuri siivotun) huoneen. Ja Topo on hakenut jääkaapista pinaattilettuja, ja syö niitä Edwardin sängyssä. Tämä mamma kyllä nyt vaan chillaa, noh; ainakin hetken. Sitten kun on siivonnut sen huoneen. Ja imuroinut pinaattiletun muruset sängystä pois. Ja kun pojat on nukahtaneet. Ja pyykit ripustettu kuivumaan. Mutta ei noilla väliä, mieli on rela.

Niin ja se outlet-keikka meni loistavasti!  Tunnen itseni vähintäänkin Einsteiniksi, koska keksin poiketa matkalla ruokakaupassa. Ostaa Sampulle boxin rusinoita, mehun, ja uusimman painoksen tieteisjulkaisusta nimeltään "Cars". Sampu luki tieteisjulkaisuaan, söi rusinoita, joi mehua. Ja äiti löysi kuusi uutta vaatetta hintaan 22 eur. Miten tämä voisi olla huono päivä? Miten voisi olla epärela, kun makuuhuoneessa, pussissa, on kuusi uutta vaatetta. Jotka olivat melkein ilmaisia. Ja totuuden nimessä; tiedän kyllä miksi järkyn näistä liian suuren rahan päätöksistä; koska en valinnut elää näin. En valinnut aloittaa erityisen elämän elämistä. En Edwardia hautoessani voinut kuvitellakaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ainoa asia mihin voi kunnolla purkaa ärtymystään, on se kela-ralli, ja vammaispalveluralli. Kaikki muutkin erityislasten vanhemmat tekevät niin. Se on suotavaa. Se oikeastaan kuuluu asiaan…